8

Saksan poliittinen teatteri

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksassa alkoi voimakas poliittisesti ja yhteiskunnallisesti tietoisen teatterin kukoistuskausi. Maailmansodan järkytykset, keisarinvallan kukistuminen ja uuden Weimarin tasavallan rakentaminen loivat pohjan aktiiviselle yhteiskunnan rakennustyölle myös taiteen sektorilla. Kun ekspressionismi keskittyi ennen kaikkea ihmisen sisäisen kaaoksen ja sodan näkymien kuvaukseen, eeppinen teatteri alkoi kehittää massoille suunnattua, yhteiskunnallisesti tiedostavaa teatteria.

Sodan jälkeen Saksa nousi Euroopan merkittävimmäksi teatterimaaksi. Sen entisissä pienissä kuningaskunnissa oli ollut omat hovinäyttämönsä, joista muodostui uudessa tasavaltaisessa Saksassa muita maita paremmin kehittynyt teatteriverkosto. Saksaan syntyi valtiollinen ja kunnallinen teatterijärjestelmä, jossa taiteilijat olivat vapaita kaupallisen teatterin paineista. Kansanteatteriliike oli syntynyt jo 1890-luvulla tavoitteena luoda taidetta kansalle. Kansanteatterin toiminta perustui suureen jäsenistöön, joka muodosti vakituisen katsojakunnan.

Saksalainen teatteritekniikka oli Euroopan kehittyneintä: saksalaiset olivat kehittäneet aikaisempaa kehittyneemmän pyörönäyttämön (Karl Lautenschläger), pyöröhorisontin ja sähköisen valaistusjärjestelmän.

Teollistuminen ja uusi tasavaltainen yhteiskuntamuoto toi kasvavan työväestön uutena yhteiskunnallisena vaikuttajana keskeiseen asemaan. Weimarin tasavallassa poliittiset ristiriidat kärjistyivät koko maailmansotien välisen ajan. Neuvostoliitossa tapahtunut kommunistinen vallankumous ja toisaalta natsien kasvava suosio loivat asetelman, jossa poliittista taistelua käytiin työväestön ja keskiluokan asennemaastossa. Eeppisen teatterin tärkeitä motiiveita olivat vasemmistolainen poliittinen propaganda ja tiedonvälitys massoille.

Erwin Piscator oli tärkein uuden poliittisen teatterin uranuurtaja. Hän käytti ennakkoluulottomasti hyväkseen kehittyneen tekniikan mahdollisuuksia ja loi eeppisen teatterin käsitteistön jo ennen Brechtiä.

Brecht kehitti eeppistä teatteria edelleen, ennen kaikkea sisällön ja muodon kannalta. Vieraannuttaminen oli Brechtin termi Tretjakovilta lainaama termi, jonka avulla hän kuvasi pyrkimystä suunnata yleisön huomio eläytymisen ja emootion sijasta havainnointiin ja ajatteluun. Brechtin merkitys teoreetikkona ja ennen kaikkea näytelmäkirjailijana tekee hänestä yhden 1900-luvun jälkipuoliskon merkittävimmistä teatterintekijöistä.

• Eeppisen teatterin valaistus oli kirkasta ja selkeää. Sen tavoitteena oli välttää illuusiota ja estää tunteenomainen eläytyminen.
• Selkeiden valovaihtojen ja valonlähteiden näkymisen kautta pyrittiin korostamaan teatterinomaisuutta ja edistämään katsojan kriittistä asennetta.
• Uutisfilmit, projisointi sekä mekaanisten laitteiden ja tekstin käyttö olivat Piscatorin teatterille tyypillisiä keinoja, samoin kuin simultaanisuuden ja kollaasin hyödyntäminen visuaalisessa rakenteessa.
• Brechtin vähemmän teknisen teatterin visuaalisuus rakentui yksinkertaisen funktionaalisen lavastuksen ja selkeän valaistuksen varaan.
• Brechtin teatterissa hyödynnettiin projisointia, tekstiä ja puoliesirippua. Leikkauksilla korostettiin näytelmän eeppistä rakennetta, tuotiin saumat näkyviin.