3

1800-luvun näyttämö­illuusioita

Tekniikan vallankumous muutti yhteiskunnallisia rakenteita perusteellisesti 1700- ja 1800-luvuilla. Höyrykoneiden yleistyminen teollisuudessa, sekä rautateiden ja höyrylaivojen mahdollistamat yhteydet vaikuttivat teollisen massatuotannon ja säännöllisen mannertenvälisen kaupan syntyyn. Painokoneen keksimisen myötä syntyivät joukkotiedotusvälineet kuten sanoma- ja aikakauslehdet.

Kehittyvä teollisuus tarvitsi työvoimaa ja maataloudesta vapautuva väestö vaelsi kaupunkeihin. Teattereiden ”uusien katsojien kouluttamaton ja pääasiallisesti visuaalinen maku” pakotti näytelmäkirjailijat antamaan tarinan kerronnassa etusijan kuvalliselle esittämiselle. (Wickham 1985, 183) Keskiluokkaista yleisöä kiinnosti romantiikka, entisaikoihin ja kaukaisiin paikkoihin liittyvä eksotiikka. Teatteriesityksiltä alettiin odottaa yllätyksellisiä tehokeinoja älyllisen pohdinnan sijaan, painopiste siirtyi kirjallisesta visuaaliseen.

1800-luvun alkupuolta leimasi uusklassisen “korkeakulttuurisesti” virittyneen teatterin ja romantiikan kilpailu. Mm. Goethen ja Schillerin kaltaiset (näytelmä)kirjailijat vastustivat romantiikan populismia ja irrottautumista klassisesta antiikin perinnöstä. Uusklassinen teatteri korosti yksinkertaisuutta ja klassista kauneuskäsitystä. Antiikin kaivauksien inspiroimana lavastuksissa sovellettiin klassisen arkkitehtuurin kuvastoa, unohtamatta scena per angolo -vinoperspektiivin tuomaa aktiivisuutta näyttämökuvassa.

Ooopperan suurin uudistaja 1800-luvulla oli Richard Wagner, joka nosti oopperataiteen uudelle tasolle ja loi kokonaistaideteoksen käsitteen.

Romantiikan teatteri

Hyveelliset sankarit, saaliinhimoiset tyrannit ja viattomat uhrit seikkailivat kauhuromanttisissa maisemissa 1700-luvun jälkipuoliskon ja 1800-luvun romaani- ja näytelmäkirjallisuudessa. Romanttisen näytelmäkirjallisuuden mestareita olivat mm. ranskalaiset Victor Hugo ja Madame de Staël, saksalainen August Wilhelm Schlegel ja englantilainen Samuel Taylor Coleridge. Romantiikan näyttämötaiteessa herkuteltiin visuaalisilla spektaakkeleilla, joiden tapahtumapaikkoina oli vuoristomaisemia, linnoja, vankityrmiä ja autioita merenrantoja.

Barokkinäyttämön jäykkään symmetriaan oltiin perinpohjaisen kyllästyneitä, joten perspektiivilavastusta uudistettiin voimakkaasti. Perspektiivin säännöllisyys rikottiin ja luotiin polveilevia, läpikuultavuutta ja rikkonaisuutta hyödyntäviä kulisseja. Romantiikan näytelmien lavastuksissa nähtiin usein luonnonmaisemia esittäviä mestarillisia illuusioita.

Pantomiimit ja viihteelliset esitykset olivat muotia. Fantastisiin tarinoihin soveltuvissa lavastuksissa oli yllätyksellisyyttä ja sadunomaisuutta.

• Romantiikka toi fondimaalaukseen myrskyisät merimaisemat, aalto- ja ukkosefektit, maalatut kuunvalot, infernot ja maalaisidyllit.
• Symmetrinen perspektiivi rikottiin erimuotoisilla ja -kokoisilla lavastuskappaleilla. Lavaste-elementeissä oli aukkoja, joista näkyi takana oleva maisema.
• Näyttämön lattiassa olevat raot (grooves), joista kulissit nousivat näyttämölle, rajoittivat näyttämön käyttöä ja niistä luovuttiin monissa teattereissa.
• Sermikulissien lisäksi käytettiin irtonaisia kolmiulotteisia lavastuskappaleita aitouden lisäämiseksi.
• Kehitettiin uusia lavastusratkaisuja kuten panorama ja diorama.
• Valaistuksen ja lavastuksen keinot lähentyivät toisiaan monipuolisten illuusioiden rakentamiseksi. Läpikuultavia kankaita ja tyllejä valaistiin eri tavoin varsinaisen taustafondin edessä.
• Valaistus oli dramaattinen ja siinä hyödynnettiin erityisefektejä.
• Klassisen teatterin sääntö ajan ja paikan ykseydestä murrettiin.

Roomalaisen Teatro Argentinan näyttämö takanäyttämöltä kuvattuna, 1800-luvun loppupuolella. Kaasuvalot sivuvalotelineissä, ramppivaloissa ja kattorampeissa luovat perusvalaistuksen. Näyttämön oikealla sivulla portaalitornissa sijaitseva valonheitin valaisee kirkkaasti vasemmalla olevan ryhmän. Myös takanäyttämöllä sijaitsee valaisin, joka luo takavaloa vesikulissin ympäristöön.

Romantiikan ihmiskuva

1700-luvun loppupuolella irtauduttiin klassisesta näytelmäkirjallisuudesta, jota rajoittivat monet säännöt kuten runomittaan sidottu puhe, ajan ja paikan ykseys, ylevät henkilöt ja aristoteelinen rakenne. Klassismi korosti järkeä ja järjestystä, romantiikka tunteen ja vaiston merkitystä moraalisen käytöksen perustana. Romantiikan ihmiskuvassa ihannoitiin alkuperäistä, luonnollista tilaa, jota järjestäytyneen yhteiskunnan säännöt eivät määritelleet.

Termiä romantiikka käytettiin ensin berliiniläisten nuorten kirjailijoiden toimesta lehdessä Das Athenaum (1789–1800).

Melodraama

1700-luvulla alkunsa saanut melodraaman kehitys huipentui 1800-luvun alussa ranskalaisen Gilbert de Pixérécourtin kehittämässä teatterimuodossa. Viihteelliset, tunnevoimaiset spektaakkelit hyödynsivät sirkuksen keinoja, romantiikan seikkailutarinoita, moraalidraamaa, vallankumousfilosofioita ja näyttäviä visuaalisia tehokeinoja. Luonnonvoimilla oli juonen käänteissä ratkaiseva osuus.

USA:ssa melodraaman mestari oli irlantilaissyntyinen Dion Boucicault, jonka melodraamoissa hyödynnettiin 1800-luvun puolivälissä ajankohtaista Kalifornian kultakuumetta. Rakenteessa osattiin jo käyttää hyödyksi visuaalista kerrontaa.

Ranskassa melodraama ja romanttinen näytelmä olivat lähellä toisiaan. Romanttisessa näytelmässä oli viisi näytöstä, melodraamassa kolme. Romanttisessa näytelmässä vältettiin onnellisia loppuja, päinvastoin kuin melodraamassa, ja romanttinen näytelmä oli riippuvaisempi runomitasta (Brockett 2003, 305.)

Kaupallista teatteria

1800-luvun alkupuolen suosituimmat teatterilajit olivat luonteeltaan visuaalista kerrontaa korostavia ja näyttäviä tehokeinoja hyödyntäviä spektaakkeleita. Teatterista kehittyi myös kannattava kaupallisen yrittämisen muoto. Romanttinen draama, melodraama sekä kansanomaiset fantasmagoriat ja burleskit kiinnostivat suurta yleisöä.

Belgialaissyntyinen Etienne Gaspar Robertson aloitti Fantasmagoria-esitykset Pariisissa suuren vallankumouksen aikaan v. 1789 ja jatkoi esityksiään 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Pimeässä salissa projisoidut haamut syöksyivät pyörillä varustetun taikalyhdyn avulla kohti kauhistunutta yleisöä tai leijuivat ilmassa savuun projisoituina, lasiharmonikan sävelten säestäessä esitystä. Robertsonin esityksissä kummittelivat kuolleet merkkihenkilöt ja mestatut kuninkaalliset. Robertsonin mukaan hylätyssä luostarissa pidetyissä esityksissä oli kyse yliluonnollisiin ilmiöihin tutustumisesta ja taikauskosta vapautumisesta tutustumalla “mielikuvituksen outoihin luomuksiin” omakohtaisesti.

Fantasmagoriassa tuli selvästi esiin puhtaan eksploitatiivisen viihteen ja opettavaisten, kulttuuristen pyrkimysten uskottelun välinen jännite (Huhtamo 1997, 37).

Taikalyhtyesitykset, pantomiimit, panorama – ja dioramaesitykset olivat suosittuja kansanomaisia teatterimuotoja, jotka tarjosivat uudenlaisia, elokuvaa ennakoivia visuaalisia elämyksiä. Visuaalisen tehokeinon, esim. Pepper’s Ghost tai panoraama, ympärille voitiin rakentaa kokonainen esitys tai jopa teatterirakennus. Taikalyhtymiehet kiersivät markkinoilla ja juhlatilaisuuksissa esittämässä jännittäviä kuvaesityksiä, joiden aiheina oli romantiikan populaareja aiheita, kuten kummituksia ja peikkoja, eksoottisia maita ja ihmisiä, satuja ja kasvatuksellisia tarinoita.

Teatteritekniikan kehitys

Tekninen kehitys heijastui teatterissa näyttämöteknisten keinojen monipuolistumisena. Teatterin visuaalisten keinojen kehitys mahdollisti uudenlaisen valaistuksen ja lavastuksen yhteisvaikutelman, jonka avulla voitiin esittää viimeisteltyjä illuusioita. Suurin muutos tapahtui valaistuksen alueella. Kun paranneltu öljylamppu, Argandin lamppu, keksittiin vuonna 1780, alkoi valaistustekniikka kehittyä huimaa vauhtia. Vuonna 1803 keksittiin kaasuvalo ja 1800-luvun puolivälissä sähkövalo.

• Näyttämön yläpuoliseen tilaan ripustettiin 1800-luvun alkupuolella vakiovarustukseksi kattoramppivalojen rivistöt.
• Kaasuvalon mahdollistama valon säätely ja kontrolloidun kuvan tavoite antoi kimmokkeen katsomon pimentämiselle.
• Näyttämön lattia oli kauttaaltaan uritettu. Alanäyttämötilasta (näyttämön alla olevasta tyhjästä tilasta) nostettiin urien kautta näkyviin siluettimaisia lavaste-elementtejä.
• Näyttämötorni kehittyi kun näyttämön yläpuolista tilaa alettiin käyttää entistä suurempien lavaste-elementtien sijoittamiseen.
• Köysistöä ja vastapainotekniikkaa kehitettiin. Lopulta tuli mahdolliseksi jopa kokonaisten vastapainonäyttämöiden käyttö.

Panoraama ja dioraama olivat uudenlaisia näyttämöllisen illuusion luomisen keinoja, jotka toimivat välivaiheena siirryttäessä barokkiteatterin sivu- ja kattokulisseista kohti modernin teatterin pelkistettyä tilaa. Ranskassa Daguerre kehitti dioraaman, jossa valaistuksen avulla muunnettiin lavastusta.

Kaasuvalo yleistyy

Kaasuvalo yleistyi 1800-luvun alkupuolella. Se mahdollisti entistä helpommin toteutettavan ja turvallisemman valaistuksen.

• Vuonna 1822 avattu Pariisin ooppera varustettiin viimeisillä uutuuksilla kuten kaasuvalaistuksella ja järjestelmällä, jonka avulla voitiin luoda suihkulähde-efektejä ja vesiputouksia.
• Valon värin vaihdokset saatiin aikaan kahdella pääasiallisella menetelmällä. Valaistiin läpikuultavien värillisten materiaalien läpi, esim. värilliset lasifiltterit, tai tuotettiin sivuvaloilla ja ylärampeilla erivärisistä silkeistä heijastunutta valoa. Silkin heijastuksena tuotetu värit saivat aikaan vahvemman efektin.

Läpikuultava näyttämö

Romanttisen teatterin lavastajat rikkoivat jäykän perspektiivinäyttämön säännöllisyyden.

• Lavastuksesta tuli kerroksellinen läpikuultavien ja reiällisten kulissien avulla, joiden läpi perspektiivi näkyi.
• Tylliä käytettiin monipuolisesti hyväksi luomaan etäisiä, pehmeitä vaikutelmia tai keijukaisten satumetsiä.Se saattoi ulottua koko näyttämön poikki yhtenäisenä pintana tai pienempinä lavastuksiin rajautuvina kappaleina.
• Englannissa Grieven teatteriperhe sovelsi ensimmäisenä keskeltä jakautuvaa taustakangasta, alaosa laskettiin näyttämön alle ja yläosa nousi torniin.
• Uhkeat maisemat valoineen ja varjoineen maalattiin kulisseihin ja fondeihin.
• Säädeltävän, värillisen valaistuksen ja kulissien yhteisvaikutuksella luotiin mestarillisia illuusioita.
• Kontrolloidun kuvan mahdollisuus herätti keskustelun katsomon pimentämisestä. Vaikka katsomo joissakin yhteyksissä todella pimennettiinkin, ei siitä tullut vielä vakituista käytäntöä.
• Illuusion täydellistymiseksi esiintyjät alettiin siirtää näyttämöaukon taakse kuvan sisään. Vähitellen luovuttiin etunäyttämöstä.
• Valoja sijoitettiin tavanomaisen perusvalaistuksen lisäksi lavastuselementtien taakse ja kolmiulotteisuuden vaikutelmaa voitiin lisätä.

Romanttisen illuusioteatterin perinne on säilynyt pantomiimien ja baletin välittämänä meidän aikaamme asti. Kun teatteri siirtyi käsittelemään arkipäivän ongelmia ja maailman polttavia kysymyksiä realismin keinoin, baleteissa oli edelleenkin mahdollista kuvata mielikuvituksellista, eskapistista keijukaismaailmaa. 1800-luvun puolivälin tienoilla realismi toi mukanaan todellisten paikkojen ja olosuhteiden kuvaamisen – taustakankaista tuli miltei historian oppitunteja.

Panoraama

Panoraaman keksi edinburghilainen taiteilija Robert Barker vuonna 1787, ja esitti sen v. 1788 Edinburghissa ja 1792 Lontoossa. Aluksi panorama oli esitysmuoto, joka esitettiin pyöreässä tilassa. Yleisöä, joka istui keskellä katsomokorokkeella, ympäröi joka puolelta koko ympyränä jatkuva maalaus.

Teatterin käytössä panoraamaa jouduttiin muuttamaan koska teatterirakennuksissa ei voitu toteuttaa ympäröivää maalausta. Se kehittyi puolipyöreään muotoon nykyisen pyöröhorisontin tapaan. 1800-luvun alkupuolella kehitettiin ensimmäiset liikkuvat panoraamat. Pitkä lavastuskangas, jossa oli muuntuva aihe, ripustettiin rataan jonka molemmissa päissä oli pystyssä rulla. Esityksen aikana kangasta sirrettiin hiljalleen rullalta toiselle. Näin voitiin luoda vaikutelmia liikkuvista vuorijonoista ja pilvistä, vankkureista, laivoista jne.

Panoraama mahdollisti uudenlaisen taivaan esittämisen ja luopumisen barokkiteatterin sivu- ja kattokulisseista, joiden katkonaiseen kuvaan oltiin tyytymättömiä. Näyttämöaukon tuntumaan luotiin lavastuselementeistä rajoittava kehys, jonka takaa nähtiin kaukana kaartuva, yhtenäisesti maalattu taivastausta.

Englannissa v. 1820 Grievet käyttivät panoraamaa teatterissa pyörivänä kuultokankaana. Pian pitkistä panoraamarullista, joita veivattiin rullalta toiselle näyttämön perällä tuli esim. jokavuotisen joulupantomiimin vakiolavastus. Roberts ja Stanfield erikoistuivat panoraamoissaan meriaiheisiin, joita käytettiin erityisesti pantomiimien taustalla (Rosenfeld 1973, 106–108.)

Daguerren diorama

Louis-Jacques Daguerre (1787–1851) oli lavastemaalari, joka oli kiinnostunut optiikasta. Hän keksi valokuvan (dagerrotypia) vuonna 1839.

Boutonin ja Daguerren vuonna 1822 kehittämän dioraman ensimmäinen versio oli yleisön kahdelle puolelle sijoitetut kaksi näyttämöä ja lavastuskangasta. Yleisö istui kääntyvällä katsomokorokkeella lavastusten välissä. Noin joka viidestoista minuutti katsomo kääntyi toisen lavastuksen ääreen.

Lavastus oli osittain läpikuultava. Sen olemusta muutettiin säädeltävällä luonnonvalolla. Näyttämön päällä oli luukkuja, joiden asentoa muuttamalla voitiin kontrolloida valon määrää ja suuntaa. Daguerre pystyi loihtimaan muutoksia myrskystä tyyneen, päivästä yöhön.

Daguerren seuraava diorama (diorama á double effet) oli kaksipuolisesti maalattu läpikuultava lavastuskangas. Valon muutoksilla voitiin lavastuksesta nostaa näkyviin eri aiheita. Kuuluisa esimerkki on esitys Keskiyön messu St. Etienne-du-Montissa, jossa luotiin vaikutelma tyhjästä kirkkosalista päiväsaikaan. Valaistuksen muutoksilla kuva muuttui niin, että kirkkosali hiljalleen täyttyi öiseen messuun saapuvista ihmisistä ja tyhjeni taas messun jälkeen.

Oopperan uudistaja Richard Wagner

1800-luvun tärkein oopperan uudistaja oli saksalainen Richard Wagner (1813–1883), joka oli itseoppinut draamakirjailijana ja oopperasäveltäjänä. Wagnerin itsensä tekemissä teosten näyttämöllepanoissa ei ollut mitään merkittävää valaistuksen uudistusta. Silti Wagnerin kehittämä kokonaistaideteoksen idea vaikutti ratkaisevasti uuden valoilmaisun syntyyn Appian perustettua teoriansa juuri Wagnerin työn perustalle. Koko 1900-luvun ajan Wagnerin teokset ovat kuuluneet skenografian ja valaistuksen uudistajien suuriin haasteisiin jo pelkän mittavuutensa takia.

• Wagner uudisti oopperamusiikin rakenteen ja dramaturgian nostamalla musiikin libreton rinnalle vaikuttavimmaksi dramaturgiseksi elementiksi.
• Wagner kirjoitti itse kaikkien teostensa libretot. Aiheet olivat usein suuria mytologisia kertomuksia.
• 1840-luvulla esitettiin ensimmäiset julkisuutta, tosin ristiriitaista, saaneet oopperat Rienzi, Der fliegende Holländer ja Tannhäuser.
• Wagnerin tukija, säveltäjä Franz Liszt tuotti seuraavan oopperan Lohengrin vuonna 1850.
• Poliittisen aktiivisuuden vuoksi Wagner joutui Preussista maanpakoon Sveitsiin 1850-luvun ajaksi. Maanpakovuosina alkoi syvällinen oopperan merkityksen pohdinta, ensimmäiset Ring-sarjan teokset ja Tristan ja Isolde.
• Wagnerin elämäntyön merkittävimmät teokset olivat Ring-sarjan neljä oopperaa Das Rheingold, Die Walküre, Siegfried ja Götterdämmerung, jotka sävellettiin vuosien 1853 ja 1874 välisenä aikana.
• Wagnerin viimeiseksi teokseksi jäi vuonna 1882 valmistunut Parsifal.

Gesamtkunstwerk

Wagner julkaisi vuonna 1850–51 oopperauudistustaan käsittelevän kirjan Oper und Drama, jossa hän ilmaisi käsityksensä naturalismin ja draamallisen totuuden perustavasta merkityksestä oopperan johtavina periaatteina. Hän peräänkuulutti uutta musiikin, runouden ja näyttämöllepanon synteesiä, kokonaistaideteosta (saksaksi gesamtkunstwerk).

Bayreuth Festspiel

Wagner halusi itse määrätä teostensa ohjauksesta ja johtaa musiikin, joten kahden ensimmäisen Ring-teoksen jälkeen hän totesi tarvitsevansa teoksilleen oman teatterin ja käynnisti Bayreuthiin oopperataloprojektin. Ring-tetralogia esitettiin ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan vuonna 1876 avatun Bayreuth Festspielhausin avajaisissa. Kuningas Ludvig oli rakennusprojektin suurin tukija. Väliaikaiseksi tarkoitettu festivaaliteatteri jäi lopulta pysyväksi, kun varsinaista teatteriprojektia ei koskaan saatu alkuun.

• Festivaaliteatteri oli rakennettu yksinomaan Wagnerin oopperoiden esittämistä varten
  erityisesti huomioiden akustiikan tarpeet.
• Orkesteri oli sijoitettu monttuun lavan eteen. Yleisön ja orkesterin välissä oli kuori, joka suuntasi äänen siten että solistien ja orkesterin ääni tavoittivat yleisön yhtenäisenä ja tasapainoisena.
• Katsomo oli yksinkertainen puupenkistö joka tarjosi kaikille katsojille tasapuolisen katselu- ja kuuntelukokemuksen.
• Esitysten visuaalinen toteutus perustui romanttishenkiseen naturalismiin ja uusklassismiin.
• Maalatut taustakankaat ja sivukulissit yhdistettyinä kolmiulotteisiin lavastuskappaleisiin jatkoivat maalaustaiteeseen perustuvan lavastamisen linjaa.
• Wagner-lavastukset ovat noudattaneet alkuperäisesityksiin muotoiltuja ratkaisuja ja komposition suuntaviivoja hämmästyttävän tarkasti vuosikymmenestä toiseen.
• Wagnerin kuoleman jälkeen teatterin johdossa jatkoi Wagnerin leski Cosima Wagner, hänen jälkeensä Wagnerin poika Siegfried ja sitten tämän leski Winifred, jolla oli natsisympatioidensa vuoksi Hitlerin tuki festivaalille.
• 1950-luvulla Bayreuthin festivaali koki kokonaisvaltaisen uudistumisprosessin Wagnerin pojanpoikien Wieland ja Wolfgang Wagnerin johdolla. Tällöin Appian vaatima plastinen tila, dramaturginen valaistus ja viitteellinen lavastus yhdistyi ensi kertaa Bayreuthissa wagneriaaniseen kokonaistaideteokseen.

Linkkejä

Hollantilainen taikalyhtysivusto:  www.luikerwaal.com

Taikalyhtyesitysten rekonstruktioita: magiclanternshows.com

Richard Wagner museo: www.wagnermuseum.de

Richard Wagner arkisto http://users.utu.fi/hansalmi/wagner.html

Wieland Wagner New Bayreuth: http://www.wagneroperas.com/indexwielandwagner.html

Lähteet

Bergman, Gösta M. 1977.  Lighting in the Theatre. Uppsala: Almqvist & Wiksell.

Brockett, Oscar. 2003. History of the theatre. Boston: Allyn and Bacon.

Huhtamo, Erkki. 1997. Elävän kuvan arkeologia. Jyväskylä: Yle-opetuspalvelut, Gummerus.

Osborne, Charles. 1982. The World Theatre of Wagner: A celebration of 150 years of Wagner productions. Oxford: Phaidon Press.

Rees, Terence. 1978. Theatre lighting in the age of gas. Lontoo: The society for Theatre Research.

Rosenfeld, Sybil. 1973. A short history of scene design in Great Britain. Oxford: Basil Blackwell.

Wickham, Glynne. 1995. Teatterihistoria. Helsinki: Teatterikorkeakoulu, Valtion painatuskeskus.