Taustaa

Taidekorkeakoulujen tekijälähtöiset tohtoriopinnot tulivat Suomessa mahdollisiksi 1980-luvulla – huomattavan varhain kansainvälisen mittapuun mukaan.

Taidekorkeakoulujen ensimmäiset väitökset valmistuivat 1990-luvulla

Raimo Sariola: Sellonsoiton motoriikkaan liittyvien kognitiivisten prosessien mallintamisesta, Sibelius-Akatemia 1990.

Päivi Hovi-Wasastjerna, ensimmäinen taiteen maisterin väitös: Mainoskuva Suomessa: kehitys ja vaikutteet 1890-luvulta 1930-luvun alkuun, Taideteollinen korkeakoulu 1990.

Taneli Eskola, ensimmäinen taiteellisen osan sisältänyt väitös: Water lilies and wings of steel: interpreting change in the photographic imagery of Aulanko Park, Taideteollinen korkeakoulu 1997

Annette Arlander, ensimmäinen taiteellisen osan sisältänyt teatterialan väitös: Esitys tilana Teatterikorkeakoulu 1998

Jyrki Siukonen: Uplifted Sprits, Earthbound Machines: Studies on Artists and the Dream of Flight, Kuvataideakatemia 2001

Taiteellisen tutkimuksen kehitysvaiheita on esitelty tarkemmin Annette Arlanderin syventävässä kirjoituksessa ”Moninaistuva taiteellinen tutkimus”.

Väitöstutkimusten taiteelliset osuudet herättivät pitkään epäluuloja ja kritiikkiä. Osin tästä syystä taiteen alan väitökset noudattivat aluksi tiedeyliopistojen mallia. Vaikka niihin saatettiin liittää esityksiä, näyttelyitä tai konsertteja, pääpaino oli teoreettisissa keskusteluissa. Tohtorikoulutuksen opettajat ja ensimmäiset teoreetikot tulivat pääasiassa akateemisesta maailmasta. Sittemmin taiteilija-tutkijat ovat yhä enemmän ottaneet itse vastuuta teoreettiseen ajattelun kehittämisestä, mutta ala on Suomessa edelleen vahvasti filosofisesti painottunutta. Taiteelliseen tutkimukseen ovat ehkä eniten vaikuttaneet mannermaisen filosofian suuntaukset, jälkistrukturalistiset teoriat, fenomenologia (ks. Rouhiainen ja Bredenberg) pragmatismi (ks. Kumpulainen), feminismit (ks. Porkola), postkolonialismi (ks. Järvinen), uusmaterialismi ja posthumanismi (ks. Arlander).

Taiteellisen tutkimuksen menestyksen taustalla on nähtävissä yleisempi ihmistieteiden alalla tapahtunut murros, joka vastusti erityisesti 1970- ja 1980-luvulla vallinnutta positivistista tiedonkäsitystä. Positivistisesti asennoitunut tutkija pitäytyy havaittaviin tosiasioihin ja pyrkii objektiivisuuteen ulkopuolisen tarkkailijan roolissa. Taiteen alalla tällaisen aseman säilyttäminen on vaikeaa, ellei mahdotonta, koska taiteellinen toiminta saa aina merkityksensä ihmisten henkilökohtaisissa kokemuksissa. Sekä taiteilijat että tutkijat ovat 1900-luvun lopulta lähtien korostaneet vastaanottajan aktiivista roolia teoksen kanssatekijänä. Silloin taiteen tutkijakaan ei voi pysytellä ulkopuolisena, koska hänen kokemuksensa ja toimintansa tulee osaksi tutkimuskohdetta ja siitä muodostuvaa tietoa.

Perustavanlaatuinen ero tutkijan ja tekijän välillä on hämärtynyt. Vähitellen on muun muassa kulttuurintutkimuksen, etnografian ja kasvatustieteiden piirissä alettu hyväksyä erilaisia käytännöllisiä menetelmiä (practice-based), joissa tutkija osallistuu tutkimaansa toimintaan. Yhteiskuntatieteissä on kehitetty laadullisia menetelmiä, joiden avulla pyritään ymmärtämään erilaisia ilmiöitä ja niiden merkityksiä kokonaisvaltaisesti määrällisen mittaamisen sijasta tai sen ohessa. Perinteisesti historiaan ja näytelmäkirjallisuuteen keskittynyt teatterintutkimus laajeni monitieteiseksi esityskulttuurien tutkimukseksi 1980-luvun lopulta alkaen. Näyttämöteosten ohessa kiinnostuttiin arkielämässä ja yhteiskunnassa tapahtuvista esityksistä, jotka tuottivat sosiaalista todellisuutta. Kanssakäyminen taiteellisten ja tieteellisten tutkijoiden välillä on esittävien taiteiden alalla ollut vilkasta.

Erilaisia taiteen tutkimisen tapoja on usein kuvattu kolmijaolla, jonka alun perin esitti Christopher Frayling vuonna 1993:

  1. taidetta käsittelevä tutkimus,
  2. tutkimus taidetta varten ja
  3. tutkimus taiteessa tai taiteen kautta.

Taidetta käsittelevä tutkimus (research on art) ottaa taiteen tutkimisen kohteeksi. Tähän lajiin kuuluvat kaikki perinteiset taiteentutkimuksen alat, kuten taide- ja teatterihistoria, estetiikka, kulttuurintutkimus ja taidesosiologia. Tutkija tarkastelee kohdettaan ulkopuolelta ja käyttää humanistisissa tieteissä, yhteiskuntatieteissä ja historiantutkimuksessa yleisesti hyväksyttyjä menetelmiä. Suurin osa tämän tyyppisestä tutkimuksesta tehdään tiedeyliopistoissa, mutta jonkin verran myös joissain taideyliopistoissa. Tiedeyliopistoissakin on jo pitkään tiedostettu, ettei taidetta koskaan voi tarkastella kokonaan ulkopuolelta käsin, koska vastaanottajan tulkinta muovaa aina sitä, miten jokin teos tai prosessi nähdään. Siksi tarkkaa rajaa tieteellisen ja taiteellisen tutkimusasenteen välille ei voi vetää.

Tutkimus taidetta varten (research for art) on kokeilevaa tutkimusta, joka tuottaa uusia luovan työskentelyn menetelmiä ja tekniikoita. Sitä tehdään pääasiassa taideyliopistoissa etenkin soveltavien taiteiden ja taideteollisuuden aloilla, mutta siihen voisi laskea mukaan akateemisen maailman ulkopuolisten teatterilaboratorioiden ja kokeilevan esitystaiteen perinteen. Tämän kaltainen tutkija on eräänlainen luova keksijä tai insinööri, joka haluaa muuttaa ja parantaa olemassa olevia käytäntöjä.

Tutkimus taiteessa / taiteen kautta (research in/as/through art) eroaa radikaaleimmin aiemmista tutkimusperinteistä, ja sitä tehdään vain taideyliopistoissa. Se tarkoittaa sitä, että taiteellinen prosessi voi olla yhtä aikaa tutkimuksen kohde, väline ja lopputulos. Taide ymmärretään omanlaisenaan tietämisen tapana, joka ei ole arvioitavissa minkään itsensä ulkopuolella olevan alan perusteella. Taiteen avulla voi saada myös muusta maailmasta sellaista ymmärrystä, johon millään muulla tutkimuskeinolla ei pääse käsiksi.

Sen lisäksi voidaan taidetta käyttää tieteellisen tutkimuksen välineenä (Art as research). Esimerkiksi yhteiskuntatieteissä on kerätty tietoa ihmisten kokemuksista tai ajatuksista taiteellisten työpajojen avulla. Tutkimuksesta on myös tehty taidetta (Art about research) vaikkapa havainnollistamalla fysiikan teorioita esityksen muotoon.

Taiteellinen tutkimus, jolla pääsääntöisesti tarkoitetaan taiteen kautta tehtävää tutkimusta (research in/as/through art), vakiinnutti asemansa sekä suomalaisella että kansainvälisellä yliopistokentällä 2000-luvulla. Alaa käsittelevien julkaisujen ja tohtoritutkintojen määrä on monikertaistunut viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Taiteelliseen tutkimukseen erikoistuneita akateemisia journaaleja ja konferensseja on jo useita, ja ne toimivat aktiivisesti.

Tärkeimpiä taiteellisen tutkimuksen julkaisukanavia esittävissä taiteissa

Toistaiseksi ei kuitenkaan ole ilmestynyt teosta, jota pidettäisiin taiteellisen tutkimuksen yleisenä oppikirjana. Sellaiselle ei alan keskusteluissa ole myöskään nähty tarvetta. Taiteellinen tutkimus on tietoisesti haluttu säilyttää monialaisena ja monimuotoisena kehyksenä, missä kukaan ei voi yksinoikeudella määrittää hyväksyttäviä käytäntöjä. Ei ole mitään tiettyä teoria- tai metodivalikoimaa, jota alalla pitäisi soveltaa, ei myöskään periaatteellista rajausta siitä, mitä taiteilija-tutkija voi käsitellä ja millä keinoin.

Tämä johtuu ainakin osin siitä, että taiteelliset prosessit ovat nykykäsitysten mukaan lähtökohtaisesti arvaamattomia, haastavat vallitsevia käsityksiä ja ylittävät rajoja. Taidetta ei voi silloin määritellä tai ohjeistaa etukäteen. Sitä voi ymmärtää vain suostumalla seuraamaan syntymässä olevan teoksen tai tapahtuman sisäistä logiikkaa. Siksi jokaisen taiteilija-tutkijan tai taiteellista tutkimusta tekevän tutkijan tulee itse määrittää ja perustella omat työtapansa, mikä saattaa käytännössä olla haasteellista.

Millaista taiteellinen tutkimus käytännössä on?

Koska taiteellinen tutkimus perustuu tekijän omakohtaiseen praktiikkaan, yksittäisten tutkimusprojektien lähestymistavat, sisällöt ja menetelmät vaihtelevat suuresti sekä taiteenalan että tutkijan henkilökohtaisten näkemysten mukaan. Taiteelliseen tutkimukseen perustuvan tohtoritutkinnon vaatimukset määritellään eri tavoin eri taideyliopistoissa niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Myös ala kokonaisuudessaan voidaan ymmärtää eri tavoin paikallisista akateemisista käytännöistä riippuen.

Tärkein taiteellisia tutkimuksia yhdistävä periaate on, että taiteilija-tutkija käyttää omaa taiteellista työskentelyään keskeisenä ajattelun muotona ja ymmärryksen lähteenä. Se voi olla tutkimisen kohde, väline tai lopputulos tai kaikkea tätä yhtä aikaa. Taiteilija-tutkija tekee taidetta ja tutkii samalla sekä tekemistään että sen tuottamia kokemuksia, tuntemuksia, ajatuksia ja tapahtumia prosessin sisältä päin, ei ulkopuolelta havainnoiden. Sanallisten selitysten lisäksi tai niiden sijasta tutkimusprosessin tuloksena syntyvät ajatukset voivat olla muodoltaan kokemuksellisia tai toiminnallisia.

Taiteellisessa tutkimuksessa teoksiin ja prosesseihin ei suhtauduta tutkimuksen kohteina, jota pyrittäisiin selittämään muista tiedonaloista käsin. Taiteellista toimintaa pidetään itsessään merkityksellisenä ajatteluna, joka on olemassa vain juuri siinä muodossa, kuin se teoksessa tai prosessissa koetaan: esityksinä, tapahtumina, kuvina, ääninä, liikkeinä jne. Elävät esitykset, esille asetetut teokset, harjoitteet, kokeilut tai työpajat ovat osa tutkimusjulkaisua. Ne ovat sekä tutkimusmenetelmä että tärkeä tapa välittää tutkimustuloksia toisille ihmisille.

Tavoitteena voi olla esimerkiksi kehittää uudenlaisia taiteellisia ratkaisuja ja menetelmiä tai ymmärtää oman alan vallitseviin käytäntöihin liittyvää hiljaista tietoa. On myös mahdollista taiteen keinoin tutkia jotakin itseä askarruttavaa ilmiötä, kuten luonnon ja ihmisen suhdetta, yhteiskunnallista eriarvoisuutta tai vakiintuneita käyttäytymisen tapoja. Tätä tietenkin tapahtuu kaikessa taiteellisessa toiminnassa myös ilman akateemista tutkimuskehystä.

Taiteellinen tutkimus on subjektiivista siinä mielessä, että se perustuu yksilölliseen toimintaan ja kokemuksiin. Vaikka taiteellisissa prosesseissa syntyy yhteistä ymmärrystä, se ei pyri samanlaiseen yleistettävyyteen, kuin tieteellinen tutkimus. Jokaista taiteellista teosta ja prosessia pidetään ainutlaatuisena, jolloin niitä koskevia havaintoja ei voi sellaisenaan automaattisesti soveltaa toisiin teoksiin ja prosesseihin.

Käytännössä taiteellisen tutkimuksen lähestymistavat vaihtelevat. Osa taiteilija-tutkijoista ei halua lainkaan erottaa taiteellista ja tutkivaa osuutta toisistaan. Silloin yksi ja sama prosessi tai teos asettaa kysymyksen, tarkastelee sitä ja vastaa siihen. Se ilmaisee itsessään kaiken oleellisen, eikä sitä tarvitse sen kummemmin selittää. Tutkimus otetaan vastaan ja ymmärretään moniaistisena kokemuksena, ei käsitteellisinä ajatuksina.

On myös taiteilija-tutkijoita, jotka toimivat hyvinkin lähellä perinteistä akateemista taiteiden, historian, filosofian, estetiikan tai kasvatustieteiden tutkimusta. Monet haluavat reflektoida taiteellista prosessiaan joko sanallisesti tai jollain muulla tavalla, joka eroaa varsinaisesta taiteen tekemisestä. Silloin tutkija ottaa etäisyyttä omiin kokemuksiinsa ja tarkastelee niitä kriittisesti eritellen. Siinä voi käyttää apuna erilaisia tekstejä, joissa toiset taiteilijat tai tutkijat ovat käsitelleet samankaltaisia asioita. Ne liittävät käsillä olevan prosessin laajempiin yhteyksiin.

Lähteet

Frayling, Christopher. 1993/4. ”Research in Art and Design.” Royal College of Art Research Papers, Vol. 1, Nr 1, 1993/94. researchonline.rca.ac.uk/384 Haettu 4.10.2022.

Kirjoittaja

Laura Gröndahl

Laura Gröndahl on työskennellyt lavastajana, tutkijana ja opettajana. Hän on väitellyt Taideteollisessa korkeakoulussa 2004, toiminut näyttämölavastuksen professorina 2006–2013, hoitanut opetustehtäviä useissa yliopistoissa, ja hänellä on teatteritieteen dosentuuri Helsingin yliopistossa. Hän toimii nykyisin yliopistonlehtorina Esittävien taiteiden tutkimuskeskuksessa Teatterikorkeakoulussa kiinnostuksen kohteinaan taiteen ja teatterin käytännöt, skenografia ja dokumentaarinen teatteri. orcid.org/0000-0001-9727-3977