Suomi oli yksi ensimmäisistä maista, joissa ryhdyttiin tekemään taiteellista tutkimusta, vaikkei sitä heti kutsuttu sillä nimellä. Tietääkseni ensimmäinen julkaisu tuolla nimellä oli Satu Kiljusen ja Mika Hannulan vuonna 2001 toimittama Taiteellinen Tutkimus. Yhtenä syynä on varmasti historiallinen myötämielisyys uudisraivaajahenkeä kohtaan (ota kuokka, mene suolle, ja raivaa itsellesi pelto). Suomalaiset taiteilijat ja taiteen opettajat ryhtyivät kokeilemaan, he tekivät ensin ja miettivät vasta jälkeenpäin. Lähestymistavassa on omat ongelmansa, mutta sitä voi myös pitää eräänlaisena metatason käytäntöön perustuvana (practice-based) ja tekijälähtöisenä tutkimuksena. Mikäli olisimme odottaneet, että filosofit pääsevät yksimielisyyteen terminologiasta tai taiteellisen tutkimuksen ontologisesta ja epistemologisesta perustasta, emme ehkä vieläkään olisi päässeet käyntiin. Aiheesta on kuitenkin keskusteltu jo ainakin kolmekymmentä vuotta. Muistan osallistuneeni jatko-opiskelijana symposiumiin vuonna 1994, joka raportin Knowledge is a Matter of Doing perusteella oli ensimmäinen pohjoismainen seminaari, johon oli kutsuttu sekä teatterialan yliopistotutkijoita että taideakatemioiden opettajia ja taiteilijoita (Paavolainen & Ala-Korpela 1995, 5). Aloittaessani tohtoriopintoja 1992 ja päättäessäni ne 1998 (virallisesti 1999) ei kuitenkaan puhuttu taiteellisesta tutkimuksesta vaan jatko-opinnoista, jotka siinä välissä oli jaoteltu taiteellispainotteisiksi ja tieteellispainotteisiksi. Aiemmin käytettiin usein termiä ”tekijälähtöinen tutkimus”, ellei haluttu puhua taiteellisesta tutkimuksesta, joka miellettiin vaaralliseksi hybridiksi. Olennaista ei ehkä niinkään ole ollut tekijyys, vaan käytännön, erityisesti taiteen tekemisen, keskeisyys. Toki taiteen tekemisen käytännöt ovat moninaiset. Usein taide on hyvinkin käsitteellistä.

Toinen tärkeä syy taiteellisen tutkimuksen verraten nopeaan kehitykseen Suomessa on ollut keskeisten taidekorkeakoulujen asema itsenäisinä yliopistoina sekä kansallinen panostus tohtorikoulutukseen kaikilla aloilla. Yliopistot vailla käytännön taideopetusta eivät juurikaan ole olleet kiinnostuneita taiteen tekemisestä tutkimuksena. Valtaosa tekijälähtöisestä tai taiteellisesta tutkimuksesta oli aluksi nimenomaan taidekorkeakoulujen väitöstutkimuksia ja tohtorinopinnäytteitä. Toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa, jossa sikäläisen tiedekatemian (Vetenskapsrådet) alaisuudessa on toiminut taiteellisen tutkimuksen jaos (Kommittén för konstnärlig forskning), joka myös julkaisi vuosikirjoja 2004–2017, taiteellista tutkimusta ei Suomessa rahoitettu tutkimusvaroista. Suomen Akatemia julkaisi kuitenkin vuonna 2009 raportin, jossa arvioitiin Suomessa tehtyä taidealojen tutkimusta vuosina 2003–2007 erityisesti neljässä silloin toimineessa taidekorkeakoulussa ja Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa. Raportti Research in Art and Design in Finnish Universities (2009) osoitti muun muassa, että taiteellinen tutkimus oli olemassaoleva ilmiö. Alkuvaiheessa Suomen Akatemia suositteli yhteistyötä tutkijoiden ja taiteilijoiden välillä siten, että silloinen Taiteen Keskustoimikunta olisi vastannut taiteilijoiden rahoituksesta. Sittemmin se on rahoittanut taiteellista tutkimusta, jota on arvioitu yhteiskuntatieteellisen tai humanistisen tutkimuksen kontekstissa. Ensimmäinen taho, joka Suomessa ryhtyi rahoittamaan nimenomaan taiteellista tutkimusta oli Koneen säätiö.

Dualistisella mallilla, jonka mukaan taide ja tiede tulisi pitää erillään, oli silti pitkään paljon puolestapuhujia. Yliopistolaki noudattaa ymmärtääkseni edelleen kaksijakoista mallia ja ylläpitää dikotomiaa tieteellisen ja taiteellisen alueen välillä, joten lainopillisessa mielessä minkäänlainen rajojen hämärtäminen ei ole mahdollista. Tämä on ironista kyllä ollut tärkeä tae taidekorkeakoulujen mahdollisuudelle kehittää itsenäisesti taiteellista tutkimusta. Takaamalla taiteelle rinnakkaisen arvon ja taideyliopistoille erityisen aseman on laki paradoksaalisesti tullut avanneeksi uusia mahdollisuuksia. Taideakatemiat ovat voineet itsenäisesti kehittää tutkintovaatimuksiaan jo ennen eurooppalaisten taidekoulujen kauhistelemaa Bolognan prosessia, jossa EU:n kandidaatti- ja maisteritutkintojen ohella myös tohtoriopinnot pyritään saamaan keskenään verrannollisiksi. Toisin kuin Britanniassa, jossa käytäntö tutkimuksena (practice as research) sai alkunsa yliopistojen halusta lukea tutkimustuloksiinsa myös henkilökunnan taiteellisen toiminnan tulokset, taiteellinen tutkimus on Suomessa ollut kiinnostuksen kohteena lähinnä tohtorikoulutuksen tasolla, sillä taideakatemioiden rahoitus on kytketty opiskelijamääriin eikä henkilökunnan tutkimusnäyttöihin. Tulevaisuudessa, kun myös Taideyliopistossa panostetaan enemmän postdoc-tutkimukseen ja henkilökunnan tekemään tutkimukseen, tilanne varmasti muuttuu.

Esittävien taiteiden tutkimuskeskusta (Tutke) perustettaessa toimin sen ensimmäisenä johtajana 2007–2009 aktiivisesti tieteellis- ja taiteellispainotteisten tohtorintutkintojen kahtiajaon purkamiseksi, koska taiteellispainotteisille tutkinnoille myönnetyt erivapaudet ja niille asetettu korkealaatuisen taiteen vaatimus toimivat mielestäni esteenä taiteellisen tutkimuksen kehittämiselle, joka miellettiin vaaralliseksi hybridiksi. Eeva Anttilan ja Esa Kirkkopellon kanssa otimme Tutkessa käyttöön termin taiteellinen tutkimus sateenvarjokäsitteeksi, jonka alla voi tehdä monenlaista tutkimusta, myös esimerkiksi laadullisia menetelmiä hyödyntävää taidepedagogista tutkimusta (Arlander 2009). Olen sittemmin pyrkinyt korostamaan taiteellisen tutkimuksen erityispiirteitä ja sen omaa potentiaalia sekä tarvetta kehittää nimenomaan taiteelliselle tutkimukselle soveltuvia menetelmiä ja käytäntöjä (Arlander 2011; 2013a). Alkuaikoina puhuin sillan rakentamisesta teorian ja käytännön välille. Nyt ajattelen pikemminkin, Karen Baradin toimijuusrealismiin tukeutuen, että on syytä kysyä mihin ja millä tavoin rajat teorian ja käytännön tai esimerkiksi taiteellisen tutkimuksen ja jonkun muun tyyppisen tutkimuksen välille kussakin tapauksessa asettuvat tai asetetaan (Arlander & Elo 2017).

Taiteellinen tutkimus ja yleisemmin käytäntöön perustuva tutkimus on paitsi vahvasti kehittyvä tutkimusalue tai kenttä, myös metodologinen lähestymistapa, jota sovelletaan esimerkiksi teatterin tutkimuksessa muiden metodologisten lähestymistapojen ohella. (Kershaw & Nicholson 2011) Tekstuaalisen tiedon asettamista ruumiillisen tiedon edelle on arvosteltu jo kauan mm. esitystutkimuksen piirissä (vrt. Conquergood 2004, Taylor 2003, Davis 2008, suomeksi Arlander et al. 2015). Kulttuurintutkimuksessa pyritään periaatteessa saamaan mahdollisimman monien tiedontuottajien ääni kuuluviin. Kun tätä ajatusta sovelletaan taiteilijoihin, se ei ole ongelmatonta, koska taitelijan positioon kuuluu myös etuoikeuksia. Tänään taiteellinen tutkimus näyttäytyy ainakin Euroopan viitekehyksessä tunnustettuna, vaikkakin kiisteltynä tutkimusalana ja tiedon tuottamisen alueena. Siitä esimerkkinä vaikkapa tuore Vienna Declaration of Artistic Research, jota on tosin myös arvosteltu (Cramer & Terpsma 2021). Toki esimerkiksi esitys tutkimuksena (performance-as-research) mieltyy edelleen ensisijaisesti metodologiaksi, mutta periaatteeessa tutkivat taiteilijat voivat hyödyntää monenlaisia lähestymistapoja (Smith & Dean 2009, 5).

Monimuotoisuutta ja avoimuutta moninaistumiselle ei ole helppoa ylläpitää, sillä usein tutkijoiden on vaikea nähdä todella perusteltuna minkään muunlaista tutkimusta kuin sitä, johon heidät on aikoinaan koulutettu. Eri taiteenalojen suhde tutkimukseen ja teoriakeskusteluun kuitenkin vaihtelee, samoin kuin kullekin taiteenalalle luonteenomaiset lähitieteet, jotka määrittävät näiden taiteenalojen ajatusta siitä, mitä tutkimus on. Helposti sovellettavissa olevien yhteisten toimintamallien ja menetelmien puute, jota on pidetty taiteellisen tutkimuksen heikkoutena ja osoituksena alan nuoruudesta, voi tosiasiassa olla tärkeä voimavara. Tutkimusstrategia voidaan valita ja rakentaa aiheen ja tutkijan kiinnostusten mukaan, palvelemaan juuri kyseistä projektia, kokoamaan yhteen erilaisten yhteen sopimattomienkin alojen asiantuntemusta ja tuomaan esiin juuri tämän hankkeen avulla mahdollisesti tuotettu tieto, kokemus ja ymmärrys. Eklektisyys ja yllättävät yhdistelmät ovat tärkeä vastapaino yhä kapeneville ja erikoistuneemmille tiedontuotannon muodoille. Näiden outojen yhdistelmien ja erikoistapausten myötä taiteellisen tutkimuksen kenttä samalla kasvaa eri suuntiin, kehittyy ja moninaistuu.

Taiteellisesta tutkimuksesta on kirjoitettu paljon, mutta siitä huolimatta on olemassa melko vähän pohdintoja erityyppisestä taiteellisesta tutkimuksesta, siis eräänlaisia taiteellisen tutkimuksen typologioita. Useimmat typologiat ottavat lähtökohdakseen taiteen ja akateemisen tutkimuksen suhteen ja jonkinlaisen kahtiajaon taiteen ja tieteen välillä, kuten James Elkinsin ”The Three Configurations of the Studio-Art PhDs” (Elkins 2009). Toiset luovat kolmannen alueen taiteen ja akateemisen tutkimuksen välille (Biggs & Karlsson 2011) tai olettavat keskeiseksi taiteen ja tutkimuksen välisen rajankäynnin (Borgdorff 2012). On myös ehdotettu erilaisia yhdistelmiä, kuten tiede tulkitsemassa taidetta, taide tulkitsemassa tiedettä, taide tieteen kontekstissa, tiede taiteen kontekstissa, taide tieteen palveluksessa, tiede taiteen palveluksessa jne. (Keinonen 2006). Ehkä tunnetuimpia ovat typologiat, jotka liittyvät metodologiaan yleisemmällä tasolla ja lisäävät kolmannen ulottuvuuden kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen metodologian oheen, kuten performatiivinen (performative) tutkimus (Haseman 2006), taidelähtöinen (arts-based) tutkimus (Leavy 2009) tai käsitteellinen (conceptual) tutkimus (Smith & Dean 2009).

Useimmissa tapauksissa taiteellinen tutkimus ymmärretään alojen väliseksi ja oppialat ylittäväksi toiminnaksi. Erilaiset oppiaineiden väliset (interdisciplinary) tai yliopistomaailman ulkopuoliset (transdisciplinary) kytkökset ja kietoutumat johtavat erilaisiin taiteellisen tutkimuksen muotoihin (Arlander 2016). Usein taiteellisella tutkimuksella näyttää olevan yhteyksiä filosofisen tutkimuksen kanssa ainakin spekulatiivisen vapauden mielessä, vaikka taiteellisella tutkimuksella on väistämättä myös empiirinen ulottuvuutensa. Voidaankin ajatella taiteellista tutkimusta eräänlaisena spekulaationa, ei niinkään filosofisen spekulaation mielessä, vaan toimintana, joka keskittyy kuvittelemaan vaihtoehtoja, eräänlaisena käytännössä ja käytännön avulla tapahtuvana spekulaationa. Hyvinkin monen tyyppistä taiteellista tutkimusta voisi kutsua spekulaatioksi käytännössä. Olennaista on, että spekulaatio, kuvittelu ja kokeilu tapahtuvat taiteellisen käytännön kautta.

Englanninkielisessä kontekstissa taiteellisesta tutkimuksesta puhuttiin varsinkin aiemmin usein termillä practice, erityisesti esittävien taiteiden yhteydessä, mikä käy ilmi antologioiden nimistä kuten Practice as Research – Approaches to Creative Arts Enquiry (Barrett & Bolt 2007), Practice-as-Research in Performance and Screen (Allegue et al. 2009), Practice-led Research, Research-led Practice in the Creative Arts (Smith & Dean 2009) ja Practice as Research in the Arts – Principles, Protocols, Pedagogies, Resistances (Nelson 2013). Joskus käytetään myös termiä performance kuten teoksissa Mapping Landscapes for Performance as Research (Riley & Hunter 2009) ja Performance as Research – Knowledge, Methods, Impact (Arlander et al. 2018). Practice termin johdannaiset kääntyvät hankalasti suomeksi (esim. Humalisto 2012, 19–21). Termin käyttöä on myös arvosteltu siitä, että se rakentaa keinotekoista kahtiajakoa teorian ja käytännön välille ja myös siitä, ettei se tee eroa taiteellisten ja muiden käytäntöjen välillä. Tästä kritiikistä huolimatta on nykytaiteessa tapahtunut siirtymä taiteellisesta työskentelystä, joka tähtää ensisijaisesti taideteoksen tuottamiseen, kohti taiteellista toimintaa, joka toteutetaan harjoituksena, esityksenä tai kontemplatiivisena tai yhteisöllisenä käytäntönä. Tämä kehitys on osa 1960-luvulta lähtien tapahtunutta ja tällä vuosisadalla voimistunutta trendiä nostaa taiteen tekeminen, taiteellinen toiminta ja myös taiteen toimivuus etusijalle suhteessa taideteokseen objektina.

Seuraavassa esitän yhden mahdollisen mallin taiteellisen tutkimuksen moninaistumisen havainnollistamiseksi, tai ehkä paremminkin muutamien sen eri piirteiden vaihtelevuuden havaitsemiseksi. Ehdotan, että tutkimus, joka pyrkii artikuloimaan ja teoretisoimaan jatkuvan toiminnan tai praktiikan, ja joka perustuu opittuihin (ja siten enemmän tai vähemmän tiedostamattomiksi muuttuneisiin) taitoihin, asettaa kiintopisteensä eri tavoin ja käyttää usein erilaisia menetelmiä kuin tutkimus, joka pyrkii kehittämään ja käsitteellistämään taideteoksen tai uudenlaisen designtuotteen ja selostamaan miten tuohon lopputulokseen on päädytty. Voimme siten erotella a) teokseen tähtäävän taiteellisen tutkimuksen, joka keskittyy taideteoksen tai designtuotteen luomiseen b) käytäntöä tai praktiikka painottavasta taiteellisesta tutkimuksesta, joka keskittyy jatkuvaan toimintaan, usein käytännöllisin, kriittisin tai emansipaatioon liittyvin tiedon intressein. Voimme edelleen yksinkertaistaa ajatusta ja sanoa, että taiteellinen tutkimus voi olla yhtäältä teokseen tähtäävää, kun päätavoitteena on taideteoksen tai tuotteen luominen ja toisaalta käytäntöä painottavaa, kun tietynlaisen käytännön harjoittaminen on tärkeämpää kuin yksittäinen teos tai esitys (Arlander 2011, 321). Tämän jaottelun voisi ensinäkemältä yhdistää painopiste-eroihin niin sanottujen luovien ja esittävien taiteiden välillä. Nykytaide kuitenkin kiistää sellaisen jakolinjan, koska se keskittyy usein prosesseihin ja vuorovaikutukseen tuotteiden tai viimeisteltyjen teosten sijaan. Ja myös käytännöt voidaan esineellistää tuotteiden kaltaisiksi menetelmiksi.

Toinen ulottuvuus liittyy aikaan, sillä tutkimusprosessi voi olla etupäässä kehittelevä tai kokeellinen ja pyrkiä luomaan jotakin uutta. Se voi myös olla pääasiassa reflektoiva ja yrittää ymmärtää ja artikuloida jotakin, mitä on jo tehty. Molemmat lähestymistavat, tai pikemminkin molemmat piirteet löytyvät taiteellisesta tutkimuksesta, vaikka voisi kuvitella kehittelevän ja kokeellisen vallitsevan. Kriittisesti suuntautuneelle reflektoiva lähestymistapa tarjoaa kuitenkin mahdollisuuden kyseenalaistaa esimerkiksi taidemaailman pinttyneitä konventioita. Konservatiivisemmin suuntautuneelle se tarjoaa tilaisuuden muotoilla ja tallentaa niin sanottua hiljaista tietoa ja sanallistaa olemassa olevan perinteen käytäntöjä.

Voidaan muodostaa klassinen nelikenttä yhdistelemällä nämä neljä piirrettä: teokseen tähtäävä ja kokeellinen, käytäntöä painottava ja kokeellinen, teokseen tähtäävä ja reflektoiva sekä käytäntöä painottava ja reflektoiva.

Teokseen tähtäävä (a) Käytäntöä painottava (b)
Kokeellinen (c) (bc) (ac)
Reflektoiva (d) (ad) (bd)

Sama nelikenttä on ehkä havainnollisempi hahmoteltuna ulottuvuuksiksi:

Yleisinä ja yksinkertaistettuina esimerkkeinä voi ajatella vaikkapa tutkimushankkeen, joka pyrkii kehittämään teknisen innovaation (teokseen tähtäävä ja kokeellinen / kehittelevä) tai uuden harjoitusmenetelmän (käytäntöä painottava ja kokeellinen / kehittelevä). Tai sitten tutkimushankkeen, joka pyrkii ymmärtämään tietyn taideteoksen tai esityksen tuottamia kokemuksia tai reaktioita (teokseen tähtäävä ja reflektoiva) tai kritisoimaan tiettyä harjoitusmenetelmää (käytäntöä painottava ja reflektoiva). Todellisuudessa selvärajaisia esimerkkejä on vaikea löytää, sillä lähes kaikki tutkimushankkeet sisältävät esimerkiksi reflektoivan ja taaksepäin katsovan ulottuvuuden pelkästään sen vuoksi, että ne raportoidaan. Ja kuten edellä totesin, lähes kaikkia taiteellisen tutkimuksen hankkeita voisi kutsua spekulatiivisiksi tai kokeellisiksi käytännöiksi, jos ajatellaan että spekulaatio, vaihtoehtoisten mallien tai tapojen kuvitteleminen tapahtuu taiteen käytännön keinoin ja käytännössä.

Tällainen typologioiden kehittely voi vaikuttaa turhalta, yhteiskuntatieteistä lainatulta tottumukselta, mutta se voi ihannetapauksessa toimia avartavana ja selventävänä, mikäli muistetaan, että useimmat taiteelliset tutkimukset sisältävät kaikkia näitä piirteitä ainakin jossakin määrin. Esittelenkin mallin tässä ennen muuta korostaakseni, että taiteellinen tutkimus voi tänään ilmetä ja toteutua monenlaisina muotoina, eikä ole mitään tarvetta kuvitella määritelmää, joka toimisi kaikissa tapauksissa. Taiteellista tutkimushanketta suunnitellessa voi silti olla hyvä pitää mielessä, että on eri asia keskittyä tutkimusprosessiin ja sen aikana mahdollisesti saataviin oivalluksiin, kuin keskittyä taiteelliseen lopputulokseen tai teokseen, kuten tavanomaisessa taiteellisessa toiminnassa useimmiten on tapana.

Lähteet

Allegue, Ludivine & Kershaw, Baz & Jones, Simon & Piccini, Angela. 2009. (toim.) Practice-as-Research in Performances and Screen. Basingstoke: Palgrave Macmillan.

Arlander, Annette. 2017. Artistic Research as Speculative Practice. www.jar-online.net/en/artistic-research-speculative-practice.

Arlander, Annette. 2017. ”Practising art – as a habit? / Att utöva konst – som en vana?” Ruukku Journal, #7. June 2017. ruukku-journal.fi/en/issues/7.

Arlander, Annette. 2016. ”Artistic Research and/as Interdisciplinarity.” Artistic Research Does #1, toim. C. Almeida & A. Alves. Porto: NEA/12ADS Porto: Research Group in Arts Education/ Research Institute in Art, Design, Society; FBAUP Faculty of Fine Arts University of Porto, 1–27.

Arlander, Annette. 2013a. ”Artistic Research in a Nordic Context.” Practice as Research in the Arts – Principles, Protocols, Pedagogies, Resistances, toim. Robin Nelson. Palgrave Macmillan, 152–62.

Arlander, Annette. 2013b. ”Taiteellisesta tutkimuksesta.” Lähikuva 3/2013, 7–24.

Arlander, Annette. 2011. ”Characteristics of Visual and Performing Arts.” The Routledge Companion to Research in the Arts, toim. Michael Biggs & Henrik Karlsson. Routledge 2011, 315–332.

Arlander, Annette. 2009. ”Artistic Research – from Apartness to Umbrella Concept at the Theatre Academy, Finland.” Mapping Landscapes for Performance as Research. Scholarly Acts and Creative Cartographies, toim. Shannon Rose Riley & Lynette Hunter. Basingstoke: Palgrave, 77–83.

Arlander, Annette & Barton, Bruce & Dreyer-Lude, Melanie & Spatz, Ben. 2018. (toim.) Performance as Research – Knowledge, Methods, Impact. London & New York: Routledge.

Arlander, Annette & Elo, Mika. 2017. ”Ekologinen näkökulma taidetutkimukseen.” Tiede ja Edistys 4/2017, 335–346.

Arlander, Annette & Erkkilä, Helena & Riikonen, Taina & Saarikoski, Helena. 2015. (toim.) Esitystutkimus. Helsinki: Kulttuuriosuuskunta Partuuna.

Barrett, Estelle & Barbara Bolt 2010 [2007]. (toim) Practice as Research: Approaches to Creative Arts Enquiry. London and New York: Tauris.

Biggs, Michael & Karlsson, Henrik. 2011. (toim) The Routledge Companion to Research in the Arts. London and New York: Routledge.

Borgdorff, Henk. 2012. The Conflict of the Faculties. Perspectives on Artistic Research and Academia. Leiden: Leiden University Press.

Conquergood, Dwight. 2004. ”Performance Studies, Interventions and Radical Research.” The Performance Studies Reader, toim. Henry Bial. London and New York: Routledge, 311–320.

Cramer, Florian & Terpsma, Nienke. 2021. ”What is wrong with the Vienna Declaration of Artistic Research.” onlineopen.org/what-is-wrong-with-the-vienna-declaration-on-artistic-research.

Davis, Tracy C. 2008. (toim.) The Cambridge Companion to Performance Studies. Cambridge: Cambridge University Press.

Elkins, James. 2009. ”The three Configurations of Studio-Art PhDs.” Artists PhDs – On the New Doctoral Degree in Studio Art, toim. James Elkins. Washington DC: New Academia Publishing, 145–165.

Haseman, Brad. 2006. ”A Manifesto for Performative Research.” Media International Australia Incorporating Culture and Policy: Quarterly Journal of Media Research and Resources. 118, 98–106.

Humalisto, Tomi. 2012. Toisin tehtyä, toisin nähtyä. Esittävien taiteiden valosuunnittelusta muutosten äärellä. Acta Scenica 27. Helsinki: Esittävien taiteiden tutkimuskeskus, Teatterikorkeakoulu. urn.fi/URN:ISBN:978-952-9765-90-4.

Kershaw, Baz & Nicholson, Helen. 2011. (toim.) Research Methods in Theatre and Performance. Edinburgh: Edinburgh University Press.

Keinonen, Turkka. 2006. ”Fields and Acts of Art and Research.” The Art of Research. Research Practices in Art and Design, toim. Maarit Mäkelä & Sara Poutarinne. Helsinki: University of Art and Design, 41–58.

Kiljunen, Satu ja Hannula, Mika. 2001. (toim.) Taiteellinen tutkimus. Helsinki: Kuvataideakatemia.

Kommittén för konstnärlig forskning. www.vr.se/om-vetenskapsradet/organisation/amnesrad-rad-och-kommitteer/kommitten-for-konstnarlig-forskning.html.

Leavy, Patricia. 2009. Method Meets Art – Arts-Based Research Practice. New York and London: The Guilford Press.

Nelson, Robin. 2013. (toim.) Practice as Research in the Arts – Principles, Protocols, Pedagogies, Resistances. Basingstoke: Palgrave Macmillan.

Paavolainen, Pentti ja Ala-Korpela, Anu 1995. (toim.) Knowledge Is a Matter of Doing. Acta Scenica 1. Helsinki: Teatterikorkeakoulu.

”Research in Art and Design in Finnish universities.” Publications of the Academy of Finland 4/09. www.aka.fi/globalassets/awanhat/documents/tiedostot/julkaisut/04_09-research-in-art-and-design.pdf.

Riley, Shannon Rose & Hunter, Lynette. 2009. (toim) Mapping Landscapes for Performance as Research. Scholarly Acts and Creative Cartographies. Basingstoke: Palgrave Macmillan.

Smith, Hazel & Dean, Roger. T. 2009. (toim) Practice-led Research, Research-led Practice in the Creative Arts. Edinburgh: Edinburgh University Press.

Taylor, Diana. 2003. The Archive and the Repertory. Performing Cultural Memory in the Americas. Durham: Duke University Press.

Vienna Declaration of Artistic Research. cdn.ymaws.com/elia-artschools.org/resource/resmgr/files/vienna-declaration-on-ar24-j.pdf.

Kirjoittaja

Annette Arlander

Annette Kristina Arlander on taiteilija, tutkija ja opettaja, joka kuuluu suomalaisen esitystaiteen/performanssitaiteen uranuurtajiin ja taiteellisen tutkimuksen edelläkävijöihin. Hän on valmistunut teatteriohjaajaksi 1981 ja teatteritaiteen tohtoriksi 1999, toiminut Esitystaiteen ja teorian professorina Teatterikorkeakoulussa 2001–2013, Taiteellisen tutkimuksen professorina Taideyliopistossa 2015–2016 sekä Performanssin, taiteen ja teorian professorina Tukholman Taideyliopistossa 2018–2019. Tällä hetkellä hän on vierailevana tutkijana Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa. Lisätietoja annettearlander.com.