Turun katedraalikoulu perustettiin jo 1200-luvun viimeisillä vuosikymmenillä. Pysyvä koululaisjoukko, teinit muodostivat kaupungissa oman yhteisönsä, joka tähtäsi elämässä eteenpäin ja tulevan eliitin osaksi. Koulu keskittyi teologian ja latinan opintoihin, joihin ajan tavan mukaan kuului myös näytelmien lukemista ääneen, kielen ja selkeän ulosannin opettamiseksi. Koulusalissa vuorolukua on ollut helppo esittää näytelmänä.
Ottaen huomioon, että katedraalikoulun opettajat olivat pääsääntöisesti opiskelleet ulkomailla, erityisesti Pariisissa, toisinaan Prahassa ja sittemmin saksalaisissa yliopistoissa, on jälleen kysyttävä: kuinka he eivät olisi tuoneet Suomeen palatessaan mukanaan tietämystä teatterista ja innostusta siihen. Eri lailla toteutetut pienet ja suuret, pilkalliset ja asialliset näytännöt olivat kuitenkin – vaikka kausiluontoisesti – läsnä vahvojen kaupunkikulttuurien Keski-Euroopassa.
1500-luvun puolella uskonpuhdistuksen myötä Pohjois-Eurooppaan levisi uusi kristillistä kasvatusta edistävä koulunäytelmä tieltä. Ne perustuivat usein Raamatun tapahtumiin ja niissä oli opettavainen juoni, mutta toki hauskaa ja realistista komiikkaa. Ne olivat Martti Lutherin apulaisen Philip Melanchtonin varta vasten suosittelemia hyödyllisen kasvatuksen välineitä luterilaisessa kirkossa. Teatteria suosivat myös aikansa kansankasvatuksen ja koululaitoksen puolestapuhujat, joiden opetusta koskevissa ohjeissa selostetaan koulunäyttämön tarpeita.
Baltiassa tiedot tulevat taas Riiasta, jossa 1527 tunnetaan Burkhard Waldisin Tuhlaajapoika-näytelmän esitys, sekä erityisesti Tallinnasta vastaavia kouluteatteriesityksiä, ainakin vuosilta 1529 ja 1539. Tallinna vakiintui osaksi Ruotsin valtakuntaa 1560-luvulla, mutta Viron eteläosa, kuten Tartto säilyi vielä jonkin aikaa Puola-Liettuan osana. Roomalaiskatolisen kirkon intressissä oli taistella reformaatiota vastaan, niinpä Tarttoon sijoitettu jesuiittaveljeskunnan (1583–1625) koulu käytti myös teatteria kasvatuksen välineenä. Varsinaisia teatteriesityksiä keveämpiä järjestelyiltään olivat dialogit, joissa tärkeintä olivat eri opillisten, teologisten tai kirkkopoliittisten näkökantojen välillä käyty varsin poleeminenkin debatti.
Laskiaisnäytelmät, olivat lyhyehköjä opettavaisia komedioita, joista oli tullut suosittuja Saksassa. Niitä nähtiin usein myös Tallinnassa. Sellaisten esityksistä Turussa on vain hajanaisia tietoja ja erityisesti maininta Juhana-herttuan tilikirjoissa Turun linnassa vuodelta 1557. Turun teinien näytelmäharrastusta on pidettävä siis ilman muuta jatkumona, joka välillä varmasti hiipui, mutta nousi aina uusien polvien innostuessa asiaan.
Vuosien 1557 ja 1575 koulujärjestyksen säännöissä näytelmien vuorosanaista lukemista suositellaan. Juhana III:n puolison Katariina Jagellonican juuret johtivat Puolan hoviin ja teatteri-innostusta tuolloin elävään Italiaan, joissa klassinen näytelmä oli osa roomalaiskatolista kasvatusta. Nova Ordinatia ecclesiastica (1575), uusi kirkkojärjestys -kirja kehottaa koululaisia ja nuorisoa harrastamaan komedioita ja tragedioita latinan ja ruotsin kielillä. Antiikin näytelmien harrastus, renessanssin hengessä jatkui Pohjois-Euroopan kouluissa nimittäin myös uskonpuhdistuksen jälkeen.
Suomen aateliston ja Ruotsin kruunun välit olivat kireät, ja Klaus Flemingin johdolla Suomen aateli säilytti pitkään lojaalisuutensa Juhana III:n poikaa, kuningas Sigismundia kohtaan. Fleming joutui konfliktiin talonpoikaiston kanssa Nuijasodassa 1599. Kaarle-herttua tuki Jaakko Ilkkaa ja talonpoikaiskapinaa, kunnes pääsi kukistamaan Flemingin seuraajan Stålarmin ja valtaamaan ensin Turun linnan, sitten Viipurin. Näiden tapahtumien tilanne ja intellektuellin lojaalisuuden problematiikkaa on kuvattu 1862 kirjoitetussa J J Wecksell’in näytelmässä Daniel Hjort, joka sijoittuu Turun linnaan.
Suomella oli ollut kulttuurisesti melko itsenäinen asema. Aateliston mahti, oli päässyt lisääntymään keskiajan lopun heikon kuningasvallan aikana, samoin Kustaa Vaasan poikien välisten sotien, yhteydessä. Niinpä 1611 valtaan nousseen Kustaa II Aadolfin tarkoituksena oli myös kytkeä maan itäinen osa paremmin muuhun valtakuntaan hallinnollisten toimien avulla, kirkko, koulu ja oikeuslaitos tarvittiin moderniin valtioon.
Uskonpuhdistuksen jälkeen Turun eli Suomen piispat olivat edelleen olleet suomalaissyntyisiä kuten, Mikael Agricola, Paavali Juusteen ja Eerikki Sorolainen. Alulle oli pantu myös koko Raamatun suomentaminen. Sen valmistuessa 1642 oli tilanne kuitenkin jo toinen. Kirkollista yhtenäisyyttä ja papiston tapojen esimerkillisyyttä valvomaan nimitettiin vuonna 1627 ensimmäinen ruotsalaissyntyinen piispa sitten kaukaisen keskiajan. Isak Rothovius ei puhunut suomea, mutta oli erittäin tehokas organisoimaan kouluja, valvoman papiston moraalia ja yhtenäistämään jumalanpalveluskäytäntöjä.
Kustaa II Aadolf koulureforminsa yhteydessä ylensi Turun katedraalikoulun lukioksi (Gymnasium Gustavianum) ja vuonna 1640 se sai täydet Yliopiston oikeudet, Academia Aboensis, jolla oli neljä tiedekuntaa, teologinen, juridinen, filosofinen ja lääketieteellinen. Sama oli tapahtunut jo 8 vuotta aiemmin Tartossa, joten Upsalan yliopisto mukaan lukien Ruotsin valtakunnassa oli kolme yliopistoa huolehtimassa nykyaikaiseksi kasvavan valtion pappis- ja virkamieskoulutuksesta. Lundin yliopistosta tuli valtakunnan neljäs vasta, kun Skoone vallattiin Tanskalta 1658.
Katolisen ja protestanttisen Euroopan pitkässä sodassa (1618–1648) haluttiin rakentaa ja valvoa valtakuntien sisäistä yhtenäisyyttä: katolisten maiden vastauskonpuhdistusta eli jyrkkää opillista traditionalismia vastasi pohjoisessa Euroopassa luterilainen oikeaoppisuus eli ns puhdasoppisuuden aika. Rothovius aloitti tämän Suomessa. Vasta tuolloin saatiin kitkettyä pois eli hävitettyä suurin osa pakanuuden aikaisista, keskiaikaisista ja itse asiassa katolisen ajan kansanomaisista traditioista.
Rothoviuksen kouluja koskevat ohjeet varoittivat ottamasta liiallisia vapauksia näytelmäkappaleissa ja hän näyttää suhtautuvan varauksin teatteriesityksiin, vaikka vielä 70-vuotiaana piispana todennäköisesti osallistui katsojana niiden esityksiin Turun yliopistossa. Kuningatar Kristiinan kruunusta luopuminen 1654 ja hänen näyttävä kääntymisensä katolisuuteen teki protestantismin puolustamisesta entistä jyrkempää opin vartiointia.
Kolmas merkittävä Suomea koskeva uudistus oli hovioikeuden perustaminen Turkuun 1623. Näin Suomessa syntyneet riita-asiat ja oikeuden päätökset voitiin tarkastaa ja selvittää Turussa, niin että paikalla oli myös suomen kieltä taitavia ylempiä tuomareita tai auskultantteja. Hovioikeuden pitkäaikainen presidentti (1631–1652) oli vanhaan Suomen aateliin kuluva Jöns Kurck, jonka aikana edistyneimmät oikeustieteen opiskelijat, istuivat kuuntelemassa hovioikeuden istuntoja. Hänen ansioihinsa kuuluu paremman lainkäytön edistäminen Suomessa. Nämä opiskelijat olivat myös innokkaimpia näytelmien tekijöitä, joilta Kurck jopa vielä tilasi omiin häihinsä uuden näytelmän 1649.
Kolmas suojelija ja avainhenkilö Turun yliopiston näytelmätoiminnassa oli kenraalikuvernööri kreivi Pietari (Per) Brahe. Ruotsin ylhäisaateliin kuuluvana, hyvin koulutettuna, paljon Euroopassa matkustaneena hän oli nainut valtakunnan kanslerin eli pääministerin Axel Oxenstjernan sukulaisen ja oli itsekin hänen hallituksensa jäsen eli eräs valtakunnan edustavimmista ja näkyvimmistä miehistä.
Brahella oli Suomessa kaksi tehokasta virkakautta, joista ensimmäinen 1637–1640 päättyi kuukautta Turun yliopiston juhlallisen vihkimisen (17. heinäkuuta 1640) jälkeen. Vihkiäisissä tapahtui myös ensimmäinen dokumentteihin jäänyt yliopistollinen teatteriesitys: kaksi päivää niiden jälkeen esittivät opiskelijat näytelmän Studentes. Sen on arveltu olevan saksalais-ruotsalaista traditiota oleva näytelmä, jossa asetettiin vastakkain ahkera ja laiska opiskelija. Studentes esitettiin latinaksi, ja paikalla ovat olleet Brahesta alkaen kaikki kaupungin mahtavuudet rouvineen, osana avajaisjuhlia ja Brahen kauden päätöksenä.
Ensimmäinen esitys oli siis Yliopiston vihkiäisissä 1640 ja seuraava kenties jo seuraavana kesänä rehtorin viran siirtyessä kierrossa uudelle professorille. Traditio juhlistaa juhlia näytelmillä näyttää jo tulleen tavaksi. Ilman muuta Itä-Göötanmaalta tulleet opiskelijat ovat olleet avainasemassa tullessaan uuteen pienempään yliopistoon, sen sijaan, että olisivat menneet Upsalaan tai Tarttoon.
Paljonko oli jännitteitä Ruotsista tulleiden ja Suomen maakunnista tulleiden välillä, ei tiedetä. Viitteitä valtakunnan ruotsinkielistämisestä oli kuitenkin ilmassa, eikä esimerkiksi ollut vailla merkitystä se, että piispana oli pitkään ollut ruotsinmaalainen Rothovius. Toisaalta Turku oli vielä kaksi- tai monikielinen, tosin suomenkielisen väestön osuudesta lienee mahdoton saada tietoa.
Brahen toinen kausi kesti vuodet 1648–1651, jolloin myös sattui yliopistollisten teatteriharrastusten vilkkain kausi. Brahen muu aloitteellisuus tunnetaan: hän perusti useita uusia kaupunkeja, edisti kauppaa (terva, puu, kaivostuotteet), rakennutti uusia linnoituksia, teki hallinnollisia uudistuksia, vakiinnutti postireitit, säännölliset kyytijärjestelmät ja kaupunkikoulut. Kituvalle Helsingille hän päätti Vantaanjoen suuta paljon paremman eli nykyisen Kauppatorin ja Pohjoisrannan välisen alueen. Kreivin aika, kansan keskuudessa elävänä sanontana tarkoitti hyvää hallitusaikaa ja perustui osin siihen, että Brahe varsinkin talvisaikana matkusti reellä pitkiä matkoja ympäri maata, ja joutui perehtymään hyvin valtakunnan itäisen osan asioihin ja ryhtyi kaikenlaiseen.
Yliopistossa noin joka toinen vuosi harjoitetut, varmaan kuitenkin vain kertaalleen nähdyt näytelmäesitykset näyttävät huipentuneen vuonna 1650, jolloin samana keväänä ja kesänä valmistettiin kolme esitystä. Latinan ja ruotsinkielisten rinnalla nähtiin tuolloin myös suomenkielinen Tuhlaajapojan esitys.
SYNOPSIS Studentes ja Tuhlaajapoika näytelmien aiheina
Yliopiston piirissä vaikutti myös ryhmä, joka halusi viljellä ja edistää suomen kielen käyttöä, erityisesti rehtori Eskil Petraeus, [petreeus], joka myös oli laatinut ensimmäisen suomen kieliopin. Hänen pojaltaan Samuel Petraeukselta ilmeisesti jäivät opinnot venymään, päätellen siitä, että hänestä tuli pitkäaikainen ylioppilasteatterin aktiivi.
Michael Wexionius, (Gyldenstolpe) (1609–1670) oli aikansa monitoiminen lahjakkuus. Hän opetti professorina useissa oppiaineissa, erityisalanaan kansainvälinen oikeus, joka tarkoitti uutta erityisesti Hollannissa harjoitettua tiedettä ja oikeusfilosofiaa. Wexionius oli oikeustieteen väitöskirjassaan 1642 puolustanut kohtuullisuutta rangaistuksissa ja huolellisuutta lainkäytössä. Hän julkaisi myös lyhyen Suomen ja Ruotsin historiansa. Wexioniuksen vastuulle oli pantu tai varmasti oman innostuksensa mukaan hän näyttää vastanneen näytännöistä useissa yhteyksissä 1640-luvulla. Hän on toiminut kenties ohjaajana, kenties vain valvojana yliopiston puolesta, sekä kirjoittanut suosituksia näytelmien painattamiseksi.
Monilla opiskelijoilla on täytynyt olla jo ennestään kokemuksia teatterin tekemisestä kouluvuosiltaan. Yliopiston aloittaessa sinne kirjoittautui nimittäin paljon opiskelijoita Ruotsin puolelta, erityisesti Itä-Göötanmaalta, Tukholman eteläpuoleiselta Itämeren rannikolta, joka oli Brahen suvun läänityksiä. Alueella on myös Vadstenan birgittalaisluostari, jossa ainakin keskiajalla oli esitetty teatteria. Linköpingin piispankaupungissa oli näytelty paljon koulunäytelmiä, jossa oli toiminut myös Samuel Brask jonka ruotsinkielinen Tuhlaajapoika tunnettiin ja joka ilmeisesti on se versio, joka myös 1650 käännettiin ja esitettiin suomeksi. Linköpingissä vaikuttaneen Samuel Braskin toinen näytelmä Acta et Martyria Apostolorum, Apostolien teot ja marttyyrikuolemat esitettiin Turussa jo 1649, vain vuosi Linköpingin esityksen jälkeen.
Sekä Linköpingin Brask että Turun Wexionius olivat opiskelleet mm. Hollannissa, eivätkä siis ole välttyneet kohtaamasta vilkasta teatterielämää Manner-Euroopassa. Kun lisäksi 1600-luvulla Ruotsiin tuli säännöllisesti kiertäviä komediantteja etelästä, päämääränään Tukholman hovi, näytelmäesityksen järjestäminen sinänsä oli aktiviteetti muiden joukossa.
Seuraavien vuosien esityksistä Turussa on hajamaininta vuodelta 1641, jolloin Wexionius oli vuorossa opettajakunnan kesken kiertävään rehtorin virkaan. Kolmas näytäntötieto on vuodelta 1645. Niissä aloitteellisuus on mahdollisesti ollut enemmän opiskelijavetoista, ja niissä on ollut mukana larvatores (naamiohahmoja), joiden remellyksestä on mainintoja. Improvisointi ja ilonpito herätti pahennusta, ja toisinaan porvaristo valitti yliopistolle opiskelijoiden aiheuttamasta häiriöstä ja suoranaisesta vahingosta.
Seuraava näytäntö on siis pyritty rakentamaan jälleen osaksi yliopiston suurta juhlaa. Ensimmäinen yliopiston promootio, eli valmistujaisjuhla järjestettiin toukokuussa 1647 ja sen monipäiväisiin juhlallisuuksiin kirjoitti näytelmän Jacobus Petri Chronander. Chronanderin ruotsinkielinen näytelmä Nouse ylös!, tunnetaan sen latinalaisella nimellä Surge!. Sitä on pidetty aikansa parhaimpana ruotsinkielisen kirjallisuuden tuotteena, eikä vähiten kiinnostavasti kirjoitettujen ja omaperäisten talonpoikaiskohtaustensa takia. Se sisältää nimittäin vahvaa argumentaatiota hyvän hallintotavan puolesta.
HENKILÖ Jacobus Petri Chronander
SYNOPSIS Surge!
Vuoden 1648 promootion aikaan ei Pietari Brahen toinen hallituskausi ollut vielä alkanut, joten hovioikeuden presidentti Jöns Kurck (Kurki) on ollut piispan rinnalla korkein arvovieras Surgen esityksessä akatemiatalon yläsalissa. Chronander on ollut myös Jöns Kurjen suosiossa. Näytelmä on miellyttänyt ylhäistä seuruetta kovin, koska Kurki tilasi Chronanderilta näytelmän omiin hääjuhliinsa seuraavaksi vuodeksi. Se tunnetaan nimellä Bele-Snack eli Kauno-puhetta. Sisällöltään se on tavallaan oppineen laaja esittely avioliiton eduista. Sen talonpoikaiskohtauksia ei valitettavasti ole säilynyt.
Lue lisää Turun akatemiasali näyttämönä
Bele-Snack – Jakob Chronanderin toinen näytelmä nähtiin kahdesti Jöns Kurjen ja Christina Hornin mahtihäiden aikaan 31.7. 1649 akatemiatalossa esitettynä. Bele-Snack (Belle & snacka) eli Kaunopuhetta tai Kosiopuhetta -näytelmässä aiheena on avioliitto eri kannoilta tarkasteltuna, sen taivaallisia ja maallisia merkityksiä monin kohtauksin havainnollistaen.
Erityisen kiinnostava on myös ensimmäinen suomenmaalainen kirjoittaja, Surgessa Philosophian roolia esittänyt Johannes Svenonius Forsenius. Hän oli pienen, vastikään sijaintia vaihtaneen Helsingforsin kaupungin papin poika. Hänen kynästään irtosi pari vuotta myöhemmin ruotsinkielinen näytelmä The Commedia af the trij hufvudstånden – Näytelmä kolmesta pää-säädystä, joka on siis ensimmäinen Suomessa syntyneen kirjoittajan alkuperäisnäytelmä, joskin sillä voi olla esikuvia.
Se esitettiin kaksi vuotta myöhemmin toukokuussa 1650, aktiivisen vuoden 1649–1650 aikana, kun Brahe itse oli takaisin kaupungissa. Näytelmän sisältö, jota tekstin puuttuessa pitää vain arvailla, varmaan käsitteli eri säätyjen ja elämäntehtävien merkitystä, jo Surgessa olleita ammattikunta-teemoja kehitellen. Se olisi todella kiintoisaa luettavaa suhteessa paitsi koulunäytelmien konventioon myös näkökulmana kotimaiseen yhteiskuntaan.
Voisi luulla, vaikka emme tiedä, että Forsenius oli aktiivi myös kuukautta myöhemmin kesäkuussa 1650, kun Tuhlaajapoika näyteltiin suomeksi. Sellaiseen esitykseen on täytynyt saada kaikki, jotka olivat Suomen puolella syntyneitä ja edes auttavasti saattoivat näytellä myös suomeksi.
Esitys oli tapahtunut rehtorinvirasta vuorollaan poisjäävän Eskil Petraeuksen [petreeus] kunniaksi. Tämä oli toiminut jo tuomiorovastina 1638–1642 sekä Raamatun-käännöstoimikunnan puheenjohtajana. Suomenkielinen Raamattu oli saatu painosta 1648. Petraeus julkaisi 1649 ensimmäisen suomen kielen kieliopin Brahen kannustamana. Tarkoitusta oli aivan selvästi ajatella suomea valtakunnan toiseksi kieleksi. Rothoviuksen kuoltua Petraeus nimitettiin piispaksi 1652–1657 .
Kolmen säädyn ja Tuhlaajapojan lisäksi samana kesänä 1650 annettiin vielä kolmas näytelmä, latinaksi. Se oli Nicodemus Frischlinin Phasma, joka oli näytelty Uppsalan promootiossa jo 1640.
Se että vuonna 1650 haluttiin näytellä suomen kielellä täytyy huomioida vakavasti, sillä tarkoituksena on täytynyt olla tuen ilmaus Eskil Petraeukselle, jonka rehtorivuoro tuolloin päättyi, ja joka oli pyrkinyt korostamaan suomen kielen asemaa, ei vähiten laatimalla ensimmäisen kieliopin juuri 1649. Hänen poikansa Samuel Petraeus jäi teatteriharrastukseen kiinni pitemmäksi ajaksi toimien yhteensä 11 vuotta, koska hänet mainitaan vielä 1653 pöytäkirjoissa. Opiskelija nimeltä Per Gyllenius, joka onneksemme piti päiväkirjaa opiskeluvuosistaan Turussa, oli näytellyt larvatoria ja ollut nuoremman Petraeuksen yksityisopettajana.
Konsistorin pöytäkirjat kertovat yöllisistä rauhattomuuksista ja esimerkiksi, että kaksi professoria määrättiin valvomaan näytelmäharjoituksia.
Turussa monta vuotta myöhempi, mutta kahteen otteeseen esitetty näytelmä oli Erik Kolmodinin Genesis Aethera Eller Jesu Christi Födelse. – Sen esitys on tapahtunut loppiaisen aikaan 9.1.1659 korkeiden herrojen läsnä ollessa, paikka oli kuitenkin muualla kuin Akatemian rakennuksessa.
Vuonna 1662 oli näytännön aikana tapahtunut järjestyshäiriö, arestikopissa vankina ollut opiskelija oli karannut esityksen aikana, ja näyttelijöiden epäiltiin sekaantuneen siihen, koska osa oli näytännön aikana poistunut paikalta, mutta olivat kuulemma vain käyneet ostamassa olutta, jota tarvittiin näytelmässä. (Krohn-Rinne 1966, s 19)
Turun akatemian ylioppilasnäytännöt jatkoivat siis keskiajan ja renessanssin koulunäytelmätraditiota. Pienet olosuhteet ja sijainti vallan silmien alla ja suojeluksessa teki sen, että niihin yhdistyi elementtejä ruhtinasteatterista, jota tehtiin hovin viihdykkeeksi asianomaisin kohteliaisuuksin, ylistyksin ja imarteluin. Ne olivat siis yhtaikaa yliopistoteatteria ja pienessä muodossa ruhtinashovien teatteria.
Mutta aivan erityisen kiinnostavaa on, miten ne osallistuivat Ruotsi-Suomen yhteiskunnan hallinnon kehittämiseen. Niiden tematiikka yhdistyi siihen samaan monella alueella tapahtuvaan pyrkimykseen, jota tämä uuden yliopiston opettajakunta ja opiskelijat olivat ohjelmallisesti harjoittaneet, ennen muuta hovioikeuden istuntoja kuuntelemalla ja sääntöperustaisen hallinnon kehittämiseksi. Ihanteellinen valtio nähtiin eri säätyjen oikeuksien ja velvollisuuksien sopimuksellisena verkostona, ja niitä myös Surge! käsitteli.
SYNOPSIS Surge! – Nouse!
Jos opiskelijoiden maailma oli koko yleisölle helposti tunnistettava sitä oli tietysti myös talonpoikien elämä. Itse kaupunki oli pieni ja se oli läheisessä yhteydessä ympäröivän maaseutuun. Opiskelijat elättivät itseään opettamalla yksityisesti hyvissä perheissä ja heillä oli säännöllistä kontaktia ympäröiviin pitäjiin.
Missä määrin teatterin huippuvuodet 1649–1650 olivat Surgen rikkauden inspiroimaa, on vaikea sanoa, mutta ei ole mahdotonta niin ajatella. Onnistuminen innostaa. Siksi myös sosiaalisten huolien tai vastuunoton kannalta voidaan ajatella, että näinä vuosina keskustelua haluttiin jatkaa. Varsinkin kun myös suomen, eli talonpoikaiston ja tulevan maalaispapiston oman kielen kehitys oli esillä. Teatteriesitykset keskustelivat Turun opiskelijayhteisön ajankohtaisista kysymyksistä samalla kun ne oli tarkoitettu vetoomuksiksi maan avainhenkilöille.
Kun Kolmikymmenvuotinen sota päättyi 1648 seurasi aateliston vaurastumisen aika, saalista ja läänityksiä oli saatu. Kruunu jakoi suuret tilukset entisine vapaine talonpoikineen aateliston alustalaisiksi. Pian myös jatkuivat Kaarle X Kustaan sodat ja Ruotsin Baltiaan kohdistuvat valloitukset. Aatelisto kasvoi ja omaksui mannermaisia hovitapoja.
Kuningatar Kristiina oli näyttämötaiteen aktiivinen suojelija. Vain muutamaa vuotta myöhemmin Kristiina luopui kruunusta 1654 ja aiheutti shokin kääntymällä katoliseksi, isänsä vihollisen uskontoon. Katolinen kirkko saa valtavan propagandavoiton, ja luterilaisella puolella alettiin kiristää asenteita puhdasoppisuuden hengessä.
Jotkut, jotka olivat olleet aktiivisia opiskelijoiden teatterissa veivät kokemuksensa mennessään opettajiksi pieniin kaupunkikouluihin. Uudenkaarlepyyn triviaalikoulussa rehtori Laurentius Kempen aikana on vuodelta 1657 maininta antiikin näytelmäkirjailija Terentiuksen näytelmien lukemisesta. Kempe oli nuorena opiskelijana näytellyt Chronanderin kanssa (Cygnaeus 1897, p 22 n2).
Esimerkkinä yliopistollisen teatteriharrastuksen hiipumisesta olkoon Peter Laurbecchius, joka koulupoikana Linköpingissä oli kirjoittanut komedian. Kun hän tuli Turkuun 1652, hän ei enää kirjoittanut. Vuonna 1673 hän luennoi julkisesti Daavidin psalmeista, mutta yksityisesti kotonaan hän vielä luennoi filosofi Senecasta, kenties myös hänen draamoistaan. (Cygnaeus 1897, p 21–22).
Luterilaisen puhdasoppisuuden ajalla klassisten latinalaisten kirjailijoiden joukko karsiutui ja tilalle nousi myöhäisempiä ja kirkollisia kirjoittajia. Viimeinen varma tieto yliopistoesityksistä Turussa on vuodelta 1662.
Vuonna 1670, kun piispa Johan Gezelius vanhempi julkaisi oman versionsa Terentius Christianasta, joka oli Eurooppaa pitkään kiertänyt kristillistetty versio roomalaisen Terentiuksen näytelmistä, oli selvää että millään maalaiskohtauksilla, puhumattakaan larvatorien improvisaatioilla tai rivouksilla ei olisi sijaa. Gezelius oli sensuroinut koulukäyttöön tarjottuja näytelmiä entisestään.
Näille 1600-luvun viimeisille vuosille sijoittuu kuitenkin vielä viimeinen Suomen aluetta koskeva välillinen tietomme Viipurin koululaisten järjestämästä näytelmästä Thet Himmelske konsistorium. (Taivaallinen konsistori / kokoontuminen t. oikeudenkäynti.) Viipurin koulussa toimittiin kauempana Turun piispan silmiltä. Rehtori, lehtori ja tuomiorovasti Petrus Carstenius kirjoitti sen sovittamalla yhteen aineksia kahdesta vanhemmasta näytelmästä. Taivaallinen konsistori painettiin 1674 Tukholmassa ja oli omistettu vapaaherratar Elsa Duwallille, riksrådet Lorentz Creutzin puolisolle. Se on esitetty Viipurin linnassa 19. helmikuuta 1674. Läsnä on ollut korkeampia ja alhaisempia säätyhenkilöitä.
Tekstistä on säilynyt vain 100 vuotta myöhäisempi H. G. Porthanin kertomus, jopa analyysiä Åbo tidningarissa 1792, jossa hän moittii näytelmää hirveäksi sekasotkuksi – tietysti oman ajan mausta lähtien. Petrus Carstenius oli korvannut talonpoikaiskohtaukset taitavilla välinäytöksillä, joihin oli lainattu osia eräistä baleteista, jotka edustivat ajan makusuuntaa. Porthanin mukaan näytelmässä käytettiin karkeaa arkipuhetta, kuten konsistori-keskusteluissa, toisaalta lainattiin klassisista teksteistä.
Vielä 1683 Terentiusta kyllä suositeltiin kouluille, mutta jo vuoden 1693 koulujärjestyksessä näyttelemistä ei enää mainita lainkaan.
Isovihaa edeltävältä ajalta (ennen vuotta 1700) Ruotsi-Suomen suurvalta-ajan teatterista on mainittava, että aatelisten linnoissa voitiin hetkittäin elää suureellisestikin, ennen vuoden 1680 suurta etuoikeuksien peruutusta eli reduktiota.
Linnoissa on järjestetty naamiaisia ja niihin liittyviä kuvaelmia, lauluja ja/tai pastoraalisia kohtauksia ranskalaista viehkeyttä ja Versailles’n tai Drottningholmin juhlien loistoa tavoitellen. Näin antaa Topelius Välskärin kertomuksissa tapahtua Bertelsköldien sukulinnassa Mainiemessä, kuvaten juhlat esimerkkinä aateliston ylellisyydestä ja tuhlailusta, jonka iso reduktio, omaisuuden takavarikko kruunulle moraalisesti oikaisi.
Tukholman vanhassa Kolmen Kruunun linnassa, nykyisen kuninkaanlinnan keskiaikaisessa edeltäjässä (tuhoutunut 1699) oli pysyvä teatteritila. Kuningatar Kristiina oli pystyttänyt sivukulissijärjestelmällä toimivan teatterin, jossa 1650-luvulla nähtiin baletteja. Edelleen Tukholmassa nähtiin saksalaisia kiertueita lähinnä saksalaissyntyisten, usein leskikuningattarien suopeuden takia.
LISÄÄ AIHEESTA Tukholman teatterielämä Suurvalta-ajalla 1600-luvulla!
Teatteritila ja Tukholman vanha kuninkaanlinna, keskiajalta periytyvä Tre Kronor, kuitenkin dramaattisesti paloivat vuonna 1699. Saman tien alkoi Kaarle XII ja Pietari Suuren välinen sota. Ruotsia ympäröivät vallat olivat vahvistuneet ja se asettui monen rintaman sotaan, jota seurasivat pakolaiset, köyhyys, kulkutaudit ja hirveä kuolema.