Pragmatistinen filosofia taiteellisen tutkimuksen tukena

Johdanto

Kuvaan tässä tekstissä pragmatistista ajattelua ja esittelen sen pääperiaatteita mahdollisina avauksina taiteellisen tutkimuksen käyttöön. Pragmatismi vaikuttaa usein hämäävästi arkiajattelulta tutun kuuloisine termeineen kuten vuorovaikutus, toiminta, käytäntö, tai esteettinen kokemus. Se onkin monin osin selkeää ”terveen järjen” filosofiaa, kuten Pentti Määttänen Toiminta ja kokemus teoksensa alaotsikossa määritteli (Määttänen 2009). Kun kaivaudutaan syvälle ilmiöiden vuorovaikutukselliseen ja toiminnalliseen luonteeseen, avautuu kuitenkin myös arkiajattelulle yllättäviä ja kypsyttelyä vaativia ajatuksen kulkuja. Lisäksi pragmatistisen ajattelun omaksumista vaikeuttanee antiikista periytyvä dualistinen, asiat kahteen kategoriaan kärjistävä ajattelun perinne. Se heijastuu myös arkiseen ajatteluun ja kielenkäyttöön. Vaatii vaivannäköä muuttaa omia ajatustottumuksiaan uuteen kulmaan.

Poukkoileva tutkimusprosessi tohtorin tutkintoon päätyneessä tutkimuksessani oli jo pitkällä, kun menin dosentti Pentti Määttäsen pragmatistisen filosofian kurssille 1990-luvun lopulla. Sen myötä tutkimus alkoi löytää pitävää pohjaa ja kestävää rakennetta. Niin kutsutun naturalistisen pragmatismin (naturalismi) periaatteisiin nojaten sain vähitellen sidottua yhteen kaiken käyttämäni teoreettisen ja tutkimusmenetelmiin liittyvän pohdinnan. Näyttämöliikunnan opetusta käsittelevä väitöskirjani Hikeä ja harmoniaa (2011) on sitoutunut tieteelliseen tutkimusperinteeseen. Taustani liikunnan ja fyysisen ilmaisun opettajana ohjasi minut tutustumaan erityisesti pragmatistisen filosofian evolutiivisiin ruumiillisuutta ja mielen ruumiillista lähtökohtaa käsitteleviin puoliin. Pragmatismi on vahvistanut ja syventänyt ymmärrystäni sekä liikunnan että teatterin tekemisen ruumiillisuuteen sidotuista ehdoista ja käytännöistä. Se on myös laajentanut ratkaisevasti ymmärrystäni ihmisen ja hänen saavutustensa suhteesta luontoon.

Pragmatistiset ajattelijat ja tutkijat ovat olleet kiinnostuneita ihmisestä laaja-alaisesti osana luontoa, yhteisöllisenä ja yhteiskunnallisena olentona. Nykyisin ehkä tunnetuin pragmatistinen filosofi John Dewey (1859–1952) pohti valtavan laajassa ja edelleen ällistyttävän tuoreen tuntuisessa tuotannossaan laajoja ilmiöitä kuten demokratiaa, politiikkaa, kasvatusta, uskontoa, tutkimusta ja taiteen olemusta. Uskon, että pragmatistinen ajattelu, vaikkapa John Deweyn esteettiseen kokemukseen ja taiteen olemukseen liittyvät pohdinnat, resonoivat myös taiteellisen tutkimuksen prosesseissa. Pragmatismi kutoo kulttuurin kiinnostavasti osaksi luontoa ja ihmisen ruumiillisuuden asettamia ehtoja samalla, kun se ylistää taiteen saavutuksia ja luovaa mielikuvitusta ihmiskunnan ehkä tärkeimpänä pääomana.

Minua pragmatismissa vetää puoleensa sen tutkimuksellinen tieteestä peräisin oleva asenne. Sen filosofiset periaatteet ja ajatustavat tarkentuvat lisääntyneen tutkimustiedon vaikutuksesta. Tässä tekstissä esiin tulevat esimerkit tutkimuksesta ovat usein pragmatismin alkuaikojen kehittäjien ajatteluun vaikuttaneita 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa tehtyjä mullistavia löytöjä kuten Darwinin tutkimukset evoluution olemuksesta tai Jamesin tunneteoriat. Niiden tärkein viesti tässä on, että ne osoittavat pragmatistisen filosofian kehittyneen alusta saakka yhtä jalkaa tieteessä tehtyjen löytöjen kanssa. Uusimmat käänteet tutkimuksessa on siis yhä päivitettävä tarvittaessa eri tutkimusalojen tutkimusraporteista.

Tärkeä yleinen periaate pragmatismissa on tarkastella asioita ongelmakeskeisesti. Määttänen kiteyttää, että ongelman ratkaisemiseksi voi käyttää kaikkia metodeja, joiden voi arvella tuottavan sen ratkaisemisessa käyttökelpoista tietoa. (Määttänen 2009, 19) Pragmatismille on tyypillistä, että tiedonhankintaa samoin kuin kokemusta, jonka kautta tiedonhankinta tapahtuu, tarkastellaan toiminnan lähtökohdasta. Tieto ei synny havaintokokemuksena kohteen ulkopuolelta tapahtuvan tarkkailun avulla vaan toiminnan tuloksena. (Määttänen 2009, 16)

Naturalistinen pragmatismi

Seuraavassa keskitytään muutaman tärkeimmän käsitteen kautta pääosin naturalistiseen pragmatismiin, josta käytetään myös nimeä pehmeä naturalismi. (En käsittele tässä ns. kovaa naturalismia, joka palauttaa ihmisen olemuksen vain biologiaan, aivotoimintoihin jne.) Pragmatistisen ajattelun pohjana on Darwinin evoluutioteorian avaama ymmärrys ihmisen ja luonnon suhteesta. Pehmeä naturalismi lähtee siitä, että ihminen on osa luontoa, mukaan lukien ihmisen kehittämä kulttuuri. Pragmatismin perustajiin kuulunut filosofi John Dewey kritisoi voimakkaasti sellaista filosofista ajattelua, jossa unohdetaan, että myös inhimillinen ajattelu on erottamattomasti osa luontoa, luonnontapahtumaa, jonka oleellinen piirre on epävarmuus. Hänen mukaansa pyrkimys teoreettiseen varmuuteen on filosofiassa johtanut siihen, että käsitellyt asiat jaetaan varsinaiseen ja näennäiseen todellisuuteen. Jyrkkä jako subjektiin ja objektiin, fysikaaliseen ja mentaaliseen, ideaaliseen ja aktuaaliseen on keinotekoisuudessaan johtanut ajattelussa ratkaisemattomiin ongelmiin. (Dewey 1929, 244; Dewey 1999, 211–214)

Teoksessaan The Quest for Certainty (1929), Pyrkimys varmuuteen (1999), Dewey kuvaa, kuinka antiikin ajan yhteiskuntien rakenne vaikutti ratkaisevasti myös filosofisen ajattelun muotoutumiseen. Ylimpänä yhteiskunnan hierarkiassa olivat vapaat miehet, jotka eivät tehneet ruumiillista työtä. Heidän joukostaan nousseet filosofit päätyivät sijoittamaan ajattelun avulla saavutetut ”varmat totuudet” tiedon hierarkiassa korkeimmalle ja erillisiksi ruumiillisuudesta, käytännön taidoista ja arkielämästä. Filosofiset ajatusrakennelmat, kuten Platonin ideoiden maailma, tai yhtä hyvin matematiikka ja geometria paljastivat tuon ajattelun mukaan maailmasta jotain varmaa ja pysyvää epävarman ja muuttuvaisen arkielämän vastapainoksi. Syntyi käsitys siitä, että varmaa tietoa voitiin saada vain ajatuksen voimalla. ”It is not to be inferred that Creek Philosophy separated activity from knowing. It connected them. But it distinguished activity from action – that is, from making and doing (Dewey 1929, 17)”. Lähes kaiken ruumiillisen työn tekivät orjat ja työn vaatimia taitoja pidettiin tekijöidensä tavoin alempiarvoisina ja vapaille miehille sopimattomina. Deweyn mukaan tämä kahtiajako varmaan ja epävarmaan tietoon siirtyi mm. kristinuskon rakenteeseen korostamalla esimerkiksi taivaallisen pysyvyyttä ja maallisen epävarmuutta, ruumiin katoavaisuutta. (Dewey 1929, 3–25; Dewey 1999, 11–29) Mielestäni myös nykyinen koulutusrakenne peruskoulusta yliopistoon heijastaa hierarkkisena mallina tätä historiallista asetelmaa taidon ja tiedon erottamisesta, vaikka siihen toki ovat vaikuttaneet monet muutkin seikat.

Dualismien ongelma

Pragmatismissa edellä kuvattu dualistinen, kaksinapainen ajattelu, nähdään ongelmana todellisuuden hahmottamisessa. Monet dualismeihin pohjaavat rakenteet filosofiassa ja vaikkapa kristinuskossa ovat juurruttaneet myös arkisiin ajattelurakennelmiin ja kielenkäyttöön käsitepareja kuten sisäinen – ulkoinen, sielu – ruumis tai mieli – ruumis, aivot – ruumis, järki – tunteet, luonto – kulttuuri, tieteellinen – epätieteellinen. Dualismit ovat olleet myös voimakkaasti sukupuolittuneita kuten mies – nainen, miehinen järki vastaan naisellinen tunne. (kirj. huom.) Pihlstömin mukaan dualismit ovat johtaneet ja voivat johtaa monen tason ongelmiin, kun niillä yritetään selittää todellisuutta, joka kuten sanottua on huomattavasti kompleksisempi ja monitasoisempi kuin kaksinapaiset käsiteparit ehdottavat. Pihlströmin toteaa, että pragmatistinen tutkimuksen, tiedon, taidon ja oppimisen teoria pyrkii kumoamaan esimerkiksi vastaparien ajattelu–toiminta, tieto–taito, oppiminen–tekeminen tai teoria–käytäntö tapaisia jyrkkiä kahtiajakoja. Niiden käyttäminen on hänen mukaansa silti mahdollista, kunhan pidetään mielessä, että erottelut eivät ole veitsenteräviä. Tämä johtuu siitä, että termit ovat aina kontekstisidonnaisia ja jossain määrin epätäsmällisiä. Lisäksi ajattelua esiintyy Pihlströmin sanoin vain toiminnallisissa konteksteissa siinä mielessä, että ”tiedon hankkiminen edellyttää taitojen säätelemää tutkimuksellista toimintaa”. (Pihlström 2014) Yksinkertaisesti kyse on siis siitä, että toiminta on ihmisen tapa hankkia tietoa maailmasta. Myös ajattelu kuuluu samalle jatkumolle toiminnan kanssa.

Vuorovaikutus, toiminta, käytäntö, ajattelu

Seuraavassa selvitän, kuinka pragmatismin neljä oleellista käsitettä, vuorovaikutus, toiminta, käytäntö ja ajattelu liittyvät toisiinsa. Deweyn mukaan myös ajattelua täytyy kuvata toimintana. Ajattelu on liitettävä laajemmin pragmatistiseen käsitykseen ihmisen mielestä toimintana, ei erillisenä ihmisen ominaisuutena. Niinpä mielekkyys on pikemminkin sellaisen toiminnan ominaisuus, jossa käsillä olevia keinoja käytetään älykkäästi ja harkitusti tarkoituksena saada aikaan toimijan haluamia seurauksia. Dewey puhuu myös asioiden mieltämisestä, ja tarkastelee tapoja, joilla mieltäminen ilmenee toiminnassamme. Hän erittelee englanninkielisen verbin to mind merkityksiä todeten, että älyllisesti kyse voi olla jonkin asian huomaamisesta ja tunteiden kannalta esimerkiksi välittämisestä ja merkityksellisenä pitämisestä. Käytännön päätöksenteossa kyse on tarkoituksenmukaisten valintojen tekemisestä. (Kivinen & Ristelä 2000, 79)

Yksinkertaisimmillaan ajattelun tarve Deweyn mukaan syntyy, kun joku primaaritoiminta tuottaa ongelmallisia tilanteita. Sekä ajattelun synty että sen kehittyminen edellyttävät näitä ongelmallisia tilanteita. Jos toiminta, jota on kokeiltu ja sen jälkeen tietoisesti reflektoitu (ajateltu jälkeenpäin), ei toteudu uudellakaan yrittämällä oletetulla tavalla, syntyy hämmennystä herättävä tilanne. Se puolestaan saa aikaan uuden reflektion ja näin edistää ajattelun kehittymistä toiminnallisessa yhteydessä. (Dewey 1981, 29, 61) Ajattelun sitominen toimintaan estää päätymästä ajatukseen reflektion reflektiosta eli absurdiin jatkumoon, jossa olisi loputon määrä ajattelun tasoja, ja jossa ylempi ajattelun taso kontrolloisi edellistä alempaa ajattelun tasoa.

Dewey ehdotti filosofisen ajattelun pohjaksi kokeellisen empiirisen tutkimuksen tarjoamaa mallia, jonka mukaan toiminta on keino, jolla ongelmallinen tilanne ratkaistaan. Toiminta puolestaan on eräs luonnossa esiintyvän yleisen piirteen, vuorovaikutuksen, muoto. Vuorovaikutusta tapahtuu koko ajan kaikilla tasoilla solutason reaktioista sosiaaliseen vuorovaikutukseen (transaction). Myös tiedostaminen, ajattelu, on Deweyn mukaan todellisuutta muuttavaa toimintaa, jonka arvo on tämän muuttamisen seurauksissa. Hän korosti lisäksi, että tieteen saavutusten tuloksena olemme tietoisia ruumiintoimintojen osuudesta kaikissa mentaalisissa tapahtumissa. (Dewey 1929, 244–245; Dewey 1999, 211–214)

Esimerkiksi näytteleminen, näyttelijänkoulutus ja sen yhteydessä annettu liikunnan ja fyysisen ilmaisun opetus voidaan määritellä pragmatistisen otteen kautta ihmisen vuorovaikutuksellisena toimintana, laajoina vakiintuneiden toiminnantapojen keskittyminä ja kerrostumina eli käytäntöinä, joiden olemusta erilaisilla tutkimuksellisilla lähestymistavoilla selvitetään. (Kumpulainen 2011, 27–49) Sama pätee luonnollisesti esimerkiksi tanssiin, lavastukseen tai valo- ja äänisuunnitteluun, mutta myös kirjallisuuteen ja musiikkiin tai esitystaiteeseen. Tärkeää on se, että tuomalla käsitteet pragmatistisesta ajattelusta on mahdollista ylittää rajoja, joita on syntynyt sinänsä ymmärrettävistä syistä esimerkiksi tanssitaiteen, urheilun tai liikunnan alueita puolustettaessa.

Prosessin toistuvuus, puhutaanpa solutason reaktioista tai tietoisesti tapahtuvasta toiminnasta, synnyttää edellä kuvatusti vakiintuneita toiminnan tapoja eli käytäntöjä (habit, habit of action). Vakiintunutta toiminnan tapaa voi ajatella myös uskomuksena (belief). Tavalle syntyy merkitys, siitä, että se toistettuna toteuttaa yleensä tietyn pyrkimyksen. Esimerkiksi oven avaaminen painamalla ovenkahvasta ennen oven työntämistä auki on vakiintunut toiminnan tapa. Sen voi ajatella olevan myös uskomus (belief). Voi olettaa aiempien yritysten perusteella, että yleensä ovi aukeaa kahvaa painamalla, vaikka poikkeuksiakin on. Voi siis myös sanoa, että vakiintuneet toiminnan tavat ovat itsessään uskomuksia. Toiminnan tavat uskomuksina ovat näin vuorovaikutuksen, eivät yksilön ominaisuuksia.

Yllä oleva kuvaus on esimerkki pragmatistisesta ajattelusta. Käsitteiden käytön tarkkuudesta toimikoon esimerkkinä se, että Kivinen ja Ristelä (2000) kääntävät habit-sanan luontumukseksi. Määttänen sen sijaan puolustaa habit-sanan kääntämistä tavaksi, koska luontumuksen voi hänen mukaansa liian helposti käsittää ihmisen ominaisuudeksi. Tällöin hämärtyy se, että toiminnan tapa voi olla olemassa vain yksilön ja ympäristön vuorovaikutuksena. (Määttänen 2008, 234–237)

Edellinen pohdinta lienee hyvä esimerkki myös siitä, kuinka pragmatismi kiinnittää huomion ihmisen ja ympäristön vuorovaikutukseen olemisen perustana. Sadun tynnyrissä kasvaneelle tytölle ei tynnyriin suljettuna kehittyisi juuri mitään fyysisiä sen enempää kuin mielellisiäkään valmiuksia. Ihminen kehittyy ihmiseksi vain vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Siksi on tärkeää huomata, että myös mieli ja kokemukset täytyy sijoittaa tämän vuorovaikutuksen ominaisuuksiksi.

Kokemus, kokemuksen kehittyminen, oppiminen

Deweyn mukaan kokemukset välittävät toimivan ihmisen suhdetta maailmaan. Alhanen (2013, 14) kutsuukin Deweytä ekologiseksi kokemusfilosofiksi. Ihminen on kokonaisvaltaisessa vuorovaikutuksessa luonnon kanssa ja erottamaton osa sitä. Dewey näkee, ihmisen ja kaiken, mitä ihminen on evoluution tuloksena kehittänyt, osana luontoa. Tämä pätee myös uskontoon, taiteeseen ja koko kulttuuriin. Kokemus on Deweyn ajattelussa ihmisen ja maailman välissä oleva mekanismi, joka välittää maailmaa yksilölle. Deweyn tutkimuksen kohteena oli laajasti ottaen kokemuksen kehittyminen elävien olentojen näkökulmasta (Alhanen 2013, 14).

On tärkeää oivaltaa, että kokemus ei sijaitse pään sisällä aivoissa vaan kokemus syntyy ihmisen ja maailman väliin toiminnan kautta ja näin kokemus välittää maailmaa yksilölle. Ihminen toimii kokonaisuutena aivoineen, raajoineen ja aistinelimineen. Kokemus on tuossa toimintatilanteessa tapahtuvan vuorovaikutuksen ominaisuus, jonka ihminen mieltää joko tiedostettuna tai tiedostamattomana. Ihmisen (muidenkin elollisten) kokemus kehittyy, kun tietty toiminta toistuu. Toisin ilmaistuna voi sanoa, että kyse on oppimisprosessista. Oppiminen tapahtuu Deweyn mukaan vakiintuneiden toiminnan tapojen avulla (habit, habit of action). Tiettyä toimintaa toistettaessa syntyneet vakiintuneet tavat eli käytännöt, ovat ihmisen tapoja toimia vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Viime kädessä oppimisen tapahtuessa koko elämisen tapa muuttuu. Lisäksi Dewey ajattelee, että myös ympäristö muuttuu toiminnan vaikutuksesta. Oppiminen on näin käsitettynä muutos toiminnassa. (Kivinen & Ristelä 2000, 155–158)

Merkitys

Arkiajattelulle samaan aikaan sekä tuttu että yllättävä toteamus on ehkä se, että käytäntö, vakiintunut toiminnan tapa (habit), on myös yhtä kuin merkitys, joka muotoutuu toiminnassa, kokemisen prosessissa. Määttäsen mukaan niin sanotun laajan merkityksen teorian määritelmän mukaan merkitys voi olla sekä kielellinen että kielestä riippumaton. Yhdistävä tekijä molemmille usein erillisiksi ajatelluille alueille on ajatella merkitystä toiminnan tapana, kuten edellä mainittiin. Asian tai esineen merkitys on siinä, millaisia vakiintuneita toiminnantapoja siihen liittyy. ”Merkityksen perustehtävä on, että sen liittäminen johonkin merkkivälineenä toimivaan havainnon kohteeseen mahdollistaa irtautumisen välittömästä suhteesta havaittuun todellisuuteen. Merkitys tuo kognitiivista etäisyyttä vallitsevaan tilanteeseen.” (Määttänen 2009, 116–117) Ymmärrän tämän niin, että merkityksen avulla tiettyä ilmiötä voi käsitellä ajattelun tasolla reflektiona jälkeenpäin tai suunnitellessa tulevaa ennen koetun perusteella. Esimerkiksi vasaran näkeminen tuo mieleen, mitä sillä tarvittaessa voi tehdä joskus muulloin, jossain muualla, mikäli on hakannut vasaralla tai nähnyt sillä hakattavan nauloja puuhun aikaisemmin.

Määttänen tiivistää, että sekä pragmatistina tunnettu Peirce että kielifilosofina tunnettu Wittgenstein olivat yhtä mieltä jälkimmäisen tunnetuksi tekemästä periaatteesta: Merkitys on käyttöä. Dewey kuvaa asian niin, että sekä hattu esineenä, että sitä merkitsevä sana saavat merkityksensä siten, että niitä käytetään tietyllä tavalla. Hattua pidetään päässä ja sanaa eli aakkosjonoa tai äänneyhdistelmää käytetään, kun hattua tai siihen liittyvää toimintaa kuvataan tekstissä tai puheessa. Voi siis sanoa, että sekä sanoilla että esineillä on merkityksensä. (Määttänen 2009, 116–117) Merkitykset ovat vakiintuneita toiminnan tapoja, joilla esineitä tai sanoja käytetään. Laajemmin ajateltuna merkityksen kantaja voi olla, mikä tahansa havainnon kohde: sana, esine, väri, äänensävy, asento. Tämä ajatus tekee helposti ymmärrettäväksi myös sen, kuinka sama sana yhteydestä riippuen voi toimia lukuisten merkitysten kantajana, kun merkitys liitetään toimintaan, jonka osatekijänä, välineenä, sanaa eri tilanteissa käytetään.

Esteettisestä kokemuksesta

Pragmatistisen estetiikan lähtökohta on se, että ihmisen oleminen, kokemus ja tietoisuus on ruumiiseen sidottua. (Määttänen 2012, 6) Deweyn myöhäisessä filosofiassa esteettisen kokemuksen käsite muodostui keskeiseksi käsitteeksi. Deweyn tapaan ymmärrettynä se toimii välittäjänä vaikkapa taiteen tekemisen ja tutkimuksen välillä. (Dewey 2010, 26) Oleellista Deweylle on, että myös kulttuuri ja taiteen lajien monimuotoinen rikkaus ovat osa luontoa. Luonnossa tapahtuvat ilmiöt sekä ihmisen kehittyminen ja elämä osana luontoa on Deweyn mukaan pohjana sille, että ihmiselle on kehittynyt kyky esteettisiin kokemuksiin, joita ei pidä rajata pelkästään taiteen sisälle.

Esteettisen kokemuksen alkuperä on se, että eliö on alkanut hahmottaa positiivisena tasapainotilan, jonka se on tietyksi hetkeksi saavuttanut ympäristön kanssa vallitsevassa vuorovaikutuksessa, tapahtumisen jatkuvassa virrassa. Ihminen on lopulta tullut tietoiseksi tästä ympäristön kanssa vallitsevan yhteyden katkeamisen (eli epäjärjestykseen ajautumisen) ja tasapainon saavuttamisen vuorottelusta. Luonnossa tapahtuva jatkuva muutos jäsentyy eri elementtien välisinä jännitteinä ja epäjärjestyksenä sekä elementtien välisten jännitteiden asettumisena tasapainotilaan. Tämä tasapainotila tarkoittaa aina jonkinlaisen järjestymisen ilmenemistä ympäristössä aiemmin vallinneen epäjärjestyksen jälkeen. (Dewey 2010, 27)

Organismi saavuttaa elämälle välttämättömän tasapainotilan vain vakaassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Kun vakaa vuorovaikutus saavutetaan häiriöiden ja ristiriitaisten tilanteiden jälkeen, syntyy esteettistä kokemusta muistuttavia ituja täyttymyksen tunteesta. Evoluution myötä ihmiselle kehittyneet tunnetilat ovat osa prosessia. Tunnetilat eivät pelkästään riitä, vaan ihminen oppii erilaisia tunnetiloja tuottavien tasapainoisten ja ristiriitaisten tilanteiden vaihtelun avulla pohtimaan, ajattelemaan tilannettaan ja muodostamaan merkityksiä. Halu palauttaa tasapainoinen yhteys ympäristöön saa ihmisen kiinnostumaan kohteista, joiden avulla harmonia on mahdollista saavuttaa. Tasapainon saavuttamisesta seuraa, että reflektion tuloksena syntynyt pohdinta liitetään esimerkiksi käytössä olleisiin esineisiin niiden merkityksinä.

(Suomennos Kumpulainen) (Dewey 2005, 14, 15.)

Rytmi esteettisen kokemuksen rakenteessa

Yleistäen Dewey toteaa, että kaikki vuorovaikutukset, jotka tuovat vakautta ja järjestystä muutoksen myllertävään virtaan, ovat rytmejä. Tämä koskee ajallista järjestymistä, kuten sydämen lyöntejä levon ja sykkeen järjestymisenä tai yhtä hyvin avaruudellisia tilan rytmejä, kuten hiekkalaineita, jotka meren vellominen on muovannut rannalle. Maailmassa elävä olento menettää ja saavuttaa toistuvasti tasapainon ympäristönsä kanssa ja kokee samalla elämän ponnekkaimmillaan siirtyessään häiriötilasta harmoniaan. Esteettisyyden kokemus syntyy juuri tästä todellisen maailman liikkeen ja huipennusten, katkosten ja uusien yhtymisten yhdistelmästä. Myös harmonia saavutetaan tältä ”objektiiviselta” perustalta. Sisäinen sopusointu saavutetaan vain, kun ympäristön kanssa tullaan jollain keinoin toimeen. (Dewey 2010, 24–27)

Dewey näkee sekä taiteilijan, että tieteellisesti suuntautuneen ihmisen prosessin samankaltaisena niin, että molemmilla ovat olemassa myös esteettisen kokemuksen (ja sen välittämisen) edellytykset. Erona hän näkee prosessiin suhtautumisen. Taiteilijalle on Deweyn mukaan erityisen tärkeää se kokemuksen vaihe, jossa yhteys – tasapaino – saavutetaan. Toisaalta taiteilija ei väistele vastarinnan ja jännittyneisyyden hetkiä vaan pikemminkin vaalii niitä, koska niihin sisältyy kehitysmahdollisuuksia. Näin hän tekee meidät elävän tietoisiksi jostakin yhtenäisestä ja kokonaisvaltaisesta kokemuksesta. Tieteellisessä ponnistelussa kiinnostuksen kohde sen sijaan on tilanteissa, joissa jännite havainnon ja ajattelun aineksen välillä on huomattava. Ongelman ratkaisu toimii tutkimuksessa kuitenkin vain jalansijana myöhemmille tutkimuksille. (Dewey 2010, 25)

Emootiot vuorovaikutuksen ja esteettisen kokemuksen osana

Määttäsen mukaan arkiajattelussa lienee yleistä ajatella emootioita ruumiin tiloina esimerkiksi niin, että pelko tuntuu vatsassa. Tämä on seurausta jo aiemmin esiin tulleesta dualistisesta sisäisen ja ulkoisen jyrkästä erottelusta. Pragmatistisessa ajattelussa emootiot ovat oleellinen osa yksilön ja ympäristön vuorovaikutusta. (Määttänen 2012, 87). Emootiot ovat Deweylle oleellinen osa myös ympäristön kanssa vuorovaikutuksessa koettua esteettistä kokemusta. Vuorovaikutuksessa koettu emotionaalinen nautinto tukee ja vahvistaa evoluutiossa kehittynyttä tavoitetta saavuttaa vuorovaikutuksen tasapaino ja sopusointu. On huomattava, että tämä esimerkki on pelkistys. Käytännössä tasapainon voi saavuttaa vain hetkellisesti, eikä kaikkia tarpeita voi tyydyttää samaan aikaan. (Määttänen 2012, 101) 

Määttänen käyttää tunnettua Jamesin esimerkkiä emootioiden luonteesta. Sen mukaan emme juokse pakoon siksi, että pelkäämme, vaan pelkäämme siksi, että juoksemme pakoon. Kuvaus kääntää totutun mielikuvan emootioiden ”sisäisyydestä” päälaelleen. Juoksemisen syy ei ole sisäinen tunne vaan ulkoinen uhka. Emootio liitetään samaan vuorovaikutusprosessiin kuin kokemus tai merkitykset. Ne ovat saman toiminnallisen vuorovaikutuskokonaisuuden osatekijöitä. Jamesin sanoin emootiot ovat toiminnan laatumääreitä. Pelko määrittää yksilön ja uhkaavan tilanteen suhdetta. Tämä johtaa pakenemiseen, vaikka pelko koetaankin sisäisenä tunteena. (Määttänen 2012, 87)

Dewey käyttää kuvataiteilijan työtä esimerkkinä siitä, kuinka ajattelu sitoutuu toimintaan ja ruumiillisuuteen. Hän toteaa, että taiteilija, ajattelee samoilla väliaineilla, joilla työskentelee. Taiteilijan käyttämät ilmaisukeinot ovat niin lähellä objektia, jonka hän tuottaa, että ne sulautuvat siihen suoraan. (Dewey 2010, 26). Voidaan myös sanoa, että emootiot, tunnelataukset, tuntemukset, osoittavat laajasti ottaen arvoja, joita taiteilijalla esimerkiksi taulun maalaamisen vuorovaikutustilanteeseen liittyy. Hän hyväksyy ja hylkää, ahdistuu ja ilahtuu tekemistään siveltimen vedoista, kun pyrkii toimillaan kohti hetkeä, jolloin kokee, että teos on valmis näytettäväksi muille.

Tämän voi kääntää mielestäni myös kuvaukseksi näyttelijän harjoittelusta. Näyttelijä harjoittelee roolihenkilön toimintaa lavastetussa tilassa rekvisiittoineen yhdessä mahdollisen ohjaajan ja vastanäyttelijöiden kanssa ja näin harjoittelun tuloksena lopulta tulee näkyviksi toimintaan ja vuorovaikutukseen liittyviä emotionaalisia latauksia ja niiden muutoksia. Tuloksena on esitys, vuorovaikutustilanne, jossa myös esityksen vastaanottaja (katsoja) kokee harjoittelun tulokset ja saa kokemuksen kokonaisuudesta. Voinee sanoa, että myös tällaisessa teatteriteoksessa käytetyt ilmaisukeinot ovat niin lähellä objektia, tuotosta, jonka esityksen toteuttajat tuottavat, että ne sulautuvat siihen suoraan, jopa tekijät itse ruumiillisuudellaan, näyttelijät, sulautuvat teokseen.

Pragmatismin ydintä on johtopäätös kaikesta siitä, mitä tässä tekstissä aiemmin on tullut esiin. Taideteos on yhtä kuin se erityinen kokemus, joka syntyy sekä teoksen tekijän tai tekijöiden että teoksen jokaisen yksittäisen vastaanottajan ja teoksen välille. Kokonaisuus sisältää koko evoluution ja kulttuurin ihmiselle tuottaman ilmaisupotentiaalin, kyvyn synnyttää, välittää ja ottaa vastaan merkityksiä vuorovaikutustilanteessa. Tässä on tiivistetysti kuvattuna myös lähtökohdat pragmatismin tukemalle taiteelliselle tutkimiselle.

Taiteellisesta tutkimuksesta

Kuvataiteilija Mika Karhu sitoutuu väitöstutkimuksessaan (2012, 7) pragmatismin lähtökohtiin. Hän toteaa, että vain kun syntyy ongelmia ja vakiintuneet tavat, rutiinit, eivät toimikaan, voi syntyä uutta tietoa ja taidetta. Ongelmia kohdatessaan sekä ihmiset että yhteisöt joutuvat kokeilemaan parempia toimintamalleja. Nämä kokeilut puolestaan samalla muuttavat ympäristöä, johon kokeilu kohdistuu. Muuttuva maailma tuo eteen jatkuvasti uusia ongelmia ja saattaa älyllisen elämän muodot jatkuvaan muutoksen ja kehittymisen tilaan. Karhu määrittelee taiteen keskeiseksi tehtäväksi ”toimia sosiaalisten kokemusten ilmaisijana”. Taiteilija tuo hänen mukaansa ”oman sosiaalisen kokemuksensa ilmaisun, tulkinnan ja käännöksen nähtäväksi ja koettavaksi ilman pakottavaa sosiaalisuuden kontrolloimaa ilmaisun rituaalisuutta ja seremoniallisuutta, joka peittää alleen kaiken tärkeän ja mielenkiintoisen.” (Karhu 2012, 7)

Omassa tutkimuksessani minulle oli hyvin tärkeää pohtia tutkimuksella saavutetun tiedon pätevyysaluetta. Mielestäni onnistuin kuvaamaan, millä edellytyksillä ja varauksilla tutkimusaineistosta tekemiäni havaintoja ja päätelmiä voidaan pitää luotettavina. Tietoa näyttämöliikunnan opetuksesta oli saatavissa suurelta osin vain erilaisin haastatteluin, koska esimerkiksi kirjallisia opetuksen suunnittelusta kertovia tekstejä oli hyvin vähän. Olin lisäksi itse tärkeä tiedon kantaja Teakin pitkäaikaisena opettajana. Erityistä päänvaivaa aiheutti ns. Turkan aika 1980-luvun alusta vuoteen 1988. Se oli repivä ja voimakkaita tunteita aiheuttanut aika, josta luotettavan tiedon saantia vaikeutti esimerkiksi se, että kiistojen osapuolet (olin monessa kohtaa yksi heistä) eivät ajoittain olleet juuri lainkaan tekemisissä toistensa kanssa. Samasta tilanteesta saattoi olla lähes vastakkaisia käsityksiä. Pragmatistinen ajattelu oli pohjalla, kun kuvasin ja määrittelin, tutkimuksen rakentumisen kuluessa, millaista tietoa ja millä ehdoilla tästä asetelmasta oli saavutettavissa. Tein parhaani, jotta käyttämäni filosofiset käsitteet ja lukuisat tutkimusmetodiin ja käyttämiini tutkimustapoihin liittyneet käsitteet ja määrittelyt olivat keskenään loogisia. (Kumpulainen 2011)

Aiemmin todettiin, että saavutettu tieto, se mitä tutkimuksessa tehtyjen kokeiden tuloksista analysoidaan tiedetyksi, on riippuvaista kaikista tutkimusprosessin osatekijöistä, niin fyysisistä objekteista kuin teoreettisesta tiedostakin. Koejärjestely ja tutkimusprosessi kokonaisuudessaan määrittävät sen, mikä on saavutetun tiedon pätevyysalue ja samalla, millaisessa yhteydessä saavutettua tietoa voidaan käyttää. Yhteiskuntatieteissä ja erityisesti historian tutkimuksessa tiedon pätevyyttä arvioidaan mm. lähdekritiikin tarkkuudella. Myös tutkijayhteisön kriittisellä vuorovaikutuksella on tärkeä osuus tiedon pätevyysalueen arvioinnissa. Yhteistä edellä kuvatuissa tieteen alueiden piirteissä on pragmatismin näkökulmasta se, että saavutetun tiedon pätevyyttä voidaan arvioida suhteessa kaikkeen sen tuottamiseksi tapahtuneeseen toimintaan ja vuorovaikutusten suhteisiin.

Pohdin vielä Deweyn esteettisen kokemuksen käsitettä tutkimukseni läpäisevänä tekijänä. Deweyn ajattelu, josta esteettisen kokemuksen käsittäminen laajasti on yksi esimerkki, dualismien välttäminen ajattelussa toinen, auttoi ylittämään lukuisia tutkimuksen aineistossa olleita rajoja kuten urheilu, liikunta, fyysinen ilmaisu, näyttelijäntyö, näyttelijäntaide, opettaminen. Dewey ehdottaa, että esteettisen kokemuksen kehittymisellä on evoluution mittaiset juuret, jotka liittyvät sekä ihmisen fysiologiseen mm. aistinelinten kehittymiseen että ympäristön kanssa tapahtuvan vuorovaikutuksen tuloksena kehittyneeseen kykyyn aistia tietyt kokemukset ikään kuin täyttymyksellisinä, täysinä. Kyse on siis paljon laajemmasta kokonaisuudesta kuin kyvystä nauttia kauniista taide-esineestä tai harmonisesta musiikista. (Kumpulainen 2011, 27–35) Laajimmillaan pohdittavana on koko elämän kulkua koskeva inhimillinen kokemuksen kehittyminen jatkuvassa eheytymisen ja pirstaloitumisen syklissä. Kyky esteettiseen kokemukseen eheytymisten hetkellä ja sitkeys tasapainon tavoitteluun ja ongelmien ratkaisuun pirstaloituneessa vaiheessa on elämän prosessia eteenpäin vievä perustava ominaisuus. (Alhanen 2013)

Pragmatismin ehdottama tiedon hankinnan ja tutkimuksen malli tuntuisi sopivan myös taiteellisen tutkimuksen lähtökohdaksi, kun taiteellisen prosessin avulla aletaan tutkia jotain alustavasti hahmoteltua kiinnostuksen kohdetta. Lopulliset johtopäätökset voidaan kuitenkin tehdä vasta, kun prosessi on saatettu loppuun ja reflektoimalla pohditaan, millaista tietoa tavoitettiin. Pohditaan myös, mitä etuja tai puutteita tutkimusprosessin osatekijöistä voidaan havaita ja millaiset rajat tämän tutkimusprosessin kokonaisarvion perusteella tutkimuksella saavutetuille johtopäätöksille voidaan asettaa. Kokonaisuus koostuu etukäteisoletusten, tutkimusprosessin ja johtopäätösten tuottamasta kokonaisuudesta. Voi ajatella, että teoria ja käytäntö ovat näin jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Ei pyritä saavuttamaan varmaa tietoa vaan tietoa, jonka voidaan katsoa olevan pätevää tiedon hankinnassa vallinneiden ehtojen puitteissa. On kyse aiemmin saavutetun tutkimustiedon ja käytännön tutkimusprosessin prosessinomaisesta kietoutumisesta toisiinsa.

Stanislavski taiteellisen tutkimuksen edeltäjänä

Esittelen lopuksi lyhyesti ja vapaasti tulkiten Konstantin Stanislavskin eräänlaisena taiteellisen tutkimuksen kaukaisena edeltäjänä teatterin alueelta. Stanislavski kehitti näyttelemisen tekniikkaa ja harjoittelutapoja suuren osan elämästään. Nuorena kehitettyjen tunnemuistitekniikoiden jälkeen Stanislavski päätyi vanhemmalla iällä kokeilujensa seurauksena fyysisten toimintojen painottamiseen roolin omaksumisessa. Tämä kehitys pohjautui sekä käytännön havaintoihin teatteristudiossa että tuon ajan uusimpaan tutkimukseen koetun tunteen fysiologisesta pohjasta. Stanislavskin tekemässä muutoksessa näyttelijän harjoitteluun ja esittämiseen näkyy kiinnostavasti se, että sisäiseksi ajatellun tunteen käyttäminen harjoittelussa (tunnemuistityöskentely) muuttui roolihenkilön fyysisten toimintojen hakemiseen harjoitteluprosessissa (fyysisten toimintojen metodi). (Roach 1985, 119–217) Tunnemuistin käsite perustuu ajatukseen yksilön (tunne)kokemusten sisäisestä varastosta, josta tunnemuistoja voidaan kaivaa harjoittelun avulla ja käyttää roolihenkilön tunteina. Fyysisten toimintojen metodissa taas pyritään siihen, että näyttelijä pyrkii tuottamaan harjoittelemalla roolihenkilölle vakiintuneita toiminnan tapoja, jotka kantavat mukanaan tai itseasiassa ovat merkityksiä. Näyttelijä pystyy näin harjoittelun tuloksena toteuttamaan psykologisesti uskottavan roolihenkilön aidon tuntuisine tunteineen uudelleen ja uudelleen myös näytöksissä. Molemmista edellä mainituista kehityksen vaiheista on Carnicken mukaan tehty Stanislavskin seuraajien toimesta versioita, joihin on lyöty ikään kuin valmiiksi saatetun järjestelmän leima kanteen, USA:ssa The Method ja entisessä Neuvostoliitossa Fyysisten toimintojen metodi. Samalla on ehkä hämärtynyt se oleellinen piirre Stanislavskissa, että hän koetti koko elämänsä päästä perille näyttelemiseen liittyvistä ihmisen toimintaa koskevista periaatteista ja tutkia niitä. (Carnicke 2003, 1–2, 66–69) Haluan korostaa myös sitä, että Stanislavski ikään kuin siivilöi teorian ja tekniikat esiin käytännön kokeilujen pohjalta vuosikymmenien työn tuloksena. Hänelle syntyi kokemusta näyttelemisestä, ohjaamisesta ja opettamisesta käytännön toiminnassa, mutta sen lisäksi hän oli utelias aikansa uusimman tutkimustiedon suhteen. Stanislavski tunsi perusteellisesti aikansa uusinta tutkimusta, ja hänen ajattelunsa oli jatkuvasti prosessissa. Teoria ja käytäntö olivat jatkuvassa dynaamisessa suhteessa kietoutuneina toisiinsa. (Kumpulainen 2011, 35–42) 

Lähteet

Alhanen, Kai. 2013. John Deweyn kokemusfilosofia. Helsinki: Gaudeamus.

Carnicke, Sharon Marie. (1998) 2003. Stanislavsky in focus. London: Harwood Academic Publishers.

Dewey, John. (1934) 2010. Taide kokemuksena. Tallinna: Tallinnan kirjapaino-osakeyhtiö.

Dewey, John. (1934) 2005. Art as Experience. New York: Penguin Group.

Dewey, John. (1929) 1999. Pyrkimys varmuuteen. Helsinki: Gaudeamus.

Dewey, John. 1929. Quest for Certainty. New York: Minton, Balch & Company.

Dewey, John. (1925) 1981 (LW1). Experience and Nature. The Later Works Vol. 1. 25–53, ed. Jo Ann Boydston. Carbondale: Southern Illinois University Press.

Karhu, Mika. 2012. Taide sosiaalisen kokemuksen ilmaisuna. Taiteellis-teoreettinen tutkielma taiteen tekemisen lähtökohtiin. Väitöskirja. Aalto-yliopisto. Helsinki: Unigrafia. urn.fi/URN:NBN:fi:aalto-201604121731.

Kivinen, Osmo & Ristelä, Pekka. 2000. Totuus, kieli ja käytäntö. Helsinki: WSOY.

Kumpulainen, Seppo. 2011. Hikeä ja harmoniaa: liikunnan ja fyysisen ilmaisun opetus Suomen teatterikoulussa ja Teatterikorkeakoulussa vuosina 1943–2005. Acta Scenica 26. Helsinki: Edita Prima Oy. Haettu 28.5. 2022. urn.fi/URN:ISBN:978-952-9765-68-3.

Määttänen, Pentti. 2012. Taide maailmassa. Pragmatistisen estetiikan lähtökohtia. Helsinki: Gaudeamus.

Määttänen, Pentti. 2009. Toiminta ja kokemus. Pragmatistista terveen järjen filosofiaa. Helsinki: Gaudeamus.

Määttänen, Pentti. 2008. ”Pragmatismin näkökulma taiteen tutkimiseen.” Teoksessa Kilpinen, Erkki, Kivinen, Osmo & Pihlström, Sami (toim.). Pragmatismi filosofiassa ja yhteiskuntatieteissä. Helsinki: Gaudeamus.

Pihlström, Sami. 2014. ”Pragmatismi.” Filosofia.fi suomalainen filosofinen internet-portaali. (julkaistu 26.9.2007, muokattu 12.8.2014) filosofia.fi/fi/ensyklopedia/pragmatismi. Viitattu 16.1.2023.

Roach, Joseph R. (1947) 1985. The Player’s Passion. Studies in the Science of Acting. Newark: University of Delaware Press. (London and Toronto: Associated University Presses).