Esipuhe

Viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajan on suomalaiselle taiteilijakoulutukselle asetettu aiempaa enemmän tutkimuksellisia vaatimuksia. Myös opiskelijoiden kiinnostus alansa teoreettiseen pohdintaan sekä taiteelliseen tutkimukseen perustuviin tohtorintutkintoihin on lisääntynyt. Samalla on aiheellisesti kysytty, minkälaisia akateemisia valmiuksia käytäntöön suuntautuneille taiteilijoille olisi mielekästä opettaa – ja onko se ylipäätään mahdollista tai tarpeellista. Tiedeyliopistojen tarjoama malli ei useinkaan anna vastauksia taiteen tekemisen prosesseista nouseviin kysymyksiin, eikä taideyliopistojen opinnäytteitä voi arvioida toisilta aloilta lainatuilla mittareilla. Taiteellisen tutkimuksen piirissä ei kuitenkaan ole haluttu luoda omaa kanonisoitua metodiikkaa tai yhtenäistä teoreettista viitekehystä. Miten siis tutkimuksesta kiinnostunut taiteen opiskelija tai ammattilainen pääsee edes alkuun? 

Tämän oppimateriaalin tarkoitus on tarjota lukijalle mahdollisia malleja ja metodeja sekä osoittaa taiteellisen tutkimuksen keskeisiä kysymyksiä ja suuntauksia. Se on kirjoitettu ensisijaisesti Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun maisteriopetuksen tarpeisiin 2020-luvulla, mutta toivottavasti se auttaa myös jatko-opintoihin hakeutumisessa sekä palvelee aiheesta yleisellä tasolla kiinnostunutta yleisöä. Teksteistä on pyritty tekemään mahdollisimman helposti avautuvia, eikä niiden lukeminen edellytä aiempaa perehtyneisyyttä aiheeseen. Ennen kaikkea oppimateriaalin toivotaan innostavan sekä kentällä olevia taiteilijoita että alan opiskelijoita löytämään uusia näkökulmia taiteelliseen toimintaansa ja itsenäisesti syventämään ymmärrystä omasta alastaan. 

Oppimateriaali rakentuu kahdesta kokonaisuudesta. Laura Gröndahl on laatinut perusosion useissa taideyliopistoissa eri tasoilla pitämänsä monivuotisen opetuksen ja ohjauksen pohjalta. Sen tavoitteena on antaa yleiskäsitys taiteellisen tutkimuksen nykyisistä lähtökohdista, periaatteista ja käytännöistä. Eri alojen asiantuntemusta edustavien taiteilija-tutkijoiden kirjoittamissa syventävissä artikkeleista perehdytään yksityiskohtaisemmin taiteellisen tutkimuksen ajankohtaisiin aiheisiin, yleisimpiin lähestymistapoihin ja taustateorioihin ja kriittisiin näkökulmiin. Lisäksi niissä esitellään alan suomalaista lähihistoriaa ja yksittäisiä taiteellisia tutkimusprojekteja. 

Artikkelissaan ”Moninaistuva taiteellinen tutkimus” alan uranuurtaja Annette Arlander esittelee tohtorikoulutuksen kehitystä 1990-luvulta lähtien sekä omakohtaisesta perspektiivistä että yliopistojen tutkinnonuudistuksista käsin. Lopussa kuvattu taiteellisten tutkimushankkeiden jaottelu osoittaa lähestymistapojen monimuotoisuuden samalla kun niitä yhdistäväksi tekijäksi erottuu spekulatiivinen tai kokeellinen käytäntö.

Toisessa artikkelissaan, ”Taiteellinen tutkimus tohtorinopintojen tuolla puolen – kasveista, puista ja prosessin tallentamisesta” Arlander kirjoittaa viimeaikaisista tutkimushankkeistaan, joissa hän on hakeutunut yhteystyöhön kasvien ja puiden kanssa tutkien kriittisesti ympäristösuhdettamme ja siihen liittyviä tottumuksia. 

Mikko Bredenbergin artikkeli ”Näytteleminen taiteellisen tutkimuksen mediumina” käsittelee hänen väitöstutkimuksessaan kehittämää näyttämöllisen kuvittelun menetelmää. Sen ohessa hän avaa lähtökohtanaan käyttämänsä fenomenologisen filosofian perusteita ja osoittaa esimerkin kautta, kuinka niitä voi soveltaa näyttämöllisten mielikuvien ymmärtämiseen.

Hanna Järvinen nostaa esiin ajankohtaisen vaatimuksen vakiintuneiden taidekäsitysten uudelleenarvioinnista artikkelissaan ”Taiteellisen tutkimuksen dekolonialisoinnista eli miksi miettiä taidetta muutenkin kuin Eurooppa-keskeisesti?” Hän osoittaa kriittisesti taidetta koskevan keskustelun sokeita pisteitä laajentaen artikkelia kolonialismin historiaan ja nykyisyyteen myös yleisemmin. 

Seppo Kumpulaisen artikkeli ”Pragmatistinen filosofia taiteellisen tutkimuksen tukena” esittelee toimintaan ja käytäntöihin perustuvaa naturalistisen filosofian suuntausta, joka näkee ihmisen ja kulttuurin luonnon osana erottamatta taidetta ruumiillisista ja evolutiivisista lähtökohdista. Kumpulainen soveltaa pragmatismia erityisesti näyttelijän taiteeseen ja tulkitsee lopussa lyhyesti Stanislavskin työskentelytekniikkaa tältä pohjalta. 

Pilvi Porkolan artikkeli ”Omakohtaisuus taiteellisessa tutkimuksessa” käsittelee omaelämäkerrallisuutta, autoetnografiaa ja autofiktiota tutkimuksellisina ja taiteellisina metodeina. Tutkijan henkilökohtaisten kokemusten ottaminen työn materiaaliksi ei merkitse kapeaa minä-keskeisyyttä, vaan kertojan asemoimista osaksi ihmisryhmien laajempia kokemuksia tietyssä ajassa ja ympäristössä. 

Toisessa tekstissään ”Feminismi ja taiteellinen tutkimus” Porkola paneutuu sukupuolta ja seksuaalista suuntautumista tutkiviin sekä tasa-arvoa edistäviin filosofioihin. Feminismejä yhdistää taiteelliseen tutkimukseen muun muassa käsitys tiedon paikantuneisuudesta, kokemuksen ja ruumiillisuuden korostaminen sekä subjekti-objekti-jaon purkautuminen tutkimuksessa.

Lopuksi Leena Rouhiainen syventää fenomenologisen filosofian käsitteitä ja lähtökohtia artikkelissaan ”Fenomenologiasta ja esittävien taiteiden taiteellista tutkimuksesta”. Se täydentää ja laajentaa Bredenbergin artikkelia esittelemällä tuoreita fenomenologian suuntauksia, jotka reagoivat ajankohtaisiin keskusteluihin taiteen suhteesta ekologisiin ja teknologisiin kysymyksiin. Lopuksi hän kuvaa Kirsi Heimosen kanssa kehittämäänsä paikkasidonnaista fenomenologisen yhteiskirjoittamisen menetelmää. 

Kirjoittajien lisäksi kiitän lämpimästi tanssitaiteen tohtori Isto Turpeista arvokkaasta panoksesta oppimateriaalin ideoinnissa, Sari Koskista ja Outi Mansikkamäkeä hienosta graafisesta suunnittelusta, professori Leena Rouhiaista oppimateriaalin asiatarkastuksesta sekä opintopalveluiden asiantuntija Michaela Bränniä kaikkien käytännön asioiden äärimmäisen sujuvasta hoitamisesta. Esittävien taiteiden tutkimuskeskus Tutke on tukenut julkaisun kirjoittamista ja toimitustyötä osoittamalla sille työaikaa ja resursseja, mistä myös lämmin kiitos.