MakuasioistaMaun yksilöllisestä ja yhteisöllisestä muotoutumisesta ja sen vaikutuksista esittävissä taiteissa

Tässä tekstissä pohditaan makua ja sen rakentumista tanssin ja esityksen viitekehyksessä Suomessa. Artikkelin lähtökohtana ovat olleet kirjoittajien yhteiset keskustelut mausta ja luokasta erityisesti tekijyyden näkökulmasta sekä henkilökohtaiset havainnot ja kokemukset taidetyöstä. Yhtenä kimmokkeena on kiinnostus ottaa selvää, mitä (hyvällä) maulla tarkoitetaan ja millainen vaikutus sillä on esimerkiksi taidekenttään ja taidetyöhön. Olemme tarkastelleet näitä kysymyksiä suhteessa makua käsitteleviin tutkimusteksteihin. Lisäksi hahmottelemme, miten maku ruumiillisena ilmiönä on yhteydessä tunteisiin, affekteihin ja arvostuksen kasautumiseen länsimaisen taideinstituution piirissä.

Hyvä maku – missä se luuraa?

Makuun liittyvää keskustelua on usein vaikea aloittaa. Siihen on hankala tarttua, koska maku itsessään on jotakin epämääräistä, ammattilaisuuden kontekstissa vieroksuttavaa. Keskustelua mausta olisi kuitenkin syytä käydä, ja tekstimme tarkoituksena onkin toimia avauksena tälle. Makuun ja mieltymyksiin liittyvät kysymykset ovat taiteen kentällä usein artikuloimattomia. Siitä huolimatta tai juuri siksi ne vaikuttavat paljon esimerkiksi siihen, keiden taidetöitä tai -teoksia nähdään missäkin yhteydessä tai mitä nostetaan taidekentällä esille.

Sosiologian parissa tehdyt tutkimukset suomalaisesta mausta ovat keskittyneet useimmiten kulttuurin ”kuluttajan” ja taiteen kokijan makuun (ks. esim. Kahma 2011; Purhonen et al. 2014). Emme ole vielä toistaiseksi törmänneet kirjallisuuteen, jossa tarkasteltaisiin makukysymyksiä ja niiden vaikutusta Suomessa esittävien taiteiden kentällä tekijyyden näkökulmasta. Mielestämme olisi äärimmäisen tärkeää, että makuun liittyvää keskustelua käytäisiin taiteen parissa, koska siellä sillä erityisesti on väliä: monet asiat ovat sidoksissa makuun, ja objektiivisia mittareita on vain vähän käytössä. Maku ja mieltymys ovat yksilön kulttuurista pääomaa[1] myös ammatillisissa yhteyksissä. Kun niitä yhdistetään sosiaalisiin ja taloudellisiin resursseihin, ne vaikuttavat taidealan rakenteisiin ja hierarkioiden muodostumiseen.

Maun ympärillä vallitsevasta hiljaisuudesta tulee helposti tunne, että hyvä maku on aina siellä jossakin, missä itse ei ole. Tästä syystä kirjoitimme – hyvällä maulla, totta kai – leikkimielisen listauksen siitä, mitä voi tarkoittaa se esittävien taiteiden hyvä maku, jota tässä tekstissä kuumeisesti metsästämme:

• Kaikki tietävät mitä se on, mutta kukaan ei osaa sitä tyhjentävästi avata.
• Hyvä maku tulee esiin silloin, kun näkee huonolla maulla tehtyjä teoksia.
• Hyvä maku liittyy yhteiskuntaluokkaan mutta harva myöntää sitä.
• Hyvä maku = kulttuurinen pääoma. Usein henkilöllä, jolla on hyvä maku, on myös sosiaalista pääomaa. Nämä kerryttävät toisiaan. Taloudellinen varallisuus ei ole vaade hyvälle maulle. Hyvällä maulla voikin kompensoida taloudellisten resurssien puutetta.
• Hyvä maku tuntuu määrittyvän aina jossain toisaalla, ja hyvä maku toiseuttaa niin minua kuin sinuakin. Sen vuoksi on kynsin hampain pidettävä kiinni pyrkimyksestä päästä tämän ihmeellisen hyvän maun taikapiiriin tai ainakin sen liepeille.
• Vallalla olevien hyvän maun mukaisten asioiden tai teosten äärellä tulee hymistellen vahvistaneeksi keskustelukumppanin näkemyksiä, vaikka itse ajattelisi asioista toisin.
• Joskus saattaa huomata onnistuneensa olemaan keskellä hyvää makua.
• Jos sinua on siunattu hyvällä maulla, vapise! Voit milloin tahansa tulla syöstyksi hyvän maun norsunluutornista: menetät asemasi maun määrittäjänä ja suunnannäyttäjänä, ja joku toinen astuu tilallesi.
• Hyvä maku muuttuu ajassa. Siitä huolimatta on olemassa joitakin universaaleja, ajan ja paikan ylittäviä tekijöitä ja teoksia, jotka onnistuvat puhuttelemaan ihmisiä kaikkialla maapallolla, kaikkina aikoina. Vai onko? On huomattava, että teosten kanonisoitumiseen, siis siihen mikä päätyy osaksi kaanonia, vaikuttaa olennaisesti se, mitä teoksia joku valitsee nostaa mediassa ja taiteen kentällä esiin tai mitkä teokset joku päättää kirjoittaa mukaan taidehistorian kertomuksiin. Historian tärkeät teokset ja tekijät ovat aina jonkun henkilön tai ryhmän valintoja, eivät välttämättä jonkin kyseenalaistamattoman hyvän, legitiimin maun ilmentymiä.

Yhteiskuntaluokasta

Koska tämän julkaisun tarkoitus on pohtia sitä, millä tavoin yhteiskuntaluokat vaikuttavat taiteelliseen työhön, koimme tärkeäksi määritellä sen, miten yhteiskuntaluokka tässä tekstissä ymmärretään. Lähestymme yhteiskuntaluokkaa bourdieulaisittain erilaisten pääoman lajien eli kulttuurisen, sosiaalisen, taloudellisen ja symbolisen pääoman kerroksellisina ja päällekkäisinä suhteina. Luokkaa ei ymmärretä kollektiivisesti jaettuna tai objektiivisesti todennettavissa olevana ja joustamattomana ryhmäidentiteettinä, vaan suhteellisena ja yksilöllisenäkin identiteetin toteutumisena sekä joukkoihin kuulumisen ja kuulumattomuuden kokemuksina. (Ks. lisää Roiha 2023 tässä julkaisussa.) Yksilön henkilökohtaisella tasolla koettu luokka saattaa poiketa merkittävästikin siitä, mihin hänet esimerkiksi tilastoissa sijoitetaan. Tämä tarkoittaa, että luokkakokemus voi muuttua hyvin hitaasti, vaikka esimerkiksi yksilön taloudellinen tilanne ja siten hänen sijoittumisensa tiettyyn luokkaan muuttuisikin nopeasti. (Ks. esim. Kontula 2021; Männynväli 2022.)

Luokkaeroja ei voi enää yksiselitteisesti paikantaa työhön ja sitä kautta syntyvään asemaan yhteiskunnan eri portailla. Erilaiset pääoman lajit voivat jakautua epätasaisesti, mikä on erityisen selvää juuri taidetyötä tekevien ihmisten keskuudessa: heillä voi olla hyvin niukat aineelliset resurssit, mutta kulttuurista ja sosiaalista pääomaa saattaa sen sijaan olla sitäkin enemmän. Siten yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta puhuminen voidaan sivuuttaa ja sanoa, että ongelma on yksilön kokemuksessa eikä yhteiskunnan rakenteissa.

Yhteiskuntaluokka tulee usein näkyväksi jonkin pääoman lajin puuttumisen kautta. Tämän puutteen kautta voi havaita, että yhteiskunnassamme on luokkaeroja. Usein sanotaankin, että keskiluokkaan kuuluminen tai siihen syntyminen voi tehdä vaikeaksi nähdä eriarvoisuutta yhteiskunnassa.[2] Tätä taustaa vasten luokkaan liittyvän hiertymän voi selittää pois subjektiivisena kokemuksena.[3] Keskiluokasta on tullut niin sanotun normaalin mittapuu, johon kaikki muut ihmisryhmät vertautuvat (ks. esim. Junnilainen 2019; Kontula 2021). Myös työväenluokkainen vertautuu keskiluokkaan ja joutuu asemoimaan itsensä suhteessa tähän normiin (Männynväli 2022).

Luokkakysymysten monitahoisuus tulee esille jo tämän artikkelin kirjoittajien taustoissa. Eroja on olemassa, mutta yhteistä kirjoittajille on jonkinlainen luokkatietoisuus, jota ovat herätelleet yhtäältä juuret alempina ajatelluissa yhteiskuntaluokissa, toisaalta esimerkiksi kokemukset siitä, että ei kuulu joukkoon tai on jollain tavalla liikaa tai liian vähän.

…ja mausta

Maku on bourdieulainen sosiologian peruskäsite ja vallankäytön keskeinen väline. Maun avulla erottelemme ja luokittelemme asioita ja tulemme muiden luokittelemiksi. Maku luo yhteiskunnallisia hierarkioita, joissa toiset ovat toisia parempia tai arvokkaampia, ja sen vuoksi maku ylläpitää eriarvoisuutta (Purhonen et al. 2014, 15–16). Maun kautta on mahdollista tehdä eroa itsen ja toisen välille. Makuvalintojen avulla voi liittyä tiettyyn joukkoon. Näin on mahdollista vahvistaa kyseisen ryhmän asemaa ja merkitystä tai vastaavasti omaa asemaansa.

Nyky-yhteiskunnassa erot eri yhteiskuntaluokkien välisissä kulttuurimauissa eivät enää itsestäänselvästi liity populaarin ja korkeakulttuurin väliseen jakoon, vaan erottautuminen on paljon hienovaraisempaa. Sosiologi Niina Kahman mukaan ylemmissä yhteiskuntaluokissa niin sanottu kulttuurinen kaikkiruokaisuus ja runsas kulttuurin kuluttaminen tekevät eroa muihin yhteiskuntaluokkiin. Hyvä maku tarkoittaa tällöin laajaa ja suvaitsevaista makua. Tämän seurauksena korkean ja matalan kulttuurin välinen erottelu on lientynyt. (Kahma 2011, 21–30.) Sofistikoituneisuuttaan eli sivistyksellistä harjaantuneisuuttaan voi osoittaa diggailemalla rap-lyriikoita lähiöbaarissa, katsomalla eurooppalaisia saippuasarjoja televisiosta ja nautiskelemalla klassisesta musiikista konserteissa. Kriittisen etäisyyden kautta kaikkiruokainen kulttuuri-ihminen pystyy löytämään itsensä hyvin monenlaisista, keskenään ristiriitaisistakin yhteyksistä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että korkeakulttuuria ei enää olisi lainkaan, vaan kaikkiruokainen maku edellyttää yhä jonkinlaisen korkeakulttuurin olemassaoloa (Kahma 2011, 12).

Maku määrittelee meitä. Se kertoo, mitä haluamme ja miten käyttäydymme ja tuomme itseämme esiin. Sen vuoksi se on henkilökohtainen asia, osin näkyvä, osin piilotettu. Maku on myös jaettua ja liittää meidät johonkin yhteisöön, kuten yhteiskuntaluokkaan. Teatterintutkija Paul Gearyn (2020, 281–284) mukaan maku käsitteenä voidaan ymmärtää kahdella tavalla: yhtäältä kirjaimellisena makuaistina (literal taste) – kuin suutuntumana, jossa maistetaan esimerkiksi ruuan makua – ja toisaalta kuvainnollisesti makumieltymyksenä (figurative taste), joka ilmentää sitä, mitä ihminen arvostaa ja pitää tärkeänä. Tämä kaksoismerkitys tekee keskustelusta haastavaa: Voi olla vaikea ymmärtää, mitä toinen tarkoittaa puhuessaan mausta. Sen vuoksi keskustelu saattaa tyrehtyä alkumetreillä käsitteelliseen vääntöön, jossa osapuolet provosoituvat toistensa sanavalinnoista.

Geary (2020, 284) korostaa, että nämä kaksi maun kategoriaa ovat elimellisesti sidoksissa toisiinsa. Makumieltymys kognitiivisena ja refleksiivisenä muotoutuu suhteessa makuaistimukseen, joka on luonteeltaan ruumiillinen. Sama tapahtuu toisinpäin. Sen vuoksi makua tulisikin aina tarkastella näiden kahden määritelmän kautta ja niiden yhteen kietoutumisena. Myös taidekokemuksessa nämä kaksi maun elementtiä ovat läsnä. Filosofi Elisabeth Schellekens Dammann (2017) avaa estetiikassa ja taiteenteoriassa vallinnutta näkökulmaa, jonka mukaan aistiemme harjaantuneisuudesta riippuu se, millä tavalla pystymme havaitsemaan esimerkiksi taideteoksen elementtejä, kuten sävyeroja tai rytmiä. Makumieltymyksiämme ohjaavat sekä altistumisemme kyseiselle taiteenlajille, genrelle tai tyylille että subjektiiviset ennakkokäsityksemme ja temperamenttimme. Usein pyrimme myös puolustamaan makumieltymyksemme mukaista taideteosta osoittamalla siitä aistein havaittavia arvostettavia seikkoja. (Schellekens Dammann 2017; vrt. myös Kester 2004, 25.)

Maku on osa yksilön kulttuurista pääomaa, jota voi kerryttää ja harjoittaa tai joka voi myös olla perittyä. Henkilökohtaisuuden lisäksi maulla on myös kulttuurisesti ja sosiaalisesti määrittynyt ulottuvuus, jota tarkastelemme muun muassa Sara Ahmedin tutkimukseen nojaten myöhemmin tässä kirjoituksessa.

Vallankäytön välineenä maku vaikuttaa siihen, millaisia ilmiöitä tuotetaan, uusinnetaan ja siirretään muihin yhteyksiin tai miten niitä järjestellään uudelleen (Geary 2020, 280). Tietyille tahoille ja henkilöille avautuu mahdollisuus legitiimisti määritellä, mitä hyvä maku on, ja sitä kautta ajatella makuaan jollakin tapaa universaalina, monistettavana ja eri yhteyksiin siirrettävänä, kyseenalaistamattomana ilmiönä. Monesti tämä tapahtuu nimenomaan keskiluokan (ks. esim. Männynväli 2022 ja Kontula 2021) tai sitten kulttuurisen eliitin (Hovden & Knapskog 2014) toimesta. Makumieltymisten avulla rakennetaan me–ne-erotteluja.

Keskustelua mausta

Portinvartijat hyvän maun määrittäjinä

Hyvän maun määritteleminen ei koskaan ole yhden yksittäisen ihmisen hartioilla, vaan siihen vaikuttavat monet, esimerkiksi rakenteelliset seikat. On kuitenkin kiistämätöntä, että taidekentän makuasioissa toisilla ihmisillä on enemmän valtaa kuin toisilla. Siksi haluamme ottaa tarkasteluun portinvartijuuden yhtenä hyvän maun määrittämisen paikkana. Miten portinvartijan roolissa toimivien henkilöiden maut ja mieltymykset vaikuttavat siihen, millaista taidetyötä nostetaan esille ja millaisia suuntauksia ja painotuksia tietyille taidealoille sen kautta syntyy?

Roolistaan huolimatta portinvartija ei pääse pakoon henkilökohtaista makuaan. Englanniksi sana portinvartija (gatekeeper) voi kääntyä tässä yhteydessä hauskasti myös maun vartijaksi (tastekeeper) (ks. Geary 2020; Hovden & Knapskog 2014) tai maun tekijäksi (tastemaker) (Hovden & Knapskog 2014, 56). Portinvartijalla tarkoitetaan vaikutusvaltaisia, auktoriteettiasemassa olevia henkilöitä, jotka asemansa tai työnsä puolesta valikoivat, keitä taiteilijoita nostetaan esiin, keille myönnetään rahoitusta tai keitä palkitaan. Portinvartijoita ovat esimerkiksi taiteelliset johtajat, kuraattorit, rahoitusta myöntävien tahojen edustajat, erilaisiin toimikuntiin tai hallituksiin kuuluvat henkilöt sekä kriitikot. (Ks. Hovden & Knapskog 2014, 56–58.) Heihin lukeutuvat myös taidekoulutusten valintaraateihin osallistuvat. Auktoriteettiasemassa olevien henkilöiden maun mukaiset valinnat voivat olla ratkaisevia taidetyön eri alueista päätettäessä. Näitä alueita ovat muun muassa jo mainitun rahoituksen lisäksi työtavat ja puitteet, viestintä ja verkottuminen, taiteellisten prosessien ja teosten arviointi sekä kuratointi. (Geary 2020, 280–281.) Sen vuoksi portinvartijaroolissa olevan henkilön olisi tärkeää olla tietoinen yhtäältä yhteisön ja luokan kollektiivisen maun, toisaalta yksilön oman niin sanotun vapaavalintaisen maun merkityksestä, sekä näiden välisestä suhteesta. Kumpikin näistä maun ulottuvuuksista vaikuttavat ja mahdollisesti luovat paineita päätöksenteon prosessissa (Geary 2020, 284).

Toisin sanoen portinvartijaroolissa olevan tulisi ensiksi havaita se, miten maku ja mieltymykset ylipäätään vaikuttavat. Toiseksi hänen tulisi kyetä hienovireiseen analyysiin, jossa hän tarkastelee valintojaan yhtäältä henkilökohtaisten mieltymysten ilmentyminä ja toisaalta yhteiskunnallisina ja kollektiivisesti tuotettuina makuavaruuksina, jotka muodostuvat yleisesti hyväksytyiksi ja synnyttävät tietynlaisia painotuksia kyseiselle taidealalle. Valta-asemansa vuoksi portinvartijan olisi vastuullista pohtia ja sitä kautta ymmärtää, miten nämä erilaiset henkilökohtaiset ja yhteiskunnalliset tekijät vaikuttavat (tahallisesti tai tahattomasti) makumieltymyksiin ja siten myös valintoihin esimerkiksi kuratointia tehdessä tai rahoituksista päätettäessä. Tiedostamisen lisäksi olisi suotavaa, että makuun liittyviä kysymyksiä avattaisiin päätöksenteon läpinäkyvyyden parantamiseksi.

Tarttuva maku

Muutaman vuosisadan ajan niin taidehistoriassa kuin -teorioissa poikkeuksellisilla yksilöillä on ollut keskeinen sija. Tämä on koskenut tietysti taiteen tekijöitä mutta osin myös valistuneita vastaanottajia. Esimerkiksi 1700-luvulla filosofi David Hume kirjoitti ideaalista kriitikosta, joka olisi vapaa kaikenlaisista makuarviointiin vaikuttavista häiriöistä (Schellekens Dammann 2017). Tällainen käsitys täydellisestä taiteen vastaanottajasta ja arvioijasta tuntuu sulkevan pois valtavan osan ihmisen ruumiillisesta kokemuksesta ja aiemmasta historiasta, vaikka ne väistämättä ovat läsnä myös taidetta koettaessa ja arvioitaessa (ks. esim. Geary 2020, 288–289). Ulkoiset, aistinvaraiset tekijät vaikuttavat osaltaan makuarvostelman syntymiseen. Esitystilassa voi olla vetoista ja taiteen kokijalla voi olla kylmä. Hän saattaa olla väsynyt ja katsomon hämäryys alkaa nukuttaa. Esitys voi tuntua siksi pitkäveteiseltä. Esitystilan ulkopuoliset äänet voivat häiritä hänen keskittymistään ja ärsyttää. On vaikeaa, ellei jopa mahdotonta erottaa analyyttistä asiantuntija-kokijaa intuitiivisesti ja aistiensa avulla maailmaa (ja taidetta) kokevasta ihmisestä.

Makuarvostelman ruumiillisuuden ja lihallisuuden voi ajatella toimivan affektiivisella tasolla. Affektien ja tunteiden vaikutusta teosten vastaanottoon voi tarkastella kulttuurintutkija Sara Ahmedin tunteisiin keskittyvän tutkimuksen valossa. Teoksessaan Tunteiden kulttuuripolitiikka (2018) hän pitää tunteita kokemuksina, joissa on mahdotonta erottaa ruumiillista aistimusta, tunnetta tai ajattelua toisistaan. Hän ymmärtää tunteet erilaisten subjektien, objektien ja ympäristön välillä olevina ja vaikuttavina; tarttuvina, tahmaisina ja väreilevinä. Tunne voi suuntautua ja tarttua eri kohteisiin olematta kuitenkaan alun perin niistä lähtöisin. Tunteet eivät siksi ole subjektin tai objektin ”omia” tai löydy pelkästään yksilöstä tai yhteisöistä itsestään, vaan tunteiden voi ajatella olevan olemassa kaikkialla. (Ahmed 2018, 16–22; 62.)

Jotkut teokset tai tekijät saavat paljon huomiota ja ovat usein esillä. Monen tekijän vaikutuksesta katsojalle voi syntyä teoksesta etukäteistunne tai -mielikuva, joka vaikuttaa myös lopullisessa vastaanotossa ja kokemuksessa. Esimerkiksi tanssiteoksen liike somevirran mainoksissa, kuvina metrojunan valotauluissa, päivälehtien kulttuurisivuilla puffijuttuina ja arvioina kerryttää sille runsaasti affektiivista arvoa, jota lisää myös se, miten taiteilijakollegat puhuvat teoksesta ja sen tekijöistä.

Ahmed kirjoittaa affektiivisesta taloudesta: Hänen mukaansa tunteet ja affektit eivät liiku, vaan niiden kohteet liikkuvat. Kohteiden liikkuminen mahdollistaa tunteiden kiinnittymisen niihin. Mitä enemmän tätä kohteiden kiertoliikettä tapahtuu, sitä enemmän affektit kiinnittyvät näihin kohteisiin. Samalla myös affektien vaikutus kasvaa. Toisin sanoen, mitä enemmän kohde liikkuu, sitä enemmän siihen kasautuu tunnetta eli affektiivista arvoa. (Ahmed 2018, 61–63.) Ahmed keskittyy perustavaa laatua olevien tunteiden – esimerkiksi vihan, pelon ja rakkauden – tapaan rakentaa yhteenkuuluvuutta ja yhteisöllisyyttä, joka samalla sulkee muita ulos ja toiseuttaa. Hänen ajatteluaan voi myös soveltaa taiteen kontekstiin ja siinä syntyviin makuarvostelmiin ja kysymyksiin hyvästä tai huonosta mausta.

Humeen viitaten Ahmed käyttää tunteiden kohdalla myös vaikutelman käsitettä. Vaikutelmalla on niin sanottu kaksoismerkitys: henkilö voi olla vaikuttunut jostakin tai hän vaikuttaa johonkin toiseen. Englannin kielessä vaikutelmaan (impression) sisältyy ajatus painamisesta (press). (Ks. Ahmed 2018, 16.) Vaikutelma tarkoittaa toisaalta hyvin latautunutta ja toisaalta ruumiillista kokemusta. Affektiivisen kierron kautta niin teoksiin kuin niiden kokijoihinkin painautuu vaikutelmia. Niihin jää jälkiä kohtaamisista. Näitä jälkiä voivat jättävät myös erilaiset kuvitelmat ja uskomukset, esimerkiksi se, että ajattelee tietyn teoksen olevan lähtökohtaisesti taidepoliittisesti merkittävä ja edistyksellinen ansioituneiden tekijöidensä takia. Tämä saattaa jo itsessään synnyttää tietynlaisen vaikutelman teoksesta ilman, että sitä on vielä nähnyt.

Samoin kuin taideteoksilla, myös taiteen kokijoilla, taiteilijoilla, erilaisilla ryhmillä, instituutioilla ja portinvartijoilla on affektiivista arvoa; toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Affektiivisen arvon määrä saattaa vaikuttaa suurestikin makuarvostelman syntyyn; vahvistaako se yleistä, hyväksyttyä kollektiivista makua vai poikkeaako se siitä. Ymmärtämällä affektiivisen arvon kasautumisen vaikutuksia, on mahdollista suhtautua kriittisemmin siihen, miten tietynlaiset teokset tai taideteot nousevat esille ja toisenlaiset jäävät katveeseen.

Ahmedia seuraten voidaan ajatella, että toiston ja eri ilmiöiden yhteen liittymisten kautta yksilöllisestä ja affektiivisesta mausta muodostuu kollektiivista ja jaettua. Yhteen liittyvät yksittäiset maut muodostavat siten kollektiivisen makuavaruuden, joka osallistuu hyvän maun määrittelemiseen. Se tarjoaa pinnan, johon kaikkea muuta alalla esiintyvää voi heijastaa tai verrata.

Edellä esitetty lähenee Gearyn (2020) ajatusta mausta toisaalta aistimellisena ja ruumiillisena ja toisaalta sosiaalisesti ja yhteisesti jaettuna ilmiönä. Affektiivisuuden tasolla emme pääse eroon henkilökohtaisesta ja kirjaimellisesta mausta eli makuaististamme. Aistimellinen maku vaikuttaa aina. Makumieltymykset vastaavasti syntyvät huokoisemman prosessin kautta, jossa tietoisesti tai tiedostamatta asetamme oman aistimellisen makumme suhteeseen muiden makujen tai yhteisesti jaetun maun kanssa. Yksityinen vaikuttaa yleiseen ja yleinen vaikuttaa siihen, miten suhtaudumme tähän yksityiseen, henkilökohtaiseen makuumme.

Maku mukaan taidekeskusteluihin

[S]uurimman osan aikaa maailmanhistoriassa ja eri kulttuureissa taiteelliset käytännöt ovat olleet niin sidottuja tarkasti ja voimakkaasti erotettuihin yhteiskuntaluokkiin, että kysymys eri ryhmien inkluusiosta hallitsevien taidemaailmojen äärelle on ollut vain teoreettinen. Vasta laajentunut ja kehittynyt demokratia on tuonut meidät kaikki samaan kulttuurin tilaan, jos ei vielä aina tasavertaisina, niin ainakin tavalla, joka on auttanut meidät näkemään taiteen inkluusion mahdollisuudet. Viimeaikainen taideinstituution tutkimus on myös osoittanut, että taide on itsessään, keksintönä, osa ongelmaa. Järjestelmänä taideinstituutio on muutoin demokraattisemmaksi kehittyneessä yhteiskunnassa pitänyt korkeita ja matalia taiteita keinotekoisesti erillään tavalla, jonka uudelleen arviointia ei voida tehdä ymmärtämättä sen etnistä luonnetta. Keskieurooppalaisen yläluokan järjestelmänä taide ei ole kovinkaan luontevasti sisällyttänyt itseensä muita kulttuureja, saatikka edes yhteiskunnan alempien osien kulttuurimuotoja – ja onhan se luonnollista: järjestelmät näyttävät kehittäjiltään.

(Ryynänen 2021, 32–33, lihavointi RH.)

Halusimme lopuksi tuoda esiin kulttuurintutkija Max Ryynäsen ajatuksen siitä, millä tavoin eurooppalainen taidekenttä toimii. Hänen huomionsa, että taidekenttä näyttää kehittäjiltään, pitäisi mielestämme olla reunahuomautuksena jokaisessa valinnassa ja päätöksessä tai huoneentauluna jokaisen taiteentekijän seinällä. Vasta sen jälkeen on mahdollista ryhtyä toimeen monimuotoisemman taidekentän puolesta. Tämä muutos ei tapahdu kitkatta tai ilman vastustusta, mutta se on nähdäksemme lopulta kaikkien taidekentällä toimivien etu. Jos taiteen pariin päätyvät helpommin tietystä taustasta tai yhteiskuntaluokasta ponnistavat ihmiset, voidaan kysyä millaisia arvoja, estetiikkaa tai aiheita taide käsittelee ja kantaa mukanaan? Puhutteleeko taide silloin kaikkia vai aiheuttaako taide joissakin esimerkiksi vieraantuneisuuden kokemuksia? Jos vain harva kokee taiteet omakseen, niiden merkitys esimerkiksi yhteiskunnallisena keskustelujen alustana tai edes esteettisten kokemusten tarjoajana voi heiketä.

Maku tulee näkyväksi yksilön tasolla performatiivisesti eli sekä esittämällä että tuottamalla tiettyä makua, tai vahvistamalla sellaista, mikä on jo tuttua ja tunnistettavaa (Geary 2020). Siten henkilö saattaakin pahimmillaan sivuuttaa sen, mitä oikeasti haluaisi tehdä. Sen sijaan hän esittää ja tuottaa joukkoon kuulumistaan hakeutumalla – tietoisesti tai tiedostamattaan – sellaisten suuntausten ja ilmiöiden äärelle, joiden ajatellaan olevan legitiimejä taiteen kentällä, yleisen hyvän maun piirissä. Jotain tälle ihmiselle puhuttelevaa ja merkityksellistä voi silloin jäädä tekemättä, ja taidekenttä yhdenmukaistuu moninaistumisen sijaan. Tällainen ”oikeiden jälkien seuraaminen” voi kuluttaa voimia tai heikentää sitä luovaa potentiaalia, jota tekijä voisi käyttää taideteosten tekemiseen tai taiteellisten praktiikoiden harjoittamiseen.

Jotta tämä teksti ei jäisi vain puheenvuoroksi ilman konkretiaa, pyrimme tarjoamaan pari käytännön harjoitusta, joiden avulla maun vaikutusta on mahdollista tehdä näkyvämmäksi. Syvällisempi pohdinta mausta voi auttaa ymmärtämään, miten elimellisesti maku – toisaalta subjektiivisena ja intiiminä ja toisaalta kollektiivisena ja ”perittynä” – on osa meitä ja millä eri tavoin se vaikuttaa tekemiimme valintoihin. Näissä harjoituksissa pyrkimyksenä on tunnistaa, miten henkilökohtaisuus, ruumiillisuus, affektit ja tunteet vaikuttavat omaan mielipiteeseen tai mieltymyksiin.

Tykkään – en tykkää -harjoitus

Tätä on mahdollista harjoitella turvallisessa ympäristössä luotettavien ihmisten seurassa. Harjoituksessa valitaan asia, josta voi puhua vapautuneesti kuvailemalla niitä tunteita, joita kyseinen asia herättää.

Jokin taideteko, teos, harjoite tai esitys voi rehdisti inhottaa, ällöttää, ärsyttää tai raivostuttaa. Toinen taas saa perhoset liitelemään vatsassa ja huokailemaan ihastuksesta. Kolmas voi aiheuttaa olotilan, jota on vaikea kuvailla. Harjoituksessa erilaisten tunteiden äärellä voi velloa liiallisuuksiin saakka, niitä saa ja pitääkin syleillä; niin elimellinen osa ne ovat meitä. Tämänkaltaisen tunnepitoisen puheen kautta voi olla mahdollista päästä henkilökohtaisen maun alueelle ja nähdä affektiivisuus osana omaa ammatillista toimijuutta.

Tulemalla tietoiseksi makumieltymyksistämme ja niiden affektiivisuudesta, voimme paremmin vaikuttaa siihen, miten paljon ne saavat painoarvoa omissa valinnoissamme ja päätöksenteossa. Voisiko taiteesta ja tanssista puhua joskus myös erityisesti vain makukysymyksenä; mieltymyksen tuottajana, joka ei vaadi rinnalleen analyysiä tai ennakkotietoa teoksen tai taideteon kontekstista? Voisiko taiteesta, oli se sitten mitä vain, tykätä tai sitä voisi inhota ilman, että kokemus vähentäisi kyseisen taideteoksen arvoa? Tämä saattaa olla haastavaa taiteen ammattilaisille, joilla usein on paljon asiantuntijatietoa omasta alastaan. Kuitenkin ammattilaisuutta voisi myös olla se, että tunnistaa niitä henkilökohtaisia (affektiivisia) tekijöitä, jotka tekemisen ja ajattelun taustalla vaikuttavat.

Ihmettelyharjoitus

Tämän harjoituksen perustana on ihmettelevä ote kaikkeen jo tuntemaamme ja tietämäämme kuin myös tuntemattomaan ja vieraaseen. Mitä taiteen kentällä tällä hetkellä tapahtuu? Ahaa, kiinnostavaa. Mistä kirjoitetaan tai puhutaan? Tosiaan, niinkö? Kenen työ ylittää uutiskynnyksen? Ai miksi? Ketkä ovat päässeet luomaan ja ylläpitämään vallitsevaa makua? Miten se vaikuttaa siihen, miten muunlaiseen työskentelyyn tai estetiikkaan suhtaudutaan? Missä kontekstissa jokin teos tai taideteko toteutuu? Kenelle se on suunnattu? Mitkä voisivat olla minulle taiteellisen työn laadun takeet? Millaista moninaista makua oma työni tai taiteen kenttä pitää tai voisi pitää sisällään?

Harjoituksen tarkoituksena on tarkastella itsestäänselvinä näyttäytyviä asioita uudelleen sekä pohtia sitä, miltä tämä käsillä oleva järjestelmä nyt näyttää ja keiden rakentama se on. Harjoitus auttaa tunnistamaan taideteosten konteksteja, erilaisia yleisöjä ja tekemisen tapoja. Miten taidekenttämme on rakentunut: Keitä siellä on tai ei ole? Kenellä on pääsy tehtäviin, joissa vaikutetaan koko taidekentän (maku)asioihin? Ihmettelyn avulla on mahdollista tehdä näkyväksi sitä, miten huomio kerryttää lisää huomiota, miten esimerkiksi kriitikon myönteinen arvio saattaa näkyä seuraavan vuoden apurahamyönnöissä ja niin edelleen.

Arvostusharjoitus

Ihmettely voi myös tehdä näkyväksi sellaista kentällä tapahtuvaa työtä, jolle ei pidetä juhlapuheita tai myönnetä suuria rahoituksia mutta joka on merkityksellistä vaikkapa tietyissä yhteisöissä. Ehkä se puhuttelee, koskettaa tai viihdyttää jotain tiettyä kohdeyleisöä, johon en välttämättä itse kuulu. Tämä harjoitus haastaa meitä katsomaan myös henkilökohtaisen tai yleisen legitiimin maun yli ja ohi. Kun koen sellaista taidetta, mistä intuitiivisesti ”en tykkää”, voinko tarkastella tätä taidetekoa kuitenkin lähemmin? Mikä siinä voisi olla arvostettavaa? Voisinko harjoitella arvostamista puhumalla ajatukseni ääneen?

Lopuksi

Oman taiteellisen työn ja taidekentän makumieltymysten asettaminen laajempaan perspektiiviin voi synnyttää mahdollisuuden monimuotoisemmalle makujen kirjolle. Jo yhdellä taiteilijalla voi olla mahdollisuus liikauttaa vallalla olevaa makua suuntaan tai toiseen. Kun makukysymyksiä artikuloidaan ja tuodaan rohkeasti esille, niihin voidaan tarttua ja ne tulevat läpinäkyvämmin osaksi taiteen kenttää. Esteettisen maun kysymyksiin liittyy etiikka. On eettistä pyrkiä artikuloimaan selkeämmin maun vaikutusta valintoihin ja päätöksiin. Se voi osaltaan auttaa lisäämään moninaisuutta taidekentälle, horjuttaa totuttuja valta-asetelmia sekä mahdollistaa tasa-arvon ja saavutettavuuden toteutumista (ks. myös Geary 2020, 290). Makukysymykset ja etiikka laajenevat koskemaan yhteiskuntaa. Ne mahdollistavat avoimuutta sekä kriittistä näkökulmaa suhteessa siihen, miksi, miten ja keiden toimesta tiettyjä asioita tehdään.

Makukysymykset ovat myös kulttuuripolitiikkaa. Tuomalla tässä tekstissä Ahmedin ajattelua esiin pyrimme osoittamaan, että hyvä ja huono maku liittyvät toisiaan pois sulkevien yhteisöjen muotoutumiseen. Taideteos ei itsessään sisällä sitä kaikkea, mitä siihen tarttuu, vaan se syntyy affektiivisessa taloudessa tapahtuvan liikkeen kautta. Kun affektiivista liikettä ja yhteiskuntaluokkia tarkastellaan yhdessä, voidaan tunnistaa, miten hyvä ja huono maku määrittyvät myös sosiaalisesti ja kulttuurisesti.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena on ollut pysähtyä makukysymysten äärelle ja tarkastella niiden vaikutuksia taidekentällä. Kirjoittajina toivomme, että tämä keskustelunavaus otetaan avoimesti vastaan, ja makuun liittyvä puhe voisi monipuolistua ja syventyä. Makuavaruuksien muotoutuminen ei koskaan ole yksittäisten ihmisten aikaansaannosta, vaan prosessi tapahtuu monen eri tekijän yhteisvaikutuksesta. Tämän prosessin ymmärtämiseksi tarvitsemme avointa ja myös häpeilemätöntä keskustelua siitä, keitä me olemme, mistä tulemme ja mikä meitä miellyttää tai liikuttaa.

Viitteet

1 Pääomista ks. esim. Taija Roihan teksti tässä julkaisussa.

2 Ks. esim. Ylen Kulttuuricocktail 2.11.2022. areena.yle.fi/1-50991201, katsottu 2.11.2022.

3 Helsingin sanomien (3.10.2022) artikkelissa kirjailija Natalia Kallio kertoi luokkataustastaan. Useassa artikkelin kommentissa hänen kokemustaan luokkaeroista väheksyttiin. Esimerkiksi ”Nykypäivinä ei ole sellaisia eroja kuin ennen, vaan kaikilla on mahdollisuus koulutukseen ja hyvätuloisen ammatinkin hankkimiseen, jos yleensä on vähänkään lahjoja ja ahkeroi. Pelkät varallisuuserot eivät mielestäni tee luokkaeroja, jos mukana ei ole muuta. Pikemminkin materialistinen näkökanta luokittelumittana on minusta alaluokkaista mentaliteettia.”

4 Kirjoitin aiheesta esseen Nykytanssista esseeksi -kurssilla ja teksti julkaistiin vuonna 2020 Mustekala-verkkolehdessä: mustekala.info/sivusilma/nykytanssin-katsomoissa-vain-hetkittain-unohdan-sen-mista-olen-lahtoisin, 3.11.2022.

Lähteet

Ahmed, Sara 2018 [2004]. Tunteiden kulttuuripolitiikka. Suom. Elina Halttunen-Riikonen. Tampere: niin&näin.

Elmgren, Heidi. 2020. ”Meritokratia meriitteihin perustuvana ulossulkemisena.” Politiikasta-verkkolehti. Valtiotieteellinen yhdistys ry. Haettu 10.12.2022. politiikasta.fi/meritokratia-meriitteihin-perustuvana-ulossulkemisena.

Geary, Paul. 2020. ”The production of taste: ecologies, intersections, implications.” Studies in Theatre and Performance, 40:3, 280–291. Haettu 3.11.2022. doi.org/10.1080/14682761.2020.1807193.

Kester, Grant H. 2004. Conversation pieces: Community and communication in modern art. Berkeley, Kalifornia: University of California Press.

Helsingin sanomat 3.10.2022. Lukijakommentteja artikkeliin Emilia Mäntylä: ”Ikuisesti luokkaretkellä”. Haettu 19.12.2022. www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009087010.html.

Hovden, Jan Fredrik & Knapskog, Karl. 2014. ”Tastekeepers. Taste structures, power and aesthetic-political positions in the elites of the Norwegian cultural field.” Nordisk Kulturpolitisk Tidsskirft. 17 (01): 55–75. Haettu 10.12.2022. doi.org/10.18261/ISSN2000-8325-2014-01-04.

Junnilainen, Lotta. 2019. Lähiökylä – Tutkimus yhteisöllisyydestä ja eriarvoisuudesta. Helsinki: Vastapaino.

Kahma, Nina. 2011. Yhteiskuntaluokka ja maku. Väitöstutkimus Sosiaalitieteen laitos, Helsingin yliopisto. Helsinki: Unigrafia. Haettu 27.2.2023. helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/27503/yhteisku.pdf.

Kontula, Anna. 2021. Pikkuporvarit. Pohdintaa aikamme hengestä. Helsinki: Into-kustannus.

Männynväli, Emilia. 2022. ”Luokasta ja mausta eli minne katosivat työläiskirjailijat.” Kansan Uutiset. Haettu 10.12.2022. www.ku.fi/artikkeli/4797328-luokasta-ja-mausta-eli-minne-katosivat-tyolaiskirjailijat.

Purhonen, Semi; Gronow, Jukka; Heikkilä, Riie; Kahma, Nina; Rahkonen, Keijo & Toikka, Arho. 2014. Suomalainen maku: Kulttuuripääoma, kulutus ja elämäntyylien sosiaalinen eriytyminen. Helsinki: Gaudeamus.

Rinne, Jenni; Kajander, Anna & Haanpää, Riina. 2020. ”Johdanto: Affektit ja tunteen kulttuurien tutkimuksessa.” Affektit ja tunteet kulttuurien tutkimuksessa. Toim. Rinne, Kajander & Haanpää. Helsinki: Ethnos. Haettu 10.12.2022. helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/315039/Affetktit_ja_tunteet_Helda.pdf?sequence=3.

Roiha, Taija. 2019. ”Crossing the Magical Barriers of Art: Social Class, Authorship and Capital in the Contemporary Finnish Literary Field.” Nordisk kulturpolitisk tidskrift. Vol 22 (1). Haettu 10.11.2022. doi.org/10.18261/ISSN2000-8325-2019-01-04.

Roiha, Taija. 2017. ”Luokattomat taiteilijat? Taiteellisen työn yhteiskunnallinen eriarvoisuus prekaarissa taidemaailmassa.” Tahiti, 7(1). Haettu: 5.11.2022. tahiti.journal.fi/article/view/85655.

Ryynänen, Max. 2021. ”Inkluusio, eksluusio.” Yhteinen kritiikki, toim. Backström, Heidi. Helsinki: SARV – Suomen arvostelijain liitto ry.

Schellekens Dammann, Elisabeth. 2017. ”On Disagreement About Taste” Philosophy Bites -podcast 18.4.2017. London Aesthetics Forum. Haettu 19.12.2022. podcasts.google.com/feed/aHR0cHM6Ly9waGlsb3NvcGh5Yml0ZXMubGlic3luLmNvbS9yc3M/episode/YTEwZTcwMjUyNDNjZTg4N2ZkMjFiN2NkNjExOWQ1MzA?hl=fi&ved=2ahUKEwiinJDonZz7AhXHiIsKHSzfBbMQjrkEegQIBxAH&ep=6.

Silvonen, Viliina. 2019. ”Tunteet ja tieteet – Affekti, emootio ja tieteiden välisyys.” Päivystävä folkloristi -blogi, 12.2.2019. Haettu 15.11.2022. blogs.helsinki.fi/folkloristi/vs04.

Tieteen termipankki. 2022. ”Paradigma.” Haettu 8.12.2022. tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:paradigma.