Yksi taiteellisen tutkimuksen keskeisiä määritelmiä on, että taiteilija tekee tutkimusta omasta, taiteilijan näkökulmastaan, ja tekijän oma taiteellinen praktiikka on keskeinen osa tutkimusta. Pohdin tässä tekstissä taitelijan omakohtaisuutta sekä omaelämäkerrallisuuden että autoetnografian näkökulmasta.
Taiteellisella tutkimuksella on aina suhde käytäntöön, taiteen käytännölliseen tekemiseen, riippumatta siitä, miten teoreettisesti tekijä päätyy työtään reflektoimaan. Taiteellisen työn käytännöt ovat aina ”ensimmäisen persoonan käytäntöjä: ne ovat minun käytäntöjäni”, kuten Juha Varto toteaa (Varto 2017, 37). Varto näkee tekijän ja tämän käytännön yhteen kietoutuneisuuden myös taiteellisen tutkimuksen haasteena; oman työn reflektointi tai arvioinnin vastaanottaminen ei ole aina yksinkertaista.
Tutkijan omia kokemuksia ja tutkijan position näkyväksi tekemistä hyödynnetään muillakin kuin taiteellisen tutkimuksen alalla, esimerkiksi feministisessä tutkimuksessa, antropologiassa tai autoetnografisessa tutkimuksessa.
Omaelämäkerrallisuudella (autobiography) tarkoitetaan omasta historiasta, elämäntarinasta tai arjesta ammentavaa tekemistä. Toisin sanoen sitä, miten tekijä hyödyntää omaa elämätarinaansa osana taiteellista prosessia. Käsitteen lähtökohta on kirjallisuudessa, ja sitä kautta siihen liittyy narratiivinen painotus, vaikka omaelämäkerrallisuus on levittäytynyt koskemaan taiteen tekemistä myös laajemmin, ja narratiivisuuden voi ymmärtää monella tapaa taiteen alan mukaan. Taiteessa omaelämäkerrallisuus ei siis ole yksi yhtenäinen lajityyppi tai tekemisen tapa, vaan se miten henkilökohtaisen historian ajatellaan tulevan esiin teoksessa, tai miten sen ajatellaan olevan osa taiteen tekemisen prosessia, riippuu paitsi tekijästä, myös taiteen lajista; muusikolle, tanssijalle tai näytelmäkirjailijalle jo tarinallisuus tarkoittaa eri asioita.
Omaelämäkerrallisuutta voi ajatella kulttuurisena käytäntönä, jonka rajoitteet, intressit ja ilmenemisen tavat vaihtelevat riippuen historiallisesta ajasta ja siitä mediumista, missä sitä toteutetaan (Smith & Watson 2002, 8; ks. myös Porkola 2014). Feministisessä taiteen traditiossa omaelämäkerrallisuudella on ollut merkittävä rooli, koska sen kautta on tuotu näkyväksi sekä naisten että muuten marginalisoiduiksi määriteltyjen ihmisryhmien kokemusta. Taustalla on 1960-luvulla alkanut ajattelutapa henkilökohtaisuuden poliittisuudesta.
Omaelämäkerrallisuutta ja esitystä tutkinut Deirdre Heddon on todennut, että erityisesti performanssitaide syntymänsä aikoihin tarjosi mahdollisuuden tuoda esiin vähemmistöjen tarinoita sekä kysymyksiä siitä, kuka puhuu, kuka saa kertoa ja keiden tarinoita kerrotaan (Heddon 2008). Omaelämäkerralliset työskentelytavat mahdollistavat identiteetin pohdintaa (ks. myös Hall 2005). Omaelämäkerrallisuuden suhde siihen, mitä tapahtui ei aina ole yksiselitteinen, vaan Heddon korostaa omaelämäkerrallisten esitysten rakentuneisuutta. Taiteellisessa työssä esitetyt fragmentit, näkökulmat ja tyyli ovat aina tekijänsä valitsemia, ja siten esitykset ovat rakennettuja. Usein kysymys ei niinkään ole relevanssista suhteessa tapahtuneeseen, kuin siitä, miten esityksellä voi vahvistaa omaa identiteettiään ja kuulumista tiettyihin ryhmiin.
Omaelämäkerrallisuus ymmärretään usein narratiivisesti, siihen liittyy aina konteksti missä tuodaan esiin sekä rajaus ja näkökulma. Omaelämäkerrallisen esityksen tavoitteena ei ole niinkään kertoa tarinaa itsestä, kuin käyttää yksityiskohtia omasta elämästä tutkiakseen jotain universaalimpaa (Heddon 2008, 5). Tarinat, joita ihmiset kertovat, on usein jo kerrottu. Esimerkiksi LHBTIQ+[1]-yhteisöissä tietyt identiteettitarinamallit ovat jo olemassa, niiden kertomisen tarkoitus ei ole niinkään esittää tai tuottaa yksilösubjektia, vaan vahvistaa identiteettiä vahvistamalla kuulumista yhteisöön (Heddon 2008, 33–34). Kysymyksessä identiteetin narratiivisuudesta ei siten ole kysymys vain individualismista, vaan usein myös yhteisöstä ja yhteisöllisyydestä.
Omaelämäkerrallisuuteen kuuluu siis monenlaisia itsen esittämisen ja esiintymisen käytäntöjä huolimatta siitä, että se usein mielletään kapeasti elämänkerrasta tarinoimiseksi tai retrospektiiviseksi kerronnaksi suurhenkilöiden elämästä. Omaelämäkerrallisuus on keskustelua menneestä ja dialogin käymistä historian kanssa. Menneisyys ei tässä yhteydessä ole pysyvä kokemusten säiliö, saati yhtenäinen johdonmukainen tarina, vaan ennemminkin kasa fragmentteja, joita taiteen tekoprosessissa hyödynnetään. Siten omaelämäkerralliset teokset ennemminkin rakentavat ja uudelleenkirjoittavat menneisyyttä, kuin toistavat jo ollutta. Oman elämäntarinan hyödyntäminen ei useinkaan ole yksilötarina, vaan subjekti on aina väistämättä dialogissa kulttuurisesti määriteltyjen erojen kanssa, jotka määrittelevät identiteettiä ja omaelämänkerrallisia esittämisen tapoja (Smith & Watson 2002). Siten se on paitsi oman, myös yhteisten identiteettien, kulttuuristen normien ja kertomusten reflektointia (Porkola 2014).
Omassa työssäni omaelämäkerrallisuus on tullut luontevasti osaksi taiteellista tutkimusta, koska iso osa esityksistäni perustuu omaelämäkerrallisen materiaalin työstämiselle ja olen opettanut aihetta useita vuosia. Omissa esityksissäni olen usein käyttänyt omia kokemuksiani materiaalina ja ”esittänyt itseäni”[2]. Taiteilijana minusta on ollut mielekästä ajatella, että en ”etsi” aihetta tai teemaa vaan työskentelen sellaisten asioiden kanssa, jotka ”minulla jo on”. Minua on kiinnostanut henkilökohtaisuus ja intiimiys tyylinä ja esittämisen tapana, arkisen tuominen näyttämölle ja erilaiset variaatiot arkielämän ja taiteen sekoittumisesta. Omaelämäkerrallisuuden kautta olen pohtinut mm. henkilökohtaista suhdetta instituutioihin, työelämää, arkipäivän materiaalisuutta ja kulttuurisia traditioita ja niiden performatiivisuutta. Omaelämäkerrallisuus menetelmänä ei siis välttämättä tarkoita, että esityksen aiheena olisi tekijä itse tai hänen henkilöhistoriansa.
Taiteellista tutkimusta kirjoittaessa olen myös kokenut mielekkääksi kirjoittaa minä-muodossa. Sen myötä on mahdollista nostaa omia kokemuksellisia ja käytännöllisiä huomioita osaksi teoreettisempaa pohdintaa. Minä-muodossa kirjoittaminen muistuttaa myös tiedon paikantumisesta, siitä ettei tieto koskaan synny tyhjiössä vaan on aina paikantunutta.
Ajattelen, että omaelämäkerralliset menetelmät näyttäytyvät eri aikoina eri tavoin ja niiden poliittisuus on suhteessa kunkin ajan yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Tänä päivänä omaelämäkerrallisuus otsikon alla voi tarkastella esimerkiksi laajempia kysymyksiä siitä, kuinka ihmiset esittävät itseään vaikkapa sosiaalisessa mediassa, miten median usein henkilökohtaisia narratiiveja korostavat keinot vaikuttavat kulttuuriin ja taiteeseen, millaiset henkilökohtaiset, kuten esimerkiksi identiteettiin liittyvät kysymykset ovat tänä päivänä poliittisia ja miten.
Autoetnografia on yksi etnografisen tutkimuksen muoto. Siinä missä perinteisessä etnografiassa tutkija kiinnittää huomionsa tutkimiinsa asioihin ja ihmisiin, autoetnografiassa tutkija sisällyttää omat kokemuksensa ja huomionsa avoimesti osaksi tutkimustaan. Autoetnografia on siis tutkimusmenetelmä, joka yhdistää tekijän henkilökohtaisia kokemuksia ja huomioita sosiaaliseen ja kulttuurisen kontekstiinsa (Uotinen 2010; Ellis et al. 2011, Spry 2011).
Autoetnografisia menetelmiä hyödyntänyt Johanna Uotinen on todennut, että autoetnografia tarjoaa välineitä sellaisten aiheiden tutkimukseen, joita olisi vaikea tutkia muiden menetelmien avulla. Autoetnografia sopii hyvin esimerkiksi arjen tutkimukseen ja sellaisten kulttuuristen käytänteiden tutkimukseen, jotka ovat tavallisuudessaan muuttuneet näkymättömiksi. (Uotinen 2010.)
Yksityiseen kokemukseen nojaavan tiedon yleistettävyyden ja vakuuttavuuden rakentamisessa auttaa kaksi asiaa: kontekstualisointi ja tarinallistaminen. Tuotettu tieto asetetaan kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin konteksteihinsa kuvaamalla kokemukseen vaikuttaneita yleisempiä kulttuurisia ja yhteiskunnallisia olosuhteita siinä määrin kuin se on mahdollista. Samalla avataan tutkimuksellista kontekstia sisällyttämällä kokemuksen kuvauksen rinnalle teoreettis-metodologista pohdintaa (Uotinen 2014, 231–232).
Siinä missä omaelämäkerrallisuuden juuret ovat kirjallisuudessa ja sitä kautta taiteessa ja taiteen tutkimuksessa, autoetnografiaa on menetelmänä kehitetty nimenomaan humanistisen tutkimuksen työkaluksi. Viime aikoina ollut paljon esillä myös autofiktiivisyyden käsite, joka sekin tulee kirjallisuudesta ja tarkoittaa omaelämäkerrallisten kokemusten ja fiktion sekoittamista ja viittaa kirjallisuuden traditioon, jossa fiktio (fiction) on perinteisesti erotettu tietokirjallisuudesta (non-fiction). Eri aloilla puhutaan myös taiteen historiasta ammentavasta autoteoriasta, jolla tarkoitetaan henkilökohtaisten kokemusten ja ruumiillisuuden huomioimista osana teoreettista, usein filosofista lähestymistapaa (Vaneycken 2020; Wiegman 2020; Fournier 2021). Taiteellisessa tutkimuksessa omakohtaisuus on jo lähtökohtaisesti kirjoitettu osaksi taiteellisen tutkimuksen menetelmää (Borgdorff 2006; Hannula, Suoranta & Vadén 2003; Varto 2017), joten taiteellinen tutkimus ei välttämättä tarvitse rinnalleen esimerkiksi autoetnografisuuden käsitettä oikeuttaakseen tutkimukseen liittyvän henkilökohtaisuuden. Omakohtaisuuteen liittyvät käsitteet ja menetelmät siis varioituvat alasta riippuen.
Viitteet
1 LHBTIQ+ on seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä käytetty lyhenne, joka tulee englanninkielisistä sanoista lesbot, homot, biseksuaalit/bi-ihmiset, transihmiset, intersukupuoliset ja queerit.
2 Itsensä esittämisellä viittaan tässä sosiologi Erwin Goffmaniin näkemykseen arkielämän rooleista ja kontekstisisonnaisesta kommunikaatiosta. Olen kirjoittanut aiheesta laajemmin väitöstyössäni Esitys tutkimuksena Näkökulmia poliittiseen dokumentaariseen ja henkilökohtaiseen esitystaiteessa (Taideyliopisto 2014).
Lähteet
Borgdorff, Henk. 2006. The Debate on Research in the Arts. Bergen: Kunsthøgskolen.
Ellis, Carolyn & Adams, Tony E. & Bochner, Arthur B. 2011. ”Autoethnography: An Overview.” Forum Qualitative Social Research 12(1) Art. 10 – January 2011 www.qualitative-research.net/index.php/fqs/article/view/1589/3095 6.4.2022.
Etorre, Elizabeth. 2017. Autoethnography as feminist method. Sensitising the feminist “I”. London: Routledge.
Fournier, Lauren. 2021. Autotheory as Feminist Practice in Art, Writing and Criticism. Cambridge Massachusetts, London England: The MIT Press.
Hall, Stuart. 2005. Identiteetti. Tampere: Vastapaino.
Hannula, Mika, Juha Suoranta & Tere Vadén. 2003. Otsikko Uusiksi: Taiteellisen Tutkimuksen Suuntaviivat. Tampere: Eurooppalaisen filosofian seura.
Heddon, Deidre. 2008. Autobiography and Performance. Basingstoke: Palgrave MacMillan.
Porkola, Pilvi. 2014. Esitys tutkimuksena – näkökulmia poliittiseen, dokumentaariseen ja henkilökohtaiseen esitystaiteessa. Acta Scenica 40. Helsinki: Taideyliopisto. urn.fi/URN:ISBN:978-952-6670-44-7.
Smith, Sidonie & Julia Watson (toim.) 2002. Interfaces. Women/autobiography/Image/Performance. Ann Arbor: The University of Michigan Press.
Spry, Tami. 2011. Body, paper, stage. Writing and performing Autoethnography. London: Routledge.
Uotinen, Johanna. 2014. ”Autoetnografia.” Laadullisen tutkimuksen verkkokäsikirja, toim. Jaana Vuori. Tampere: Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [ylläpitäjä ja tuottaja]. www.fsd.tuni.fi/fi/palvelut/menetelmaopetus/kvali/teoreettis-metodologiset-viitekehykset/autoetnografia/. 7.11.2021.
Uotinen, Johanna. 2010. ”Aistimuksellisuus, autoetnografia ja ruumiillinen tietäminen.” Elore 17(1). Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry. doi.org/10.30666/elore.78851.
Vaneycken, Annelies. 2020. ”Collectiveness as a form of autotheory.” PARSE 12 autumn 2020. parsejournal.com/article/collectiveness-as-a-form-of-autotheory/ 6.4.2022.
Varto, Juha. 2017. Taiteellinen tutkimus. Mitä se on? Kuka sitä tekee? Miksi? Helsinki: Aalto-yliopisto. time.com/5786710/kimberle-crenshaw-intersectionality/ 6.11.2021.
Wiegman, Robyn. 2020. ”Introduction: Autotheory theory.” Arizona Quarterly: A Journal of American Literature, Culture, and Theory 76(1), 1–14. muse.jhu.edu/article/754804/pdf 6.4.2022.