Taiteella tutkiminen – mitä se tarkoittaa?

Edes luonnontieteissä ei uskota päästävän absoluuttisiin totuuksiin, vaan ainoastaan mahdollisimman suuriin todennäköisyyksiin tai käytännön sovelluksiin. Vaikka esimerkiksi painovoiman tosiolemusta ei pystytä tyhjentävästi selittämään, insinöörit pystyvät havaintojen ja teorioiden pohjalta ennakoimaan tulevia tapahtumia riittävän hyvin saadakseen lentokoneen pysymään ilmassa. Teorioita ja hypoteeseja testataan ja niistä kiistellään tutkijayhteisön konferensseissa ja tiedejulkaisuissa. Kun joku esittää uuden teorian, toisten tehtävänä on etsiä siitä mahdollisia aukkoja, puutteita, virhepäätelmiä tai ristiriitoja. Jos niitä ei löydy, hypoteesi voidaan hyväksyä siihen asti, kunnes joku kehittää paremman. Yleensä näin tapahtuu ennemmin tai myöhemmin. Mitään teoriaa ei pidetä lopullisena, mutta jatkuvien korjausten kautta uskotaan päästävän vähitellen lähemmäs sellaista käsitystä, joka vastaa todellisuutta.

Ihmistieteissä, kuten historian, kulttuurien ja taiteiden tutkimuksessa ei yleensä muodosteta samanlaisia todennettavissa olevia hypoteeseja kuin luonnontieteissä, koska väitteitä voi harvoin varmentaa kokeiden tai kenttätutkimuksen avulla. Aineistot ja havainnot ovat aina valikoituneita ja puutteellisia. Tutkijat tulkitsevat niitä eri tavoin, eikä oikeita tai vääriä vastauksia aina ole.

Minkään alan tieteentekijät eivät ole aina yksimielisiä, eikä heidän ole tarkoituskaan olla. Kun useat eri mieltä olevat tutkijat selittävät näkökantojaan, syntyy eräänlainen kartta siitä, mitä jostakin asiasta voidaan ajatella vallitsevan tietämyksen puitteissa. Ihanteellisessa tapauksessa tämä lisää yhteistä ymmärrystä tästä asiasta, vaikka ei antaisi lopullisia vastauksia.

Hermeneutiikka tarkoittaa oppia, joka pyrkii ymmärtämään ja tulkitsemaan erilaisten tekstien merkityksiä. Se on antiikista periytyvä käsite, joka alun perin on liitetty pyhien kirjoitusten tai lakien tulkintaan. Oleellista on, että sama teksti voi saada erilaisia merkityksiä riippuen aikakaudesta ja tilanteesta, jossa sitä tulkitaan.

1800-luvulla elänyt filosofi Wilhelm Dilthey (1833–1911) sovelsi hermeneutiikkaa inhimillisen toiminnan ja historian tutkimiseen. Hän erotti toisistaan selittämiseen pyrkivät luonnontieteet ja ihmisen toimintaan keskittyvät hengentieteet, joissa pyritään ymmärtämään tutkimuskohteen ajattelutapaa. Hermeneuttisen historiankäsityksen mukaan menneisyys ei voi koskaan olla sellaisenaan tavoitettavissa, vaan sitä tutkitaan aina kunkin ajankohdan nykyisyydestä käsin. Historioitsijan on tärkeää ymmärtää oma rajallisuutensa, mutta siitä käsin hänen tulee pyrkiä eläytymään kohteensa sisäiseen maailmaan.

Filosofi Hans-Georg Gadamer (1900–2002) on ehkä tunnetuin nykyajan hermeneutikko. Hän on kuvannut tiedon muodostusta spiraalina, jossa se mitä tiedämme, muuttuu jatkuvasti. Kaikki se, mitä ihminen tietää ja kykenee ajattelemaan, muodostaa eräänlaisen mielen horisontin samalla tavalla, kuin taivaanranta on raja sille, mitä pystymme näkemään. Vastaavasti, jos jokin asia jää ajattelun horisontin taakse, emme pysty ymmärtämään sitä, koska meillä ei ole sitä vastaavia käsitteitä käytössämme. Kun saamme uutta tietoa, tulkitsemme sitä aiemman tietomme ja ajattelukykymme perusteella. Uusi tieto laajentaa horisonttia. Ymmärrys syvenee ja uusia asioita tulee mielen ulottuville. Niiden ansiosta ihminen voi nyt arvioida myös aiempaa tietoaan uudelleen, mikä sekä laajentaa horisonttia edelleen, että muuttaa käsityksiä jo tunnetuista asioista.

Tällaista jatkuvaa liikettä tiedon kokonaisuuden ja sen osien välillä sanotaan ymmärtämisen kehäksi eli hermeneuttiseksi kehäksi. Kokonaisuus ymmärretään yksittäisestä käsin, yksittäinen kokonaisuudesta käsin. Kun jokin käsitys muuttuu, se vaikuttaa kaikkeen, ja vaikutuksen seuraukset heijastuvat taas takaisin. Ajattelu etenee spiraalimaista kehää kohti syvenevää tietoa saavuttamatta koskaan lopullista päämääräänsä (Gadamer 2005).

Filosofi Dieter Merschin mukaan moderni taide kytkettiin alusta asti kysymykseen tiedosta ja totuudesta. Muun muassa Alexander Baumgarten (1714–1762) ehdotti, että aistimellinen tieto (Cognitio sensitiva) muodostaa omanlaisensa tietämisen tavan, joka eroaa rationaalisesta ajattelusta, ja jolle olisi asetettava omat kriteerinsä itsenäisenä tietämisen muotona (Mersch 2015; Kjørup 2006).

Osin vastakkaista mieltä oli Immanuel Kant (1724–1804), jonka mielestä esteettinen mielihyvä syntyi siitä, kun ihminen tuntee mielenkykyjensä toiminnan. Arvostelukyky ei ole palautettavissa tietoon, mutta se toimii ymmärryksen ja moraalin välissä arvioiden niiden toimintaa. Kant pyrki ratkaisemaan 1700-luvun filosofeja vaivanneen ongelman makuasioiden subjektiivisuudesta väittämällä, että arvostelman yleispätevyys perustuu kaikille ihmisille yhteisiin mielenkykyihin, ei taide-esineiden ominaisuuksiin sinänsä. Saksalaiset varhaisromantikot 1800-luvun alussa pitivät taidetta ajattelun korkeimpana muotona, koska se kykeni yhdistämään aistimellisen ja henkisen, subjektiivisen ja objektiivisen, äärellisen ja äärettömän. Hegel (1770–1831) piti taidetta yhtenä hengen ilmenemismuotona, joka toteutuu aistimellisen kokemuksen kautta. Tämä perusidea – sielun todellisuuden ilmeneminen näkyvässä, materiaalisessa teoksessa – periytyi romantiikasta symbolismin kautta myös 1900-luvun modernismin yhdeksi keskeiseksi johtoajatukseksi.

Nykykeskusteluissa taide ja filosofia linkittyvät toisiinsa monin tavoin. Taiteellista toimintaa ei pidetä vain analyysin kohteena, vaan omanlaisenaan ajatteluna, jonka kautta voi käsitellä filosofisia kysymyksiä. Keskeiseen asemaan nousseessa fenomenologisessa traditiossa taiteen ajatellaan paljastavan kokijalleen jotain oleellista olemassaolon ja ihmisen maailmansuhteen luonteesta tavalla, joka ylittää normaalin ajattelun rajat. (mm. Merleau-Ponty 2012; Heidegger 1998; Rouhiainen: Fenomenologiasta ja esittävien taiteiden taiteellisesta tutkimuksesta) Pragmatistisessa perinteessä taidetta ei eroteta muusta elämästä, vaan ajatellaan sitä kokemuksena, joka näyttäytyy itsessään merkityksellisenä. (mm. Dewey 2005 ja Kumpulainen: Pragmatistinen filosofia taiteellisen tutkimuksen tukena) Myös vastaanottajan tulkintaa korostavassa hermeneutiikassa lähdetään siitä, että taide ei ole olemassa esineinä vaan aina uudelleen toistuvina kokemuksina (Gadamer 1960).

Tätä listaa saa jatkaa ja kyseenalaistaa:

Taide kykenee horjuttamaan ja häiritsemään vakiintuneita asenteita. Se pakottaa katsomaan toisin, miettimään asioita uusista näkökulmista, kohtaamaan vieraita ja tuntemattomia ilmiöitä.

Taide on lähtökohtaisesti arvaamatonta ja outoa. Taideteoksen tuottama kokemus ei välttämättä yhdisty loogisesti mihinkään aiempaan tietämykseen, vaan muodostaa oman maailmansa.

Taide käsittelee sellaisia ilmiöitä, joita ei pysty tavoittamaan sen paremmin arkiajattelun kuin tieteellisten kokeiden tai rationaalisten teorioiden avulla. Siksi se voi paljastaa piiloon jääneitä asioita tai osoittaa tuttuihin ilmiöihin kätkeytyvää vierautta.

Taideteokset herättävät mielikuvia, joita ei voi selittää eikä tulkita, mutta jotka silti tuntuvat merkityksellisiltä. Tätä sanotaan taiteen ylijäämäksi tai lisäarvoksi. Vastaanottaja kokee jotain hyvin tärkeää, mutta ei oikein tiedä, mitä se on. Siksi taideteos ei koskaan kulu loppuun tai tyhjene: siihen jää aina jotain enemmän, kuin kokija pystyy ottamaan vastaan.

Taiteen tekemiseen ja vastaanottamiseen liittyy monesti tunne siitä, että on kosketuksissa johonkin vieraaseen ja tuntemattomaan ilmiöön. Jos pystyisimme selittämään, mistä siinä on kyse, ja tekisimme oudon ilmiön itsellemme tutuksi, se kadottaisi oman luonteensa. Vieraan kohtaamisessa on kyse täydellisestä kohtaamattomuudesta, kyvyttömyydestä koskettaa tuntematonta. Tämä koskemattomuus on arvokas asia, koska se turvaa vieraan vierauden. Jos yritämme ottaa vieraan haltuun ajattelumme avulla, tuomme sen oman käsitejärjestelmämme piiriin ja samalla suljemme pois juuri ne asiat, joita emme entuudestaan tunne, ja jotka tekevät vieraasta vieraan.

Taide tuottaa ihmiselle eräänlaisia raja-aistimuksia altistamalla tämän jollekin sellaiselle, joka ei ole esitettävissä tai ilmaistavissa. Mieli tuntee oman kyvyttömyytensä ajatella kohtaamaansa ilmiötä.

Taiteelle on voitu myös osoittaa erilaisia tehtäviä muilla elämänaloilla, esimerkiksi yhteiskunnallinen vaikuttaminen, erilaisten ongelmien tunnistaminen ja ratkaisumahdollisuuksien etsiminen, ilmastonmuutoksen ja luontokadon torjuminen, yhteisöllisyyden vahvistaminen, syrjäytymisen ehkäiseminen, terapeuttiset toimintamuodot ja niin edelleen.