Taiteellinen praktiikka lähtökohtana

Taiteellisen tutkimuksen ohjenuorana pidetään tutkijan taiteelliseen praktiikkaan perustuvaa ymmärrystä, jota syvennetään taiteellisten prosessien avulla. Tutkimuksen välineet ja muoto riippuvat sekä praktiikan luonteesta että tutkijan asettamista kysymyksistä.

Tieteellisellä tutkijalla on tukenaan oman oppialansa tietovarasto ja metodiikka, jota usein on kerätty vuosisatojen ajan, koottu oppikirjoihin, tarkistettu, täsmennetty ja paranneltu systemaattisesti. Taiteellisessa tutkimuksessa ei ole yhtä tiettyä, yleisesti hyväksyttyä ja valmiina annettua teoreettista ja metodologista työkalupakkia, johon esimerkiksi opinnäytteiden tulisi perustua. Tieteelliseen kolleegaansa verrattuna taiteellisen tutkijan on tehtävä paljon työtä omaan praktiikkaansa sitoutuneen tiedon tunnistamiseksi ja sanallistamiseksi. Tämä voi olla vaikeaa, koska taiteilijan tieto kulkee ihmisten mukana, siirtyy tekijältä toiselle ja muokkautuu aina uudelleen eri tilanteisiin. Kun käytännöt uudistuvat, vanhentuneet tiedot ja taidot unohtuvat ja katoavat. Kukaan ei välttämättä kirjoita mitään muistiin, eikä kaikkea osaamista aina edes haluta jakaa toisten kanssa. Kyse on osin hiljaisesta tiedosta, osin itsestään selvinä pidetyistä tavoista ja tottumuksista. (ks. taiteilijan taito ja tieto) Niiden äärelle voi päästä esimerkiksi omaa praktiikkaansa reflektoimalla, saman alan taiteilijoita haastattelemalla tai perinteitä ja historiaa tutkimalla. Aloittavan tutkijan kannattaa ennen kaikkea tutustua aiempiin taiteellisen tutkimuksen julkaisuihin, joita alasta riippuen on viime vuosina ilmestynyt jo huomattaviakin määriä.

Kommunikaation taito

Taiteeseen liittyviin kysymyksiin ei ole yksiselitteisiä vastauksia, jotka voisivat olla oikein tai väärin. Kyse on tulkinnoista, näkemyksistä, mielipiteistäkin. Tutkimuksissa esitettyjä ajatuksia ja taiteellisia ratkaisuja ei voi arvioida ennalta annettujen sääntöjen pohjalta vaan ainoastaan moniäänisen keskustelun avulla. Lopullisia vastauksia ei siinä ehkä koskaan löydy, mutta ongelmakenttää koskeva kokonaisvaltainen ymmärrys voi lisääntyä.

Siksi tutkijan tärkeimpiä taitoja on osata välittää omat ajatuksensa toisille ihmisille. Jos tavoitteena on tietämisen, taitamisen ja ymmärtämisen lisääminen, on tutkijan esitettävä selkeä kysymys ja vastattava siihen niin, että muut saavat käsityksen, kuinka tutkimuksen tulokset on saavutettu. Vain silloin on mahdollista arvioida tehtyjen ratkaisujen ja niissä esiin tulleen ymmärryksen uskottavuutta ja merkitystä. Tämän ei tarvitse tapahtua ainoastaan sanallisesti. Taiteilija-tutkijat käyttävät paljon esimerkiksi kuvia, ääni- ja videotallenteita, esityksiä ja muita tapahtumia. Oleellisinta on, että tutkimuksen vastaanottaja pystyy seuraamaan tutkijan ajatuksenkulkua: mitä hän kysyy, kuinka käsittelee kysymystään, millaisia havaintoja syntyy ja miten ne vastaavat kysymyksiin.

Taiteilija-tutkijan on hyvä pitää mielessään, että tietoa ja ymmärrystä kommunikoidaan eri tavoin sen luonteesta riippuen. Jotain voidaan tallentaa kirjoihin, kuviin tai esineisiin. Vaikka niiden sisältö viime kädessä riippuu kulloisenkin vastaanottajan tulkinnasta, kommunikaation fyysinen muoto muuttuu vain vähän ajan kuluessa. Taitoja ja hiljaista tietoa voi sen sijaan oppia vain katsomalla ja toistamalla toisten ihmisten toimintaa, jolloin ne helposti muuttuvat tilanteen mukaan. Jos tällainen suoraan ihmiseltä toiselle siirtyvä tiedonkulku jostain syystä katkeaa, sen sisällöt saattavat kokonaan kadota. Siksi käytännöllistä, tekemiseen perustuvaa tietoa on ollut vaikea tutkia jälkikäteen. Teatterihistorioitsijat ovat perinteisesti keskittyneet sellaisiin ilmiöihin, joista on säilynyt konkreettisia dokumentteja, kuten näytelmätekstejä, teatterirakennuksia tai valokuvia. Esitystapahtumista ja niihin liittyvästä käytännön toiminnasta tiedetään paljon vähemmän. Perinteisessä akateemisessa tutkimuksessa on jopa usein unohdettu sellaiset tiedon muodot, joita ei pysty tallentamaan ja siirtämään eteenpäin, koska niitä ei osata käsitellä.

Taiteelliset prosessit eivät ehkä koskaan kokonaan avaudu muille kuin tekijöille. Siksi niihin sisältyvää tietoa on haasteellista selittää ulkopuoliselle vastaanottajalle, jolla ei ole omakohtaista kokemusta taiteilija-tutkijan praktiikasta. Miten kuvata esimerkiksi näyttelemistä henkilölle, joka ei itse esiinny? Yksi mahdollisuus on antaa ohjeita helppoihin harjoitteisiin, joita voi tehdä tutkimusta lukiessa. Näin on tehnyt esimerkiksi Esa Kirkkopelto ekspositiossa ”Virtuaalisen materiaalin jäljillä”, Ruukku 3, 2015.

Toisaalta lienee hyväksyttävä, että taiteelliseen tutkimukseen jää vääjäämättä katkoja, moniselitteisyyksiä ja arvoituksia, jotka myös tekevät siitä kiinnostavaa, koska ne kutsuvat lukijan jatkamaan pohdintaa.

Teoreettinen viitekehys

Teoreettisella viitekehyksellä tarkoitetaan toisten tutkijoiden julkaisuja, joita tutkija tietoisesti käyttää lähtökohtinaan sekä analyysin tai tulkinnan apuna. Tutkijan ei tarvitse olla samaa mieltä lähteidensä kanssa. Hän voi pyrkiä osoittamaan aikaisemmat käsitykset vääriksi, mutta silloinkin hän asettuu tietoiseen suhteeseen niiden kanssa. Lukijan on hyvä tietää, minkä perinteen kanssa kirjoittaja käy keskustelua, ja mihin traditioon hän sijoittaa itsensä. Siksi tutkijan tulee osoittaa ja perustella oma viitekehyksensä, avata sen keskeinen sisältö sekä käyttää lähdeviitteitä.

Sen lisäksi on hyvä muistaa, että kaikki käsitteellinen ja tietoinen ajattelu perustuu suurelta osin kulttuurisiin malleihin, jotka on omaksuttu itsestään selviksi lähtöoletuksiksi. Hanna Järvisen syventävässä artikkelissa muistutetaan länsimaisen tutkimusperinteen yksipuolisuudesta ja kolonialisoivasta asenteesta.

Vaikka taiteilija-tutkija perustaisi työnsä henkilökohtaiselle kokemukselleen ja taiteellisille tutkimusosioille, hän useimmiten hyötyy oman alansa ja sen lähialojen teoriakirjallisuuden tuntemisesta. Sen lisäksi hän voi käyttää toisten taiteilijoiden tekemiä teoksia viitekehyksenään. Ketkä historialliset tai nykyaikaiset taiteilijat ovat käsitelleet samankaltaisia ilmiöitä, joiden äärellä hän on? Missä yhteydessä? Millä keinoin? Millaisia teoksia tai esityksiä he ovat tehneet? Mitä he ovat ajatelleet? Mitä tutkija niistä voi oppia? Mistä niiden kanssa voi olla samaa tai eri mieltä? Miten niitä voisi kehittää eteenpäin? Toisten taideteosten kanssa voi keskustella myös niiden omalla kielellä, taidetta tekemällä. Kuvaan voi vastata kuvalla, tanssiin tanssilla, kuvaan tanssilla, tanssiin kuvalla.

Taiteilija-tutkijat saattavat tarvita myös ei-taiteellisten tiedonalojen lähdekirjallisuutta, koska taiteen avulla voi periaatteessa käsitellä mitä tahansa inhimillisen elämän aluetta. Kannattaa tapauskohtaisesti harkita, kuinka syvällisesti niihin pitää tutustua omaa tutkimusta varten. Useimmiten tutkijan on hyvä keskittyä omaan asiantuntemusalaansa, koska hänellä luultavasti on siitä eniten kiinnostavaa sanottavaa.

Taiteellisen tutkimuksen menetelmät

Menetelmät ovat niitä käytännöllisiä keinoja, joiden avulla tutkimuskysymyksiin pyritään vastaamaan. Eri tieteissä ja filosofiassa saattaa olla hyvinkin selkeästi nimettyjä metodeja, joita on kehitetty vastaamaan tietynlaisiin kysymyksiin. Taiteellisessa tutkimuksessa sellaisia ei kuitenkaan ole, koska jokainen taiteellinen prosessi avaa omat tietämisen periaatteet. (ks. Taiteella tutkiminen) Tutkimusmenetelmän valinta riippuu siitä, millaista tietoa tai ymmärrystä ollaan etsimässä. Se ei ole pelkästään käytännöllinen kysymys. Jokaisen metodin taustalla on metodologia eli jonkinlainen käsitys siitä, millaista tieto on ja kuinka sitä saadaan. Tämä taas johtaa tietoteoreettiseen keskusteluun tiedon perimmäisestä olemassaolon tavasta.

Metodi – metodologia – metodiikka

Metodi tarkoittaa konkreettista tapaa, jolla tietty tehtävä suoritetaan. Tieteessä ja filosofiassa metodilla tarkoitetaan luotettaviin tuloksiin tähtäävää systemaattista ja tietoista menettelyä. Se pitää voida kirjata näkyviin vaihe vaiheelta niin, että toinen tutkija pystyy sitä seuraamaan ja arvioimaan johtopäätöksiä. Jokaisella tieteenalalla on omat metodinsa, joiden valinta riippuu siitä, minkälaista ilmiötä ollaan kulloinkin tutkimassa.

Metodologia on metatason pohdintaa siitä, miten metodit toimivat ja tuottavat tuloksia. Metataso tarkoittaa jonkin toiminnan tarkastelemista toiselta tasolta, mikä mahdollistaa vieraannuttavan näkökulman. Esimerkiksi metateksti käsittelee tekstin itsensä ominaisuuksia, antaa lukuohjeita tai kommentoi kirjoittamisen tapaa. Metodologia on siis eräänlaista metodien teoriaa, johon liittyy filosofista pohdintaa tiedon luonteesta ja siitä, miten tutkija voi päästä tietoon käsiksi.

Metodiikka on harvinaisempi sana, jolla tarkoitetaan tietyn tieteenalan metodien kokoelmaa.

Taiteilija-tutkija on metodia valitessaan aina myös metodologisten kysymysten äärellä, eli joutuu miettimään tutkimuksessa käytettävien menetelmien taustalla olevaa teoriaa. Joskus hän voi lainata toisten tieteenalojen metodeja, esimerkiksi osallistuvaa havainnointia, introspektiota eli itsensä tarkkailua, laadullisen tutkimuksen haastattelukäytäntöjä tai erilaisia taidefilosofisia lähestymistapoja. Silloin on tärkeää kysyä, miten ne soveltuvat taiteellisten ilmiöiden käsittelyyn: millaista tietoa ne tuottavat ja kuinka se liittyy varsinaiseen tutkimukseen?

Usein taiteilija-tutkija joutuu kuitenkin itse kehittämään oman, taiteelliseen osaamiseensa perustuvan tutkimusmenetelmän. Silloin kannattaa kysyä, millaisia tutkimisen välineitä voisi löytyä taiteellisista prosesseista. Tutkimisen ei tarvitse tapahtua lukemalla ja kirjoittamalla, vaan tekemällä, kokeilemalla, havainnoimalla ja tallentamalla erilaisia materiaaleja. Silloin kannattaa selostaa mahdollisimman selkeästi ja konkreettisesti, mitä on tekemässä ja miksi, niin että myös alan ulkopuolinen lukija sen ymmärtää.

Menetelmä voi usein muuttua matkan varrella. Siitä ei pidä huolestua, koska se saattaa olla merkki ymmärryksen lisääntymisestä. Kun tutkija etenee työssään, hän ei ainoastaan tiedä enemmän kohteestaan, vaan alkaa ymmärtää myös itse tietämisen uudella tavalla. Omasta tutkimusprosessista on hyvä pitää päiväkirjaa tai muutoin reflektoida oman ajattelun kehitystä.

Tutkijayhteisö

Jokainen tutkija tarvitsee ympärilleen yhteisön, joka koostuu alan asiantuntijoista ja toisista tutkijoista. Tutkijayhteisön jäsenet käyvät keskusteluja toistensa työstä, arvioivat tutkimuksia, tarkastavat opinnäytteitä, opettavat, toimittavat ja kirjoittavat tutkimusjulkaisuja. Toisin sanoen, he ylläpitävät oppialan tasoa ja huolehtivat siitä, että se vastaa tutkimustoiminnan yleisiä kriteerejä. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että käytetyt tiedonlähteet ovat luotettavia ja esitetyt väitteet on perusteltu johdonmukaisesti.

Hyvä tutkijayhteisö on moniääninen, vastaanottavainen uusille ajatuksille ja suhtautuu rakentavan kriittisesti sekä vallitseviin teorioihin että niitä haastaviin käsityksiin. Sen tulee jatkuvasti päivittää ja täydentää asiantuntemustaan sitä mukaa, kun uutta tutkimusta tehdään. Jäsenten väliset erimielisyydet, keskenään ristiriitaiset teoriat ja niitä koskevat väittelyt kuuluvat asiaan. Tiedeyhteisö koostuu kuitenkin ihmisistä, jotka eivät ole erehtymättömiä. Siksi heidän toimintansa tulee olla avointa ja perusteltua, ja myös siihen pitää aina suhtautua myös kriittisesti.

Tutkimuksen esille asettaminen

Kun tutkimus on tehty, se tulee jakaa tutkijayhteisölle, jotta siitä päästään keskustelemaan. Taiteilija-tutkija voi kirjoittaa perinteisen artikkelin, joka muistuttaa humanististen tai yhteiskuntatieteellisten alojen julkaisuja. Hän voi myös käyttää kokeellisia tai esityksellisiä kirjoittamisen tyylejä ilmentääkseen tutkimuksensa taiteellisia laatuja. Silloin voi usein hyödyntää digitaalisen teknologian ja verkkoalustojen tarjoamia mahdollisuuksia ja kokonaan uudenlaisia julkaisumuotoja. Kuva-, ääni- ja videotiedostoja kannattaa käyttää niissä mahdollisimman rikkaasti. Esimerkiksi Research Catalogue -julkaisualustalla materiaalia voi jäsentää ja sommitella luovasti. Lukijaa voi ohjata etsimään erilaisia polkuja esille asetettuun aineistoon. Kirjallisen tekstin ei tarvitse olla ainoa eikä edes ensisijainen viestintäväline. Annette Arlanderin syventävän artikkelin ”Taiteellista tutkimusta tohtorinopintojen tuolla puolen” lopussa on erinomainen kuvaus Research Catalogue -alustan käytöstä.

Oleellisinta ei kuitenkaan ole julkaisun tekninen muoto, vaan se että tutkimus avautuu vastaanottajalle kiinnostavana ja käsitettävänä. Tämä ei tarkoita sitä, että tutkimus antaisi tyhjentäviä vastauksia tai selittämällä poistaisi taiteellisiin prosesseihin liittyvät hämäryydet ja ristiriitaisuudet. Kyse on siitä, että lukija pystyy seuraamaan tutkijan ajatuksenkulkua silloinkin, kun se etenee oudoille teille. Julkaisussa käytetty kieli ja muut ilmaisutavat määrittävät myös sitä, kuka siitä ylipäätään kiinnostuu. Kuta enemmän tutkija nojaa työssään pelkästään oman alansa sisäiseen keskusteluun, sitä harvempi ymmärtää hänen julkaisuaan. Tutkijan tuleekin aina miettiä, kenelle hän haluaa työnsä suunnata. Pitkälle erikoistuneella tutkimuksella on aina pieni yleisö, eikä se välttämättä ole ongelma. Syvällinen keskustelu saattaa edellyttää asiantuntemusta, jota on vain harvoilla. Toisaalta kaikilla aloilla tarvitaan kansantajuisia julkaisuja tekemään tutkimuksia tunnetuksi ja herättämään yleistä kiinnostusta alaa kohtaan.

Kun tutkija suunnittelee työnsä julkaisemista, hänen kannattaa valita sopiva alusta oletetun vastaanottajan mukaan. Onko julkaisun kohderyhmä oman alan taiteilijat, toiset taiteilija-tutkijat, kaikki taiteen/teatterintutkijat, alan harrastajat vai suuri yleisö? Kannattaa muistaa, että taiteilija-tutkija voi myös asettaa töitään esille akateemisista yhteyksistä riippumattomilla foorumeilla, kuten teattereissa, gallerioissa, vapaissa tuotannoissa. Työn alla olevia keskeneräisiä tutkimuksia esitellään paljon erilaisissa konferensseissa ja seminaareissa. Parhaimmillaan ne tarjoavat erinomaisen tilaisuuden rakentavaan palautteeseen ja kontaktien solmimiseen. Etenkin taiteellisen tutkimuksen konferensseissa on usein mahdollista järjestää monimuotoisia alustuksia, esityksiä, työpajoja, luentoperformansseja tai muuta taiteellista toimintaa.

Suuri osa tutkimusjulkaisuista on tohtorintutkinnon opinnäytteitä, joilla on omat, akatemiakohtaiset pelisääntönsä. Sen lisäksi taiteilija-tutkija voi tarjota itsenäistä artikkelia tai ekspositiota erilaisiin tutkimusjulkaisuihin. Kokonaan taiteelliseen tutkimukseen keskittyviä vertaisarvioituja journaaleja ovat mm. JAR ja RUUKKU, jotka julkaisevat monimediaisia ekspositioita. Ekspositio-nimitys viittaa esille asettamiseen ja moniaistiseen viestintään. Toisin kuin kirjoitettu artikkeli, ekspositio voi koostua monimuotoisesta materiaalista, joka voidaan järjestää vapaasti julkaisualustalle.

Vertaisarviointi

Vertaisarviointi tarkoittaa sitä, että kaksi alan asiantuntijaa arvioi julkaistavaksi tarjotun artikkelin tai eksposition ennen julkaisupäätöstä. He voivat samalla ehdottaa tai vaatia siihen korjauksia ja muutoksia. Arvioitava julkaisu sijoitetaan yleensä viisiportaiselle asteikolle, joka etenee varauksetta hyväksytystä pienin korjauksin hyväksyttyyn, merkittävin korjauksin hyväksyttyyn, uutta arviointia edellyttävään ja hylättyyn.

Vertaisarviointi tehdään perinteiseen tapaan anonyymisti joko niin, että kumpikaan ei saa tietää toisen henkilöllisyyttä (double blind), tai siten että ainoastaan arvioija jää nimettömäksi (single blind). Nykyään tarjotaan yhä useammin muitakin vaihtoehtoja, esim. open peer-review ja collaborative peer-review.

Useimmiten kirjoittajat joutuvat tekemään pienempiä tai isompia muutoksia, joten vertaisarvioijan palautteesta ei pidä lannistua. Hyvän arvioijan tulisi aina antaa myös ohjeita kirjoituksen tai eksposition kehittämiseksi. On kuitenkin varauduttava siihen, että journaalin julkaisuprosessi on hidas, koska kaikkien artikkelien vertaisarviointi korjauksineen voi kestää jopa pari vuotta kirjoituskutsusta julkaisuhetkeen.

Taiteellisten prosessien dokumentointi

Nykytutkijalla on käytössään paljon hyviä tallennusvälineitä, kuten videot. Niitä kannattaa hyödyntää. Esityksen, kollektiivisen prosessin tai työpajan dokumentoiminen on kuitenkin haastavaa, koska tapahtuma on sidottu tiettyyn hetkeen eikä koskaan tallennu täysin. Videoitu esitys ei ole sama kuin elävä tapahtuma, vaan teos ikään kuin siirtyy toiseen välineeseen, joka muuttaa sen vastaanottamisen tapaa. Vaikka tutkija reflektoisi omaa toimintaansa heti seuraavassa hetkessä, hän ei voi palata siihen juuri sellaisena kuin se äsken tapahtui. Etenkin esittävissä taiteissa katsomiskokemukset ovat kokonaisvaltaisia. Vastaanottaja ei ainoastaan näe, kuule ja lue esitystä, vaan tuntee sen kaikilla aisteillaan, joita ei voi selkeästi erottaa toisistaan, eikä tällaisille kokemuksille ole selkeitä sanoja. Havainto ei myöskään ole koskaan puhdas, vaan aina jo ennalta suunnattu ja tulkittu. Näemme tai kuulemme sitä, mitä odotamme näkevämme tai kuulevamme.

Mikään tallennusväline ei säilö autenttista todellisuutta sellaisenaan. Kun tutkija dokumentoi taiteellista työtä, hän tekee valtavan määrän valintoja siitä, mitä otetaan mukaan tallenteeseen ja millä keinoin. Nämä valinnat vaikuttavat siihen käsitykseen, joka esityksestä jälkikäteen muodostuu. Dokumentti ei myöskään itsessään kerro mitään, ennen kuin tutkija antaa sille merkityksiä omassa tulkinnassaan. Siksi tutkijan tulee avoimesti pohtia, miten ja millä perusteilla hän on työtään tallentanut, miten tallennustekniikat ovat vaikuttaneet tutkimukseen, ja mitä ne ovat jättäneet sen ulkopuolelle.

Käytännössä taiteilija-tutkijan ongelmana ei yleensä ole aineiston tai tiedon puute vaan sen suuri määrä. Kun tallenteita on liian paljon, tutkijan on vaikea hahmottaa, mikä siinä on tutkimuksen kannalta tärkeää ja miksi. Periaatteessa tutkijan pitäisi rajata dokumentointia jo etukäteen päättämällä, millaisia asioita hän haluaa havainnoida, ja millä välineellä se parhaiten tapahtuu. Taiteellisissa prosesseissa kukaan ei kuitenkaan välttämättä ennalta tiedä, mikä osoittautuu tärkeäksi myöhemmin. Siksi materiaalia yleensä kertyy yli tarpeen. Välttääkseen sotkeutumasta aineistoihinsa lopullisesti tutkijan on hyvä jo alkuvaiheessa tehdä systemaattinen suunnitelma dokumenttiensa säilyttämisestä, hallitsemisesta ja käyttämisestä. Apua ja ohjeita saa muun muassa yliopistojen kirjastoista.

Lähdeviitteet

Akateemisen tutkimuksen käytäntöihin kuuluu, että tutkija osoittaa mistä hän on tietonsa ja käsityksensä saanut, ja keiden aikaisempien tutkijoiden kanssa hän haluaa työllään keskustella. Sitä varten tekstissä käytetään lähdeviitteitä, eli ilmoitetaan lähteenä käytetyn julkaisun nimi, tekijä ja julkaisutiedot. Viitteiden merkitsemiseen on useita yleisesti hyväksyttyjä käytäntöjä. Tutkimusjulkaisujen toimittajat tai kustantajat antavat usein yksityiskohtaiset ohjeet. Mikäli kirjoittaja voi itse valita oman viitesysteeminsä, ainoa ehdottomasti noudatettava periaate on johdonmukaisuus: kaikki viitteet on merkittävä yhdenmukaisesti. Tässäkin saa apua kirjastoista. libguides.aalto.fi/tieteellinen_viittaaminen

Viitteiden tarkka kirjaaminen voi tuntua turhauttavalta, mutta ne ovat tärkeitä tutkimuksen arvioimisessa. Ne osoittavat, mihin teoreettiseen tai taiteelliseen viitekehykseen tutkimus sijoittuu, ja mihin aikaisempiin keskusteluihin se tulee suhteuttaa. Tämä on erityisen tärkeää opinnäytteiden arvioimisessa. Kriteerit ovat hyvin erilaisia, jos työtä tarkastellaan esimerkiksi yleisen teatterihistorian tai tekijän omakohtaisen prosessin kannalta. Viitteiden avulla myös varmistetaan, että tutkimus rakentuu luotettavien lähteiden varaan, eikä kirjoittaja ole keksinyt faktoja omasta päästään.

Tutkimusetiikka ja tietosuoja

Tutkimusetiikka koskee sekä tiedonhankinnan keinojen luotettavuutta ja rehellisyyttä, että tutkimukseen mahdollisesti osallistuvien koehenkilöiden kohtelua. Eettinen ennakkoarviointi on tarpeellinen varsinkin, jos taiteellisissa tai pedagogisissa tutkimusjärjestelyissä on mukana alaikäisiä lapsia tai nuoria. Samalla on aina varmistettava, että heidän henkilötietojaan käsitellään asianmukaisesti. tenk.fi/fi/ohjeet-ja-aineistot

Tutkijan kriittinen asenne

Sekä taide että tutkimus ovat kriittisiä käytäntöjä, jotka tarkastelevat aiempia perinteitä uusista näkökulmista, kyseenalaistavat itsestään selvyyksiä ja etsivät vaihtoehtoja yleisesti hyväksytyille oletuksille ja normeille. Pilvi Porkolan ja Hanna Järvisen syventävät artikkelit feminismeistä ja dekolonisaatiosta esittelevät kahta kriittistä tutkimusperinnettä, jotka viime vuosina ovat olleet keskeisiä myös taiteellisessa tutkimuksessa.

Kriittisyys tässä yhteydessä ei tarkoita yksiselitteisesti sitä, että tutkija arvioisi kohteensa laatua kysymällä, onko se sinällään hyvä tai huono, ja miten sitä pitäisi korjata. Toki tällaisia tuloksia voi joskus syntyä, ja niistä voi olla paljon hyötyä. Kriittisyys merkitsee ennen kaikkea sitä, että tutkija kysyy herkeämättä, mihin hänen oletuksensa ja väitteensä perustuvat, ja voisiko asioita katsoa myös muista näkökulmista. Se ei tarkoita myöskään vallitsevien käsitysten automaattista hylkäämistä, vaan niiden monipuolista tarkastelua ja vaihtoehtojen pohtimista. Uudetkin ratkaisut ovat kuitenkin aina kytköksissä vallitseviin kulttuurisiin ja sosiaalisiin konventioihin.

Kriittisen tutkijan tuleekin epäillä eniten omia ennakkokäsityksiään ja sitä, mikä tuntuu itsestä kaikkein oikeimmalta ja tärkeimmältä. Tämä voi olla vaikeaa etenkin taidetta tehdessä, koska kriittisyys sammuttaa nopeasti luovan intuition, eikä taiteellisille ratkaisuille ole useinkaan muuta perustelua kuin omakohtainen tunne. Kriittisyys edellyttää, että tutkija pystyy hetkeksi erottautumaan omasta luomisprosessistaan ja tarkastelemaan sitä etäisyyden päästä. (Kritiikki-sana juontuu muinaiskreikan sanasta krinein [κρίνω], jonka yksi merkitys on erottuminen.) Taiteilija-tutkijan työ on usein jatkuvaa liikettä spontaanien sisäisten prosessien ja etäännytetyn reflektion välillä.

Lähdekritiikin käsite liitetään pääasiassa historiantutkimukseen tai journalismiin. Se tarkoittaa sitä, että tutkimuksessa käytettyihin aineistoihin ja teorioihin suhtaudutaan kriittisesti ottamalla huomioon niiden syntyhistoria, tarkoitusperä, käytännön rajoitukset ja muut sisältöihin vaikuttaneet tekijät. Tiedot varmistetaan useammasta, toisistaan riippumattomasta lähteestä ja tiedostetaan, ettei mikään lähde kerro suoraan totuutta mistään asiasta, vaan ainoastaan tekijänsä näkökulman. Niin taideteoksilla kuin asiateksteillä on omat tavoitteensa ja ne on suunnattu tietynlaisille vastaanottajille. Historialliset lähteet saattavat olla peräisin aikakaudelta, jolla on vallinnut erilaiset kirjoittamisen normit, arvot ja käytännöt, kuin nykyisin. Lähdekriittinen tutkija kysyy, millaisissa olosuhteissa hänen käyttämänsä aineisto tai teoria on syntynyt, ja kuinka luotettavana sitä voidaan pitää. Kuka sen on tehnyt, missä, milloin, miksi ja kenelle? Mitä aineiston perusteella lopulta voi tietää? Lisäksi on muistettava, että tutkija itse tulkitsee aineistoa omien ennakko-oletustensa ja arvojensa perusteella.

Lähdekriittinen asenne on tärkeä myös taiteilija-tutkijalle. Mikään ymmärrys ei ole neutraalia eikä kukaan pysty havainnoimaan maailmaa sellaisena kuin se ”todellisuudessa” on. Jokaisella tutkijalla alasta riippumatta on aina jo työtään aloittaessaan väistämättä jonkinlainen käsitys kohteestaan. Se voi perustua esimerkiksi oppikirjoihin, omakohtaisiin kokemuksiin, huhupuheisiin, ennakkoluuloihin tai taidekentällä valitseviin asenteisiin. On hyvä tiedostaa, millainen tämä käsitys on, kuinka se on syntynyt, ja kuinka se vaikuttaa tutkimusongelman ja -välineiden valitsemiseen, tiedon käsittelyyn ja johtopäätöksiin. Muutoin tutkija saattaa huomaamattaan valikoida havaintojaan siten, että ne vahvistavat hänen omia näkemyksiään, eikä uutta ymmärrystä pääse syntymään. Voisi sanoa, että tutkimus on onnistunut vain, jos se jollain lailla muuttaa tutkijan aikaisempaa ajattelua.

Ehkä paras keino omien ajatustottumusten paljastamiseen on keskustella sellaisten ihmisten kanssa, jotka näkevät asiat eri tavalla kuin itse. He voivat esimerkiksi tulla toisenlaisista taustoista, edustaa eri tiedonaloja, suuntauksia ja traditioita. Tutkijan ei silti tarvitse luopua omista mielipiteistään, mutta hänen olisi osattava erottaa, miten ne vaikuttavat tutkimuksessa syntyvään tietoon. Tämä ei liene koskaan täysin mahdollista. Siksi tarvitaankin jatkuvasti monenlaisia tutkijoita, jotka rakentavalla tavalla kyseenalaistavat omaa ja toistensa tekemisiä.

Kirjoittaja

Laura Gröndahl

Laura Gröndahl on työskennellyt lavastajana, tutkijana ja opettajana. Hän on väitellyt Taideteollisessa korkeakoulussa 2004, toiminut näyttämölavastuksen professorina 2006–2013, hoitanut opetustehtäviä useissa yliopistoissa, ja hänellä on teatteritieteen dosentuuri Helsingin yliopistossa. Hän toimii nykyisin yliopistonlehtorina Esittävien taiteiden tutkimuskeskuksessa Teatterikorkeakoulussa kiinnostuksen kohteinaan taiteen ja teatterin käytännöt, skenografia ja dokumentaarinen teatteri. orcid.org/0000-0001-9727-3977