Fenomenologiasta ja esittävien taiteiden taiteellisesta tutkimuksesta

Fenomenologiaa on tavattu pitää taiteelle läheisenä filosofisen ajattelun muotona. Moni fenomenologi onkin ollut kiinnostunut siitä, miten taiteen tekeminen ja taiteen kohtaaminen auttaa meitä ymmärtämään kokemustamme itsestämme ja maailmasta ja muuntaa suhdettamme niihin. (kts. esim. Heidegger 1995; Merleau-Ponty 1993a; Sartre 1967). Etenkin eksistentiaalisen fenomenologian[1] piirissä taiteen on katsottu olevan yksi sen filosofisista käytänteistä. Taide on tässä yhteydessä ymmärretty eräänlaisena fenomenologisena demonstraationa. Tämä siksi, että taide kykenee suoremmin kuin filosofinen teksti ohjaamaan huomiomme asioihin, joita emme tavanomaisesti havaitse, ja kirkkaammin paljastamaan ilmiöiden omimman luonteen. (Wrathall 2011, 9–10.) Tunnetun esimerkin tästä ajattelusta antaa ranskalainen ruumiinfenomenologi Maurice Merleau-Ponty. Tarkastelemalla taiteilijan tapaa antautua taiteen tekemisen hetkeen ja kietoutua ruumiillaan maailmaan voi Merleau-Pontyn mukaan myös ymmärtää niitä perusteita, joiden varassa kulttuurinen maailma ylipäätään avautuu meille. Hänen mukaansa vain taide voi näyttää meille ruumiillisesti avautuvan havaittavan maailman sen kaikessa viattomuudessaan. Kun hän pohtii kuvataiteilijoiden tapaa hahmottaa maisemaa, hän tulee siihen johtopäätökseen, että maalatessaan taiteilijan intentiot, havainnot ja eleet kietoutuvat niin toisiinsa, että on mahdotonta erottaa, kuka näkee ja kuka tulee nähdyksi ja kuka maalaa ja mikä tulee maalatuksi. Näin hän argumentoi sen puolesta, että havaintomme ja kokemuksemme saavat alkunsa ruumiimme ja maailman niin intiimissä kontaktissa toisiinsa, että niiden voi ymmärtää olevan samaa ainesta. Olemassaolomme on riippuvainen tästä kontaktista ja sen sisältämästä mykästä merkityksellisyydestä. Tietoisuutemme saa alkunsa tässä yhteydessä ja on näin peräisin toiseudesta. (Merleau-Ponty 1993b, 123, 129–130.)

Mutta mitä fenomenologia oikein on ja mitä annettavaa sillä on taiteelliselle tutkimukselle? Esittelen seuraavassa lyhyesti joitakin keskeisiä fenomenologisia näkökantoja. Pohdin niiden merkitystä taiteelliselle tutkimukselle esittelemällä muutamia fenomenologiaa ja taiteellista tutkimusta edistäneitä tutkijoita. Kerron myös konkreettisesta esimerkkistä fenomenologisesta taiteellisesta tutkimuksesta, jota olen kehittänyt yhdessä kollegani Taideyliopiston yliopistontutkija Kirsi Heimosen[2] kanssa. Tekstini pohjaa omiin aikaisempiin fenomenologiaa käsitteleviin julkaisuihini (Rouhiainen 2020; 2015; 2014; 2011; 2009; 2008; 2003) sekä Heimosen ja minun julkaisemiin artikkeleihin (Heimonen & Rouhiainen 2022; Rouhiainen & Heimonen 2021). Suosittelen myös niihin perehtymistä, mikäli lukija on kiinnostunut soveltamaan fenomenologiaa omaan taiteelliseen tutkimukseensa.

*

Fenomenologialla viitataan ennen kaikkea 1900-luvun alussa Euroopassa alkunsa saaneeseen mannermaiseen filosofiseen suuntaukseen. Yleisemmin sitä pidetään eräänlaisena ajattelun tyylinä, joka tarkastelee ihmisen tietoisuutta ja maailmassa olemisen tapaa kokemuksellisen aineksen tai evidenssin varassa. Fenomenologia operoi kokemuksen äärellä ja tarkastelee ihmisen ja maailman toteutumista sen varassa, mistä voimme ainakin periaatteessa olla tietoisia. Se on kriittistä filosofiaa, sillä se pyrkii kyseenalaistamaan kritiikittömästi hyväksyttyjä oletuksia todellisuuden luonteesta. Se pyrkii myös tuomaan esiin huomiotta jääneitä ehtoja, joiden varassa ilmiöt tulevat oleviksi sellaisina kuin ovat. Näin se tavoittelee aina tarkentuvaa ja täydentyvää ymmärrystä siitä maailmasta ja sen toteutumisen ehdoista, jossa elämme. Näistä syistä fenomenologiaa on myös pidetty taiteenkaltaisena uudenlaisia näkymiä maailmaan avaavana toimintana. (kts. Rouhiainen 2014.)

Kirjan Phenomenology and the Arts (2016) johdannossa Peter R. Costello kiteyttää hyvin fenomenologisen ajattelun tyylin tai asenteen keskeistä sisältöä. Vapaasti tulkittuna hän kirjoittaa, että fenomenologia on ensisijaisesti kokemuksen tarkastelun menetelmä, havainnoinnin tapa. Tämän lisäksi se on deskription käytänne, jolla kuvaillaan sitä mikä ilmenee, kun tarkastelemme kokemustamme. Se on siis myös filosofisen kirjoittamisen tapa. Fenomenologia yhdistää ennakko-oletuksia ylittävää ilmiöiden aiemmin huomaamatta jääneiden piirteiden tarkastelua ja niiden merkityksellisyyden ilmentämistä. Ennakko-oletusten huomiotta jättämisen prosessia kutsutaan fenomenologiassa yleisesti sulkeistamiseksi tai reduktioksi. Havaitsemisen ja kirjoittamisen ohella keskeistä fenomenologialle on se, että siinä pohditaan kriittisesti myös niitä havaitsemisen ja ilmentämisen tapoja, joihin fenomenologiaa tehdessä sitoudutaan. Niin tehdessään fenomenologia problematisoi, kehittää, korjaa ja kiistää aiemmin artikuloituja fenomenologisen menetelmän piirteitä ja muita aiempia fenomenologisia käsitteitä ja näkökulmia, joita se hyödyntää luonnehtiessaan kokemusta yhä täsmällisemmin tai monipuolisemmin. (Costello 2016, ix.)

Vaikka fenomenologia alkoi kehittyä toista sataa vuotta sitten ja sen rinnalla ja jälkeen on kehittynyt monia muita vahvoja ajattelun ja filosofian suuntauksia, fenomenologia on edelleen dynaaminen ja monipolvinen tutkimusmaasto. Ensimmäisen aallon fenomenologian[3] perinteisistä kysymyksenasetteluista, joissa tarkasteltiin muun muassa havaintoa, tietoisuutta, ruumiillisuutta, empatiaa, intersubjektiivisuutta, etiikkaa, kieltä ja maailmasuhdettamme on kuljettu kohti uudenlaisia ongelmia. Esimerkiksi postfenomenologia (Rosenberg & Verbeek 2017) tarkastelee teknologiaan liittyviä kysymyksiä, ekofenomenologia (Brown & Toadvine 2003) luontokäsitystämme ja luontosuhdettamme ja kriittinen fenomenologia (Weiss et al. 2020) puolestaan pohtii monenlaisia valtarakenteita. Filosofisen problematisoinnin ohella fenomenologiaa sovelletaan myös erityistieteellisiin kysymyksiin, esimerkiksi hoito- ja kasvatustieteisessä. Tämä lähestymistapa, jota kutsutaan fenomenologiseksi tutkimukseksi, ei tarkastele kokemuksen sisältöä tai rakenteita maailmasuhteen hahmottamisessa, vaan on kiinnostunut kokemuksen sisällöistä ymmärtääkseen johonkin tiettyyn elämänalueeseen liittyviä konkreettisia merkityksiä tarkemmin (Finlay 2011).

Fenomenologia on tarjonnut kriittisen lähestymistavan myös esittävien taiteiden kokemuksellisten ulottuvuuksien tarkastelulle. Tanssintutkimus, joka on erityisesti tarkastellut tanssimisen hetkeä ja ruumiillista kokemusta sekä tanssiesitysten toteutumisen ehtoja, on tästä hyvä esimerkki (esim. Rothfield 2020; Ravn 2016; Østern 2009, Heimonen 2009; Kozel 2007; Parviainen 2006; Parviainen 1998; Rouhiainen 2003; Sheets-Johnstone 1999; Fraleigh 1987). Niin ikään esitystutkimuksen ja teatterintutkimuksen alueella on enenevässä määrin alettu hyödyntämään fenomenologista otetta (esim. Kirkkopelto 2022; Grant et al. 2019; Zarrilli 2019; Bredenberg 2017; Johnston 2017; Bleeker et al. 2015; States 1985; Wilshire 1982). Maaike Bleeker, Jon Foley Sherman ja Eirini Nedelkopoulou kirjoittavat toimittamansa antologian Performance and Phenomenology: Traditions and Transformations (2015) esipuheessa fenomenologian merkityksestä esittäville taiteille seuraavasti:

Fenomenologia on tarjonnut nykyesiintyjille kielen, jolla ajatella miten ruumiit toimivat ja luovat merkityksiä toistensa kesken. Tarkastellessaan ensisijaisesti kokemuksen ja havainnon rakenteita, fenomenologia käsittelee esitysten tekemiseen liittyviä perustavaa laatua olevia asioita, alkaen siitä miten yleisö kohtaa esitykset. Se on tarjonnut meille tapoja ajatella mitä toisen ruumiin koskettaminen merkitsee, mitä ruumiiseen painautuminen merkitsee ja millaisia ruumiimme ovat.

(Bleeker et al. 2015, 4, suomennos kirjoittajan)[4]

Fenomenologia tarjoaa keinoja tarkastella ja artikuloida ruumiillisuutta ja ruumiillista kokemusta esittävissä taiteissa, koska se on lähtökohtaisesti sitoutunut havainnon ja kokemuksen problematiikkaan. Sitä on sovellettu myös taiteellisten prosessien artikuloimiseen ja teosten analysointiin ja samalla sen kieltä ja käsitteistöä on kehitetty esittäville taiteille soveliaammiksi. Tämän lisäksi sen menetelmä ja käsitteet ovat toimineet inspiraationa taiteen tekemiselle. Itse asiassa, vaikka Stuart Grant, Jodie McNeilly-Renaudie ja Matthew Wagner, toteavat että esitystutkimus- ja taide sekä fenomenologia voivat risteytyä monin tavoin, he jakavat antologiansa Performance Phenomenology: To The Thing Itself (2019) kolmeen teema-alueeseen: fenomenologia ja esitys (phenomenology and performance), esityksen fenomenologia (phenomenology of performance) ja fenomenologia esityksensä/esitys fenomenologiana (phenomenology as performance/performance as phenomenology). He argumentoivat tämän jaottelun kuvastavan esittävien taiteiden alueen tämänhetkisen fenomenologisen keskustelun ja nykyisten fenomenologisten sovellusten kirjoa. Ensimmäisen teeman alla kirjassa pohditaan fenomenologisin käsittein esityksen toteutumisen ehtoja ja rakenteita. Toinen teema käsittelee fenomenologisen menetelmän soveltamista tiettyjen esitysten tarkastelemisessa ja analysoimisessa. Kolmas teema pohtii ja havainnollistaa yhtäältä, miten esityksen voi ymmärtää olevan fenomenologinen, ja toisaalta, miten fenomenologia itsessään on performatiivista. (Grant et al. 2019, 3.) Vaikka kaikkia näitä näkökulmia voi soveltaa taiteelliseen tutkimukseen, erityisesti viimeinen teema lähentelee sille tärkeää painotusta: taiteellisessa tutkimuksessa yhdistetään teoriaa ja käytäntöä ja se sisältää taiteellista toimintaa ja lopputulemia. Tarkemmin fenomenologian ja taiteellisen tutkimuksen yhteyksiä ja mahdollisuuksia ovat tarkastelleet muun muassa fenomenologi Susan Kozel ja taiteilija-tutkija Alex Arteaga. Edellinen soveltaa filosofista ajattelua ruumiillisiin ja digitaalisiin käytäntöihin erityisesti yhteistoiminnallisissa esitysprosesseissa. Jälkimmäinen yhdistää estetiikkaa ja fenomenologisia tutkimusmenetelmiä ruumiillisten ympäristöjen ja esteettisen kognition tutkimiseen. Fenomenologinen käsitteistö ja menetelmä on vaikuttanut heidän taiteellisen praktiikkansa muotoutumiseen ja siihen liittyvien prosessien artikuloimiseen.

Kozel edistää näkemyksiään taiteeseen sovelletusta fenomenologiasta muun muassa artikkeleissaan The Virtual and the Physical: A Phenomenological Approach to Performance Research (2011) ja Process Phenomenologies (2015). Ensimmäisessä hän pohtii teorian ja käytännön yhdistymistä taiteellisissa prosesseissa erityisesti Maurice Merleau-Pontyn ajatteluun ja käännettävyyssuhteen käsitteeseen nojaten. Käännettävyyssuhde perustuu ruumiimme kahtalaiseen ulottuvuuteen: ruumiimme on niin itsensä aistiva samalla kun se on myös aistittu ja täten samanlaista aistittavaa ainesta kuin muut oliot. Tietoisuutemme ei kuitenkaan yleensä kykene ylläpitämään tietoisuutta aistivasta toiminnasta ja aistituksi tulemisesta samanaikaisesti vaan nämä kaksi tietoisuuden tapaa vuorottelevat. Tämän ruumiillisen kokemuksen kaksinaisen luonteen on ymmärretty avaavan meille mahdollisuuden olla ymmärtävässä suhteessa ympäristöömme. Kozelin lähtökohtana on kuitenkin se, että esiintymisen prosesseille keskeisestä on kykymme reflektoida toimintaamme samanaikaisesti toimintamme kanssa. Fenomenologialle tyypillisesti hän myös toteaa, että tietoa voi tuottaa siten, että se on uskollinen eletylle kokemukselle, siis kokemukselle sellaisena kuin se ilmenee sitä läpi elettäessä. Esittäessään toiminnallisen fenomenologisen metodin hän korostaa fenomenologisen reflektion olevan immersiivistä kontemplaatiota. Ruumiilliseen toiminnalliseen tilanteeseen uppoutuneelta se vaatii kysyvää asennetta ja kykyä keskittyä kehkeytyvään tapahtumaan. Tässä merkityksellistä on se, että toiminta ja havainto ovat toisiinsa kietoutuneita ja esityskokeilulle rakennetun kehyksen suuntaamia. Käsitteetkin nivoutuvat tähän toimintaan fenomenologista asennetta suuntaavina dynaamisina asioina, jotka muovaavat myös havaintojemme ja kokemustemme luonnetta. Kozelin näkökulman mukaan improvisatorinen teknologinen esityskokeilu, josta hän kirjoittaa, tuotti tietoa, jota parhaiten luonnehtii käsitteiden, havaintojen, affektien ja kinesteettisten kokemusten yhdistelmä. Tämä on tietoa, joka tulee esiin itse esitystapahtumassa, tanssijan toiminnallisessa ja kokemuksellisessa tilanteen hahmottamisessa, sekä hänen suhteessaan teknologiseen ympäristöön ja sen vaikutukseen tapahtuman muotoutumisessa. Hän siis alleviivaa ruumiillismateriaalisen toiminnan sisältämän käsitteelliskokemuksellisen tiedon merkitystä ja mahdollisuutta taiteellisessa tutkimuksessa. Käännettävyyssuhteeseen vedoten hän uskoo yleisön myös kykenevän sen välittömään vastaanottamiseen. (Kozel 2011.)

Toisessa mainitsemassani tekstissä Kozel (2015) tarkastelee fenomenologiaa performativiisena, esittävänä käytäntönä. Hän pohtii, miten esiintyjän, koreografin ja yleisön esityskokemukset kääntyvät vain raa’asta kokemuksellisesta aineksesta erilaisiin koreografisille prosesseille tunnusomaisiin tekstuaalisiin esittämisen tapoihin, joita sanojen ja tekstien ohella ovat myös piirretyt kuviot ja ihmishahmot. Yhdistäessään prosessifilosofiaa[5] fenomenologiaan hän muotoilee tässä yhteydessä näkemyksensä prosessifenomenologiasta subjektiivisena, ruumiillisena ja situationaalisena[6], mutta myös kriittisenä, prosessuaalisena ja tutkivana toimintaa, joka tunnustelee tai koettelee olemassa olevan reunoja ja totunnaisia kategorioita ymmärtääkseen kokemuksen ainesta aina uudestaan. (Kozel 2015, 56). Ymmärtääkseni hän tekee näin avatakseen uusia kirjoittamisen mahdollisuuksia taiteelliselle esitystutkimukselle. Hän toteaakin, että kirjoittamisen tapahtumassa fenomenologia käynnistää eletyn kokemuksen kääntämisen, ylittämisen ja transponoinnin prosessin. Tässä fenomenologia saattaa hänestä ensin olla hapuilevaa ja tuottaa piirustuksia, raaputuksia, muminaa ja eleitä, jotka kuitenkin ovat merkityksellisiä kokemuksen hahmottamisessa ja artikuloinnissa sekä taiteellisen työskentelyn syvenevälle kululle.

Alex Arteaga (2020) on jo vuosikymmenen ajan saanut inspiraatiota fenomenologisesta menetelmästä rakentaessaan taiteellisen tutkimuksen koeasetelmia. Hänen yhtenä kiinnostuksensa kohteena on ollut amerikkalaisen fenomenologin Max van Manenin edistämä käytännön fenomenologia (phenomenology of practice). Tämän fenomenologisesta psykologiasta ja fenomenologisesta filosofiasta vaikutuksia saaneen tutkimusorientaation tavoitteena on palvella ammatinharjoittajien työtä ja arjen käytäntöjä. Van Manen kirjoittaa, että käytännön fenomenologia palvelee käytäntöjä samalla kun se on käytännöistä lähtöisin. Hän toteaa sen viittaavan sellaiseen fenomenologiseen tutkimukseen ja kirjoittamiseen, joka reflektoi erilaisia käytäntöjä niiden keskeltä, niiden konkreettisessa tapahtumisessa. Näin tehdessään käytännön fenomenologia pyrkii vahvistavamaan ruumiillista ontologiaa[7] ja epistemologiaa[8] sekä harkittua ja hienotunteista toimintaa. (Van Manen 2016, 15). Arteaga johti Through Phenomena Themselves -nimistä fenomenologista taiteellisen tutkimuksen projektia Taideyliopiston Venetsian tutkimuspaviljongissa vuonna 2019 (kts. www.researchcatalogue.net/view/618752/618753). Tässä yhteydessä hän päätti fenomenologian ajattelemisen sijaan tehdä fenomenologiaa ja hahmotella luentoa fenomenologisena käytäntönä. Hän toteutti kokeellisen luentotilanteen, jossa hän välittömään kokemukseensa ja hitaaseen havainnointiprosessiin nojautuen piirsi kaavakuvan tilanteen esiin nostamasta asetelmasta. Prosessin toisessa osassa Arteaga esitti kaavion sisältöä läsnäolijoille pyytäen heitä kommentoimaan ja täydentämään sen esittämiä näkemyksiä. Hänen tarkastelunsa kohteena on, miten erilaisia käsitteitä ja havaittuja asiantiloja voi horjuttaa ja kuinka uusia sellaisia voi syntyä. Tämän mahdollistamiseksi hän käyttää fenomenologista menetelmää, jossa sulkeistetaan tai neutraloidaan käsitteen tai asiantilan sitova merkitys. Näin niitä voi hänen mukaansa tarkastella tuoreeltaan, ilman että aikaisemmat kokemukset määrittävät niitä. (Arteaga 2020.)

*

Edellisten viitoittamalla tiellä olemme yhteistyössä Kirsi Heimosen kanssa kehitelleet fenomenologista paikkasidonnaista koreografisen yhteiskirjoittamisen menetelmää. Kehitimme lähestymistapamme alun perin huomioidaksemme sitä, mikä arkipäiväisessä toiminnassa jää katveeseen. Pohdimme, miten voisimme ilmentää liikkeellisesti ja tanssien hahmottamaamme paikkasidonnasta katvetta sanoin. Tärkeää meille oli ruumiillisesti vaikuttua valitsemistamme kaupunkiympäristöistä ja niissä lymyilevästä katveesta ja sallia sen synnyttämän tunnon suunnata kirjoittamisen prosessiamme. Menetelmämme tarkentuessa ja työskentelymme edetessä havaitsimme, että toteutamme eräänlaista käytännöllistä fenomenologiaa. Olimme muovanneet fenomenologista havaitsemisen ja kirjoittamisen menetelmää omia tarkoituksiamme varten. Menetelmämme yhdistää yhdenlaista arkipäiväisen asenteen sulkeistamista, ruumiillista aistimista ja havainnointia sekä kehkeytyvää deskriptiivistä yhteiskirjoitusta. Sen myötä syntynyt yhteiskirjoituksemme on toisteisesti muuntuvaa poeettista tekstimassaa, joka toimii fenomenologisena evidenssinä tai demonstraationa paikan kohtaamisestamme. Pidämme tätä tekstiä koreografiana, sillä se todentaa, toistaa ja laajentaa affektiivista ja liikkeellistä ruumiillista kokemustamme.

Seuraamme seuraavaa tehtävää tutkiessamme valitsemiamme kaupunkiympäristön tai -paikan katvetta.

Tehtävä 1

• A. Tutki valittua paikkaa olemalla tarkkaavainen sille, kuinka se resonoi ruumiissasi ja laajentaa sitä.
• B. Reagoi paikkaan liikkumalla siinä.
• C. Jonkin ajan kuluttua aistittuasi paikan vaikutusta ja luonnetta, vastaa siihen kirjoittamalla yksittäisiä sanoja tai kahden sanan lausekkeita vihkoosi.

Tehtävä 2

Seuraavien päivien aikana anna paikan vaikutuksen viipyä itsessäsi ja käyttäen paikalla kirjoittamisia sanoja ja lausekkeita kirjoita 5–10 lausetta, jotka välittävät tuntumaa paikan kohtaamisesta. Lähetä paikan päällä kirjoittamasi sanat ja myöhemmin syntyneet lauseet Kirsille/Leenalle.

Tehtävä 3

Salli paikan hiljaisen vaikuttavuuden ja jo kirjoitettujen sanojen ja lauseiden suunnata kirjoittamistasi:

• A. Kirjoita lauseita tai lyhyt teksti käyttäen molempien (Kirsin ja Leenan) tuottamia sanoja.
• B. Kirjoita lauseita tai lyhyt teksti käyttäen molempien (Kirsin ja Leenan) tuottamia lauseita.
• C. Kirjoita lauseita tai lyhyt teksti käyttäen vain niitä sanoja, joita et itse ole kirjoittanut.
• D. Kirjoita lauseita tai lyhyt teksti käyttäen vain niitä lauseita, joita et itse ole kirjoittanut.
• E. Kirjoita lauseita tai lyhyt teksti käyttäen sekä niitä sanoja että lauseita, joita et ole itse kirjoittanut.
• F. Lähetä syntyneet tekstit Kirsille/Leenalle nähtäväksi.
• G. Liittäkää kaikki syntynyt tekstimateriaali yhdeksi kokonaisuudeksi yhdessä.

(kts. Heimonen & Rouhiainen 2022)

Alla on lyhyt ote tätä menetelmää soveltaen syntyneestä yhteiskirjoituksesta, joka on kokonaisuudessaan luettavissa Katveen varjon sanominen koreografisen kirjoittamisena nimisessä ekspositiossa. Se on julkaistu Ruukku: Taiteellisen tutkimuksen kausijulkaisu 15sta (www.researchcatalogue.net/view/848270/848271). Kirjoitimme tekstin soveltaen menetelmäämme koronasulun aikana erikseen kotiemme lähellä havaitsemissamme joutopaikoissa.

Katveen sanomisen koreografiaa:

juureton pitsi

joutopuu

jätetty elämä

ohitettu hauta

järjestelmällinen tuho

piittaamattomuuden normaalius

ylevä melankolia

tiaisen oma Kotkanpesä

valmisesine

materian rihmastollinen kompleksisuus

Toisiinsa kietoutuvien oksistojen ja runkojen tiheä meri hiljentää tarkkailijan kauneudellaan. Lumoavan tuoksun keskellä kaksi suurta kuusta vakaasti vahtii omaistensa hautaa kuin hellästi kutsuen sitä maatumaan.

lävistävä

saareke

suo

muheva

koteloimaton

heijaava tiiviys

leikki: paikan vaihto

sinnikäs

kaihtimet

sir-koli-tus

Huojun reunasaumalla, hakkeen ja nurmen liitoksessa, jossa tulen vetäistyksi aukinaiseen piiriin, hakkeen ja havun sakkaan. Väylien välissä, katseiden keskellä, tämä koteloimaton tiivistymä piiloutuu ja näyttäytyy tuulen hengityksen tahdissa. Kaihtimet rapisevat. Menneisyyden sahan tuoksu heilauttaa tasapainon, suo upottaa jalkaterän sinne, kauas, tänne, lähelle. Havu orkestroi meren, lantion ja sormien askeleet; suon sir-koli-tus. Aika pidättää hengitystään. Kaidat kuuset loikkivat vaihtavat paikkaa, työntyvät kylkiluiden väliin, siirtyvät keuhkoihin, vatsaan, juurtuvat säveleksi joka levittäytyy; ottavat kaltaisekseen ja samalla tuttuus minussa kalpenee.
Jää vain lähtö.

(Rouhiainen & Heimonen 2021.)

Sen lisäksi, että olemme julkaisseet paikkasidonnaisen koreografisen yhteiskirjoittamisen menetelmämme avulla tuottamamme poeettisen tekstin, olemme muutamassa artikkelissamme pohtineet työskentelymme fenomenologisia juonteita ja perustelleet, miksi pidämme sitä koreografiana. Kerromme niissä menetelmämme muotoumisesta, sen kytköksistä fenomenologiseen menetelmään sekä pohdimme kaupunkiympäristöjen toiseuden kohtaamiseen ja kirjoittamiseen liittyviä kysymyksiä Emmanuel Levinasin ja Jean Luc Nancyn fenomenologisiin käsitteisiin nojaten (kts. tarkemmin Rouhiainen & Heimonen 2021; Heimonen & Rouhiainen 2022). Näin olemme sitoutuneet Grantin, Mac Neilly-Renaudien ja Wagnerin esittämään kolmeen kategoriaa fenomenologian ja esityksen yhteyksistä. Pohtiessamme käsitteellisesti ruumiin, toiseuden ja kirjoittamisen kysymystä paikan kohtaamisessa linkitimme fenomenologia ja esitystä, tässä yhteydessä koreografisen kirjoittamisen prosessia, toisiinsa. Tarkastellessamme taiteellista menetelmäämme fenomenologisen menetelmän näkökulmasta liikuimme esityksen fenomenologian maastossa, edistimme siis koreografisen kirjoittamisen fenomenologiaa. Itse lopputuleman, koreografisen tekstin, voi puolestaan ymmärtää olevan fenomenologiaa esityksenä tai koreografiana, fenomenologinen demonstraatio paikan kohtaamisesta.

Viitteet

1 Eksistentiaalisella fenomenologialla viitataan joukkoon fenomenologeja (mm. Martin Heidegger (1989–1976), Jean Paul Sartre (1905–1980), Hanna Arendt (1906–1975), Emmanuel Levinas (1906–1995), Simone de Beauvoir (1908–1986), Maurice Merleau-Ponty (1908–1951)), jotka pitivät ihmisen konkreettista maailmasuhdetta keskeisenä fenomenologisesti tarkasteltavana ongelmana

2 Kirsi Heimonen on ystävällisesti kommentoinut artikkelia arvokkailla kieleen liittyvillä huomioilla ja esittelen yhteistyötämme hänen suostumuksellaan. Olen molemmista kiitollinen.

3 Saksalaista Edmund Husserlia (1859–1938) pidetään fenomenologisen filosofian alkuunsaattajana. Useimmat 1900-luvun fenomenologit edistivät fenomenologiaa tutkimalla ja jatkamalla tai kiistämällä hänen fenomenologisia teesejään. Näitä varhaisen vaiheen fenomenologeja olivat esimerkiksi Max Scheler (1879–1942), Edith Stein (1891–1942) ja Eugene Fink (1905–1975) sekä edellä mainitut eksistentiaalisen fenomenologian edustajat.

4 Phenomenology has provided contemporary performers with a language for thinking about how bodies operate and create meaning between each other. Concerned primarily with the structures of experience and perception, phenomenology speaks to fundamental concerns of performance-making, starting with questions about how audience members encounter performances. It has furnished us with ways of thinking about what it means to touch another body and what it means to push into a body and what kinds of bodies we have. (Bleeker et al. 2015, 4)

5 Prosessifilosofia tai tulemisen filosofia pitää olemassaoloa dynaamisena ja täten katsoo, että filosofian tulisi tarkastella prosesseja, muutoksia ja muuttuvia suhteita keskeisinä todellisuuden elementteinä. Alfred North Whiteheadin (1861–1945) teosta Process and Reality (1929) pidetään tämän filosofisen suuntauksen kulmakivenä.

6 Fenomenologiassa ihmisen situationaalisuudella tarkoitetaan hänen yksilöllistä maailmaan kietoutuneisuuttaan oman elämäntilanteensa mukaisesti. Osa tästä elämäntilainteisuudesta määrittyy kohtalonomaisesti, ja osaan voi ihminen valinnoillaan ja toimillaan vaikuttaa. (Rauhala 1995, 86.)

7 Ontologia on filosofian osa-alue, joka pohtii olevaisen ja olemassaolon perimmäistä luonnetta.

8 Epistemologia on filosofian osa-alue, joka pohtii tietoa, muun muassa sitä, mitä tieto on, miten tietäminen on mahdollista, mitkä ovat tietämisen rajat.

Lähteet

Arteaga, Alex. 2020. ”Aesthetic Practices of Very Slow Observation as Phenomenological Practices. Steps to an Ecology of Cognitive Practices.” Ruukku: Taiteellisen tutkimuksen kausijulkaisu 14. www.researchcatalogue.net/view/740194/862241.

Bleeker, Maaike; Jon Sherman Foley ja Eirini Nedelkopoulou (toim.) 2015. ”Introduction.” Teoksessa Maaike Bleeker, Jon Foley Sherman ja Eirini Nedelkopoulou (toim.) Performance and Phenomenology: Traditions and Transformations. New York and London: Routledge: Taylor & Francis Group, 1–19.

Bredenberg, Mikko. 2017. Näyttämöllinen kuvittelu. Acta Scenica 49. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu. urn.fi/URN:ISBN:978-952-7218-05-1.

Brown, Charles S. ja Ted Toadvine (toim.) 2003. Eco-Phenomenology: Back to the Earth Itself. Albany: State University of New York Press.

Costello, Peter. R. 2016. ”Introduction.” Licia Carslon ja Peter R. Costello (toim.) Phenomenology and the Arts. London: Lexington Books, ix–xviii.

Finlay, Linda. 2011. Phenomenology for Therapists. Oxford, UK: Wiley-Blackwell.

Fraleigh, Sondra Horton. 1987. Dance and the Lived Body. A Descriptive Aesthetics. Pitssburgh: University of Pittsburgh Press.

Grant, Stuart, Jodie McNeilly-Renaudie ja Matthew Wagner (toim.) 2019. Performance Philosophy: To The Thing Itself. Switzerland: Palgrave McMillan.

Heidegger, Martin. 1995. Taideteoksen alkuperä. Suom. Hannu Sivenius. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Taide. (Alkuperäinen teos 1935/36)

Heimonen, Kirsi ja Leena Rouhiainen. 2022. ”In the Shadows: Phenomenological Choreographic Writing.” Choreographic Practices 13(1), 75–96. DOI: 10.1386/chor_00042_1

Heimonen, Kirsi. 2009. Sukellus liikkeeseen: liikeimprovisaatio tanssimisen ja kirjoittamisen lähteenä. Acta Scenica 24. Helsinki: Teatterikorkeakoulu. urn.fi/URN:ISBN:978-952-9765-55-3.

Johnston, Daniel. 2017. Phenomenology and Theatre: A Manual. London: Palgrave Macmillan.

Kirkkopelto, Esa. 2022. ”A Phenomenological Actor.” Phenomenology & Practice 17(1), 99–114.

Kozel, Susan. 2015. ”Process Phenomenologies.” Teoksessa Maaike Bleeker, Jon Foley Sherman ja Eirini Nedelkopoulou (toim.) Performance and Phenomenology: Traditions and Transformations. New York and London: Routledge: Taylor & Francis Group, 54–74.

Kozel, Susan. 2011. ”The Virtual and the Physical: A Phenomenological Approach to Performance Research.” Teoksessa Michael Biggs ja Henrik Karlsson (toim.) The Routledge Companion to Research in the Arts. London ja New York: Routledge Taylor & Francis Group, 204–222.

Kozel, Susan. 2007. Closer: Performance, Technologies, Phenomenology. The MIT Press: Cambridge and London.

Merleau-Ponty, Maurice. 1993a. Silmä ja mieli. suom. Kimmo Pasanen. Helsinki. Kustannusosakeyhtiö Taide.

Merleau-Ponty, Maurice. 1993b. ”Eye and Mind.” Teoksessa Michael B. Smith (toim.) The Merleau-Ponty Aesthetics Reader: Philosophy and Painting. Evanston, Il.: Northwestern University Press, 121–150.

Monni, Kirsi. 2004. Olemisen poeettinen liike. Tanssin paradigman taidefilosofia tulkintoja Martin Heideggerin ajattelun valossa sekä taiteellinen työ vuosilta 1996–1999. Acta Scenica 15. Helsinki: Teatterikorkeakoulu. urn.fi/URN:ISBN:978-952-9765-75-1.

Parviainen, Jaana. 2006. Meduusan liike: Mobiiliajan tiedonmuodostuksen filosofiaa. Helsinki: Gaudeamus.

Parviainen, Jaana. 1998. Bodies Moving and Moved: A Phenomenological Analysis of the Dancing Subject and the Cognitive and Ethical Values of Dance Art. Tampere: Tampere University Press.

Rauhala, Lauri. 1995. Tajunnan itsepuolustus. Helsinki: Yliopistopaino.

Ravn, Susanne. 2016. ”Embodying Interaction in Tango and Sports Dance.” Teoksessa Thomas F. Defrantz ja Philipa Rothfield (toim.) Choreography and Corporeality: Realy in Motion. London: Palgrave Macmillan, 119–134.

Rosenberg, Robert ja Peter-Paul Verbeek (toim.) 2017. Postphenomenological Investigations: Essays on Human-Technology Relationships. Lanham: Lexington Books.

Rothfield, Philipa. 2020. Dance and the Corporeal Uncanny: Philosophy in Motion. London: Routledge Francis & Taylor Group.

Rouhiainen, Leena ja Kirsi Heimonen. 2021. ”Katveen varjon sanominen koreografisen kirjoittamisena.” Ruukku: Taiteellisen tutkimuksen kausijulkaisu 15. www.researchcatalogue.net/view/848270/848271.

Rouhiainen, Leena. 2020. ”Thinking through Artistic Research and Pathic Experience: Research in Art and Experience.” Special Issue in Research in Art an Experience, Research in Arts and Education 1/2020, 93–106; researtsedu.com/2020-february-issue.

Rouhiainen, Leena. 2015. ”Resonoivan kehon matkassa: tanssiminen, kokemus ja tutkimus.” Teoksessa Virpi Tökkäri (toim.) Kokemuksen tutkimus V: Lauri Rauhala 100v. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus, 103–122.

Rouhiainen, Leena. 2014. ”Fenomenologinen tanssintutkimus: tanssin harjoittajan näkökulman luotaamista.” Hanna Järvinen ja Leena Rouhiainen (toim.) Tanssiva tutkimus: Tanssitutkimuksen menetelmiä ja lähestymistapoja. Nivel 3. Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu, 109–125. nivel.teak.fi/tanssiva-tutkimus/fenomenologinen-tanssintutkimus-tanssin-harjoittajan-nakokulman-luotaamista/

Rouhiainen, Leena. 2011. ”Fenomenologinen näkemys oppimisesta taiteen kontekstissa (A Phenomenological Conception of Learning in the Context of the Arts).” Teoksessa Eeva Anttila (toim.) Taiteen jälki: Taidepedagogiikan polkuja ja risteyksiä. Helsinki: Theatre Academy, 75–94.

Rouhiainen, Leena. 2009. ”Havainnoiva tanssi.” Synteesi: Taiteidenvälisen tutkimuksen aikakausilehti 1(29), 53–64.

Rouhiainen, Leena. 2008. ”Somatic Dance as a Means of Cultivating Ethically Embodied Subjects.” Research in Dance Education 9(3), 241–256.

Rouhiainen, Leena. 2003. Living Transformative Lives: Finnish Freelance Dance Artists Brought into Dialogue with Merleau-Ponty’s Phenomenology. Acta Scenica 13. Helsinki: Teatterikorkeakoulu. urn.fi/URN:ISBN:978-952-9765-77-5.

Sartre, Jean Paul. 1967. Mitä kirjallisuus on? suom. Pirkko Peltonen & Helvi Nurminen. Helsinki: Delfiini-kirjat Otava.

Sheets-Johnstone, Maxine. 1999. The Primacy of Movement. Amsterdam: John Benjamin Publishing Company.

States, Bert O. 1985. Great Reckonings in Little Rooms: On the Phenomenology of Theatre. Berkeley: University of California Press.

van Manen, Max. 2016. Phenomenology of Practice. Meaning-Giving Methods in Phenomenological Research and Writing. Walnut Creek, CA: Left Coast Press.

Weiss, Gail, Ann V. Murphy ja Gayle Salamon (toim.) 2020. 50 Concepts for a Critical Phenomenology. Evanston, Il.: Northwestern University Press.

Wilshire, Bruce. 1982. Role Playing and Identity. The Limits of Theatre as Metaphor. Bloomington: Indiana University Press.

Wrathall, Mark. 2011. ”The Phenomenological Relevance of Art.” Joseph D. Parry (toim.) Art and Phenomenology. London and New York: Routledge Francis & Taylor Group, 9–30.

Zarrilli, Philip. 2019. (Toward) a Phenomenology of Acting. London: Routledge.

Østern, Tone Pernille. 2009. Meaning-Making in the Dance Laboratory: Exploring Dance Improvisation with Differently Bodied Dancers. Acta Scenica 23. Helsinki: Teatterikorkeakoulu. urn.fi/URN:ISBN:978-952-9765-53-9.