Kaikkea taiteen tekemistä voi pitää tutkimisena varsinkin, jos siihen liittyy uusien asioiden etsimistä ja kokeilemista. Mikä sitten on varsinaista taiteellista tutkimusta? Kysymykseen ei ole yksiselitteistä vastausta. Raja taiteellisen tutkimuksen ja muun taiteellisen työskentelyn välillä on epäselvä. Taideteosta tai esitystä tehdessään tekijä tutkii jatkuvasti oman ilmaisuvälineensä luonnetta ja mahdollisuuksia: mitkä ratkaisut toimivat, mitä pitää tehdä toisin ja miksi, mitä erilaisista valinnoista seuraa? Taiteilija tuntee työnsä tavalla, johon kenelläkään ulkopuolisella ei ole pääsyä, mikä avaa ainutlaatuisen mahdollisuuden tutkia taiteellisia kysymyksiä taiteen tekemisestä ja muotoutuvasta teoksesta käsin.

Taiteilijan työhön saattaa myös kuulua hyvinkin paljon teoreettista ja käytännöllistä tietoa erilaisilta ei-taiteellisilta tiedonaloilta. Taidemaalari tuntee värioppia ja maalien kemiaa, tanssija ihmiskehon anatomiaa, teatterin tekijä opiskelee tekeillä olevan näytelmän historiallista taustaa. Taiteen tekeminen avaa tietoon toisenlaisen näkökulman, kuin esimerkiksi insinööritiede, lääketiede tai yhteiskuntatieteet. Se saattaa myös osoittaa vakiintuneiden tieteellisten ajattelutapojen katvealueita: mikä niiden piirissä jää huomaamatta ja käsittelemättä eikä ehkä ole ilmaistavissa muuten kuin aistikokemuksen ja toiminnan avulla.

Maallikon silmissä taiteelliset tutkimusprojektit eivät välttämättä mitenkään eroa muista nykytaiteen piirissä esitetyistä kokeellisista teoksista. Taiteellista tutkimusta harjoitetaan monin tavoin, ja se saa erilaisia painotuksia eri yhteyksissä. Helpointa se on määritellä taideyliopistoissa ja muissa vastaavissa instituutioissa tehtäväksi tutkimukseksi, jota arvioidaan taiteellisen tutkijayhteisön hyväksymillä kriteereillä. (ks. Taiteellinen tutkimus suomalaisissa yliopistoissa) Silloin oleellista ei ole teoksen tai esityksen luonne sinänsä, vaan se missä kontekstissa se on tehty ja kuinka se kehystetään: tulkitaanko sitä ensisijaisesti taiteena vai tutkimuksena.

Voi ajatella, että taiteen tekeminen kääntyy kohti tutkimusta silloin, kun tekijä pysähtyy tietoisesti ihmettelemään omaan tekemiseensä sisältyvää ymmärrystä eikä ainoastaan keskity teoksen toteuttamiseen tavanomaista vastaanottoa varten. Hänen ensisijaisena päämääränään ei ole yleisölle suunnattu esitys, maalaus, veistos tai kirjoitus, vaan ajattelun ja ymmärryksen syventäminen taidetta tekemällä. Hän pohtii työtään systemaattisesti, dokumentoi sen vaiheita ja on tietoinen yhteyksistään sekä aiempiin traditioihin että oman aikansa suuntauksiin. Taiteilija-tutkija altistaa näkemyksensä kriittiselle keskustelulle, mikä edellyttää tutkimuksen esittelemistä siten, että se avautuu myös ulkopuolisille. Toki tutkimuksen sivutuotteena voi syntyä menestyvä taideteos, mutta se ei ole keskeinen tavoite. Epäonnistuneenakin pidetty produktio voi olla arvokas tutkimus, joka antaa arvokkaita näkökulmia tutkimusongelman ratkaisemiseksi ja tuottaa uutta ymmärrystä alalle.

Tiedemaailman kollegastaan taiteilija-tutkija eroaa siinä, että hän etsii uutta ymmärrystä taiteellisen toiminnan kautta. Tekijä, tekeminen, teos ja tutkimus nivoutuvat toisiinsa ja muodostavat erottamattoman kokonaisuuden. Siinä missä tieteellistä keskustelua käydään pääasiassa puhutun ja kirjoitetun kielen avulla, taiteilija-tutkijat voivat kommunikoida myös taiteellaan.

Taiteellista tutkimusta on kuvattu luonteeltaan rajankäynniksi. (mm. Borgdorff 2009). Se tarkoittaa sitä, että taiteilija-tutkija liikkuu taiteellisten ja akateemisten käytäntöjen välissä ja pyrkii uudistamaan molempia. Kuvataideakatemian professori Mika Elon ja Aalto ARTSin yliopistolehtorin Denise Zieglerin mukaan taiteilija-tutkijalla on epävakaa asema erilaatuisten ilmiöiden välissä, mikä saa hänet kiinnittämään huomionsa taiteen tilannesidonnaiseen vastaanottoon. Tutkija tulee näin tietoiseksi siitä, että aistimellinen tuntoisuus ylittää käsitteellisen ajattelun, eikä sitä voi hallita. Lisäksi hän oivaltaa, että taideteoksilla on oma, tilanteisiin sidottu olemassaolonsa tekijästä riippumatta (Elo & Ziegler 2021, 14–16).

Monet taiteilijat ovat praktiikkansa kautta aistimellisen ajattelun asiantuntijoita. Aistimellisuudella tarkoitetaan maailmassa olevien ilmiöiden kohtaamista sellaisina, kuin ne aisteille ilmenevät. Taideteos puhuttelee äänien, värien, muotojen, materiaalien, ihmiskehojen, liikkeiden ja muiden ruumiillisesti koettavien asioiden avulla. Perinteisellä tieteellisellä taiteentutkimuksella on vain niukasti välineitä tämänkaltaisten ilmiöiden käsittelemiseen.

Taiteilijan taito tutkimisen kohteena ja välineenä

Tärkeä osa inhimillistä tietämistä on luonteeltaan taitamista, jossa taitaja on tietämisen äärellä. Taiteen tekemisessä, kuten elämässä yleensäkin, pyritään usein siihen, että tekniset ja muut taitamiseen liittyvät suoritukset sujuisivat mahdollisimman vaivattomasti. Taidosta pitää tulee osa itseä, vaistomainen tapa toimia, johon ei kiinnitä enempää huomiota kuin kävelemiseen tai hengittämiseen. Silloin voi keskittää kaiken energian luovaan ilmaisuun. Kuitenkin samat tiedot ja taidot, jotka mahdollistavat taiteen tekemisen, asettavat sille myös rajat. Jos emme osaa tehdä jotain, se jää tekemättä. Tämä jää helposti huomaamatta. Emme useinkaan ole tietoisia taitojen olemassaolosta, ennen kuin tarvitsemme jotain sellaista osaamista, joka meiltä puuttuu. Emme myöskään tunnista taitojemme rajoja emmekä osaa kokeilla niiden ylittämistä, jos ne palvelevat tarkoitustaan sujuvasti.

Jokainen taiteilija on hankkinut työssään tarvitsemansa taidot ja tekniikat jonkin perinteen puitteissa. Myös itseoppineet harrastajat ovat saaneet vaikutteita ja ottaneet mallia toisilta tekijöiltä. Kukaan ei synny valmiina taitajana. Kun tietyt käytännöt ja työtavat todetaan toimiviksi, niistä muodostuu tekemisen perinne, joka opitaan kokeneemmilta tekijöiltä yhdessä työskennellen, harjoittelemalla, esimerkkiä seuraamalla tai taidekoulussa opiskellen. Ilman perinnettä taidot eivät kehittyisi. Perinne ohjaa käsitystä siitä, mikä on hyväksyttyä, arvostettua ja sopivaa. Monet perinteiset käytännöt voisivat kuitenkin olla myös toisenlaisia.

Kun taiteilija alkaa tietoisesti tutkia ja ymmärtää taitojensa rakentumista, hän voi myös etsiä uusia vaihtoehtoja ja laajentaa toimintansa rajoja. Tekniikoiden ja taitojen asettamia rajoja ei voi kokonaan poistaa, koska samalla häviäisivät myös itse tekniikat ja taidot. Taidon – kuten kaikkien välineiden – luonteeseen kuuluu se, että se yhtä aikaa mahdollistaa ilmaisua ja estää sitä. Kaikki inhimillinen ilmaisu ja viestintä on riippuvaista niistä välineistä, materiaaleista ja kanavista, joilla se tapahtuu. Jos avaamme uusia mahdollisuuksia yhteen suuntaan, rakennamme usein huomaamattamme uusia rajoja toisaanne. Ilman kieltä emme voisi puhua, mutta pystymme puhumaan vain niistä asioista, joille kieli antaa sanat. Osaamme kuitenkin keksiä jatkuvasti uusia sanoja ja yhdistellä vanhoja äärettömän monilla tavoilla.

Myös taiteen uudistaminen perustuu perinteeseen, koska uusi on uutta vain suhteessa vanhaan. Nykytaiteilijan oleellisimpiin taitoihin kuuluu kyky luoda jotain uutta, joka ei sisälly aikaisempaan osaamiseen. Siinä taiteilija eroaa käsityöläisestä, vaikka taiteen ja käsityön välille on vaikea vetää rajaa. Taideteos sellaisena, kuin se nykyaikaisessa länsimaisessa kulttuurissa ymmärretään, ilmaisee jotain uutta ja ainutkertaista, joka ei tule havaittavaksi millään muulla keinolla. Se synnyttää jotain, jota perinteessä ei vielä ole ainakaan juuri sellaisena. Voisi ehkä sanoa, että modernin taiteen perinne on jatkuvaa uudistumisen ja uudistamisen taitoa, kykyä ylittää vallitsevat perinteet ja tarkastella niitä kriittisesti. Tätä tapahtuu myös taiteellisessa tutkimuksessa.

Suhteessa maailmaan ja toisiin ihmisiin olemme aina jonkin välittävän tekniikan varassa, mutta useimmiten se on niin jokapäiväinen ja itsestään selvä, niin lähellä itseämme, ettemme havaitse sen olemassaoloa. Kun taiteellisten taitojen, välineiden ja materiaalien rajat muuttuvat, paljastuu uusia ja erilaisia mahdollisuuksia kommunikaatioon ja maailman kohtaamiseen. Kaikkein yksinkertaisimpienkin taitojen tutkiminen voi siten avata isoja kysymyksiä siitä, miten olemme, toimimme ja viestimme. Sen kautta taiteellinen tutkimus voi avata näkökulmia kaikkeen inhimilliseen elämään.

Taiteilijan tieto

Vain osa inhimillisestä tiedosta on propositionaalista eli voidaan muotoilla johdonmukaisiksi väitelauseiksi, joita tieteellisessä keskustelussa pääasiassa käytetään. Käsityötieteen professori emerita Pirkko Anttila tunnistaa erilaisina tiedonlajeina muun muassa viisauden, tietämyksen, datan, informaation, havaintotiedon, kokemustiedon, intuition, muistitiedon, tietotaidon, taitotiedon, hiljaisen tiedon ja välineellisen tiedon (Anttila 2006, 50–53). Se, millaista tietoa kulloinkin pidetään merkityksellisenä, riippuu siitä, millaisia asioita tutkitaan, ja mihin tietoa tarvitaan. Useimmiten erilaiset tietämisen tavat sekoittuvat toisiinsa, emmekä aina osaa selittää, millaisen prosessin kautta olemme jostakin asiasta päässeet selville.

Useimpia taiteilijoiden taitoja ei voi oppia kirjoista lukemalla tai luentoja kuuntelemalla, vaan toiminnan ja ruumiillisen kokemuksen kautta: harjoittelemalla, toistamalla ja kokeilemalla erilaisia tekemisen tapoja. Tanssija osaa hypätä oikealla tavalla tuntematta painovoiman teoriaa. Kuvanveistäjän kädet löytävät vaistomaisesti oikean muodon. Fyysiseen tekemiseen sisältyvää tietämistä sanotaan usein hiljaiseksi tiedoksi.

Hiljainen tieto

Hiljaisen tiedon käsitteen lanseerasi unkarilainen tutkija Michael Polanyi 1960-luvun jälkipuoliskolla. Se tarkoittaa kokemusperäistä, intuitiivista käytännöllistä tietoa, jota ei voi pukea sanoiksi. Taitaja tietää, miten jokin asia tehdään, vaikka ei välttämättä osaa sitä selittää. Hän osaa toteuttaa työn, mutta ei tiedä, mihin hänen osaamisensa perustuu. Melkein kaikkiin arkisiin elämänalueisiin liittyy hiljaista tietoa, jota emme tule normaalisti ajatelleeksi. Tyypillinen esimerkki on polkupyörällä ajaminen. Jos yritämme tietoisesti ajatella jokaista liikettämme, saatamme jopa hetkellisesti menettää taitomme. Unohdamme, kuinka pysytään pystyssä, jos jäämme ihmettelemään, miten se on mahdollista. Osaaminen on lihaksissa ja fyysisissä tuntemuksissa, jotka ohjaavat liikkeitä ennen ajateltuja päätöksiä. Voisi ajatella, että keho ”tietää” valtavan määrä asioita nivelten mekaniikasta, tasapainon säilyttämisestä ja voimansiirrosta, vaikka tietoisella mielellä ei ole niistä aavistustakaan.

Suomeksi aiheesta on kirjoittanut mm. uskontotieteen dosentti Hannele Koivunen 1997.

Hiljainen tieto on keskeinen tekijä taiteellisen toiminnan ymmärtämisessä. Ongelmana on, että se toimii juuri siksi, että se on hiljaista ja ikään kuin katoaa sanallisiin selityksiin. Taiteellisen tutkimuksen yhtenä tavoitteena on löytää uusia keinoja sellaisten ilmiöiden esittämiseksi, jotka jäävät normaalisti näkymättömiin. Tämä on tärkeää paitsi taitojen tallentamiseksi ja opettamiseksi, myös niiden uudistamiseksi. Jos emme tiedosta taitoihin sisältyvän tiedon olemassaoloa, suhtaudumme siihen helposti itsestään selvyytenä, joka ei voisi olla toisin.

Toinen luovalle toiminnalle ominainen tietämisen muoto on intuitio, vaistomainen varmuus jostakin asiasta ilman että tietää miten siihen on päätynyt. Siinä missä hiljainen tieto kuvaa sisäistettyä taitoa, intuitiivinen oivallus on välähdyksenomainen hetki, jolloin jokin asia valkenee yhtäkkiä kuin taikaiskusta, olipa kyse matemaattisista yhtälöistä, teknisistä keksinnöistä tai maalauksen sommittelusta. Tieteen piirissä on suhtauduttu varauksellisesti intuition tuottamaan tietoon, koska sen syntymekanismi ei ole näkyvissä, eikä sen pätevyyttä pysty arvioimaan. Ihmisellä on kuitenkin ilmeinen kyky yhdistää asioita toisiinsa ja vetää johtopäätöksiä myös ilman tietoista järkeilyä. Luovassa ajattelussa intuitiolla on tärkeä merkitys, jota ei vähennä kriittinen suhtautuminen sen kautta syntyneisiin väitteisiin. Äkillinen oivallus voi monesti osoittautua oikeaksi myös lähemmin tarkasteltuna, mutta sokea luottaminen vaistomaisiin tuntemuksiin saattaa vahvistaa esimerkiksi vieraan näköisiä ihmisiä kohtaan tunnettuja ennakkoluuloja.

Intuitio

Tieteen termipankissa intuitio määritellään ”kyvyksi kokea asioiden todellinen laita ilman, että kykenee selittämään tai perustelemaan kokemustaan”. Intuitiolla on filosofian perinteissä voitu tarkoittaa myös ulkoista maailmaa koskevia aistihavaintoja, jotka eivät ole vielä saaneet käsitteellistä muotoa. Koska intuitio on nähty puhtaasti kokemuksellisena ilmiönä, sitä on ollut vaikea käsitellä tieteen keinoin. Viime vuosina aihetta on käsitellyt taiteentutkimuksen lähtökohdista mm. Asta Raami (2015, 2016 ja 2020).

Monille taiteilija-tutkijoille aistimellinen havaintokokemus tai toiminta ei ole empiirinen tutkimusväline (keino saada tietoa maailmasta) vaan filosofisen ajattelun muoto, jonka avulla voi käsitellä maailman ja ihmisen olemisen tapaa. Seppo Kumpulaisen syventävä artikkeli avaa toiminnan merkitystä tietämisenä pragmatistismin kehyksessä. Mikko Bredenbergin kirjoitus ”Näytteleminen taiteellisen tutkimuksen mediumina” on esimerkki fenomenologiseen filosofiaan perustuvasta taiteellisesta tutkimuksesta. Annette Arlander on käsitellyt ei-inhimillisen toimijuutta ja suhdetta ihmiseen esiintymällä kasvien kanssa. (ks. Taiteellinen tutkimus tohtoriopintojen tuolla puolen – kasveista, puista ja prosessin tallentamisesta)

Joskus taiteellisessa tutkimuksessa syntyy kokonaan uudenlaisia teoksia ja työtapoja, jotka eivät enää liity tekijän alkuperäiseen praktiikkaan taidekentällä, vaikka ne olisivat saaneet alkunsa sen piiristä. Esimerkiksi harjoitteet voivat alkaa elää omaa elämäänsä ja tuottaa uusia tutkimuskysymyksiä, joita tarkastellaan taas uusissa harjoitteissa. Näin tutkimus voi tuottaa myös kokonaan uusia taiteen tekemisen muotoja, jotka lähtevät tutkivasta kysymyksenasettelusta käsin.

Vaikka taiteellista tutkimusjärjestelyä voi verrata tieteelliseen laboratorioon, taiteellinen teos, esitys tai prosessi antaa harvoin selkeitä vastauksia täsmällisiin kysymyksiin. Koska taiteelliseen työhön vaikuttaa niin monta arvaamatonta tekijää, koejärjestelyjä ei useinkaan voi toistaa täsmälleen samanlaisina, eikä tuloksia voi yleistää tieteellisten teorioiden tavoin. Taiteellisissa prosesseissa myös syntyy paljon ennakoimattomia ilmiöitä, joita tekijä itsekään ei täysin ymmärrä eikä osaa sanallisesti selittää. Niitä voi ainoastaan kuvata uudella taiteellisella työllä.

Kun tutkimuksen kohde ja väline on sama, lopputulos karkaa koko ajan käsistä, koska tutkiminen muuttaa kohdetta jatkuvasti ja taiteilija-tutkija on osa tutkimaansa ilmiötä. Vaikka tehtävä on tavallaan mahdoton, jo pelkkä yritys voi tuottaa ymmärrystä sekä taiteellisesta työstä että itse ymmärtämisyrityksestä. Voisi ajatella, ettei taiteellinen tutkimus koskaan lopullisesti tavoita kohdettaan, mutta sen perässä juokseminen on itsessään omanlaistaan tietämistä. Siksi taiteellinen tutkimusprosessi ei lopu koskaan vaan tuottaa aina uuden ilmiön ihmeteltäväksi. Työtään reflektoiva taiteilija muistuttaa filosofia, joka yrittää ajatella ajattelua oman ajattelunsa avulla. Hän ajattelee taidetta tekemällä sitä.

Lähteet

Anttila, Pirkko. 2006. Tutkiva Toiminta Ja Ilmaisu, Teos, Tekeminen.  Hamina: Akatiimi.

Borgdorff, Henk. 2012. The Conflict of the Faculties. Perspectives on Artistic Research and Academia. Leiden:Leiden University Press. https://library.oapen.org/handle/20.500.12657/32887 Haettu 4.10.2022.

Borgdorff, Henk. 2009. Artistic Research within the Fields of Science. Bergen: Kunsthøgskolen.

Elo, Mika ja Ziegler, Denise. 2021. Yhä Osuvammin. Helsinki: Taideyliopiston Kuvataideakatemia. URN:ISBN:978-952-353-414-8.

Koivunen, Hannele. 1997. Hiljainen tieto. Helsinki: Otava.

Raami, Asta. 2020. Intuitio3: #intuitio3, #kolmeintuitiota, #superintuitio, #yhteys. Helsinki: Otava.

Raami, Asta. 2016. Älykäs intuitio. Helsinki: S&S.

Raami, Asta. 2015 Intuition unleashed: on the application and development of intuition in the creative process. Espoo: Aalto university. URN:ISBN:978-952-60-6108-5.

Kirjoittaja

Laura Gröndahl

Laura Gröndahl on työskennellyt lavastajana, tutkijana ja opettajana. Hän on väitellyt Taideteollisessa korkeakoulussa 2004, toiminut näyttämölavastuksen professorina 2006–2013, hoitanut opetustehtäviä useissa yliopistoissa, ja hänellä on teatteritieteen dosentuuri Helsingin yliopistossa. Hän toimii nykyisin yliopistonlehtorina Esittävien taiteiden tutkimuskeskuksessa Teatterikorkeakoulussa kiinnostuksen kohteinaan taiteen ja teatterin käytännöt, skenografia ja dokumentaarinen teatteri. orcid.org/0000-0001-9727-3977