1.2

Keskiajan liturgiset näytelmät

Keinovalon historia teatterissa alkaa keskiajalla, kirkoissa esitettyjen liturgisten näytelmien yhteydessä. Keskiajalla hallinto ja kulttuurielämä olivat tiukasti katolisen kirkon valvonnassa. Kirkkoruhtinaiden rakennuttamat korkeuksia hipovat goottilaiset kirkot ja katedraalit olivat hengellisen ja maallisen mahdin osoituksia.

800–1200 Varhaiskeskiaika
1200–1400 Sydänkeskiaika (Italiassa jo varhaisrenessanssi)
1400–1500 Myöhäiskeskiaika (Italiassa jo täysrenessanssi)

• Pääsiäismessuun liittyvä liturginen draama kehittyi 900-luvulta alkaen, muuttuen vuorottelevasta liturgisten tekstien kuorolaulusta vähitellen näytelmällisemmäksi, mutta tarkasti liturgiaa noudattavaksi teatterinäytelmäksi.
• Joulukuvaelmia esitettiin 1000-luvulta alkaen vapaammin näytelmällisinä.
• Esitysten kehityttyä realistisemmiksi ja koomisemmiksi tuli tarve erottaa näytelmä varsinaisesta messusta eri esitysaikaan, kirkon julkiseen osaan tai ulos.
• Fransiskaanimunkkien kansankieliset opetusnäytelmät kehittyivät 1200-luvulla.
• 1400-luvulla keskikesän Pyhän ruumiin juhlasta kehittyi monipäiväinen, loistelias teatteritapahtuma. Tarvittiin eri tehtäviin eriytyneitä osaajia, mikä johti vähitellen erikoistuneiden teatteriammattien syntyyn.
• Erityisesti Firenzen kirkoissa pääsiäisaikana toteutetut näytelmät saavuttivat 1400-luvulla mahtavat mittasuhteet.
  Myöhäiskeskiajalla myös hoveissa alettiin esittää näytelmiä sisätiloissa.
• Toreilla esitettiin kansanomaisia komedioita, commedia del’artea.
• Uskonpuhdistus erotti uskonnon ja katoliseen kirkkoon identifioituneen teatterin toisistaan.

Valoisuuden filosofia

Uusplatoninen ja skolastinen filosofia kehittyivät 1100- ja 1200-luvuilla. Niiden mukaan Jumala loi valon joka manifestoitui enkeleissä ja jumalallisessa armossa ja lopulta optisena valona – jumaluuden ilmestyksinä eri tasoilla. Mitä suurempi valoisuus materiaalisen maailman ilmiöihin liittyi, sitä korkeammalla henkisellä tasolla ne olivat universumin pyhässä järjestyksessä. Elementtien pyhyys määräytyi niiden valoisuuden perusteella: tuli, ilma, vesi, maa. Eri materiaalit, metallit, kivet ja värit olivat vastaavasti järjestyksessä valovoimaisuutensa perusteella.

Liturgisten esitysten lavastus perustui eri tapahtumapaikkojen simultaaniseen sijoitteluun kirkon tilassa. Henkilöhahmot esiintyivät ”taloissaan”, jotka olivat henkilöön symbolisesti liittyviä korokkeita tai rakennelmia. Rakennelmien väliin jäävää tilaa käytettiin taloihin liittyvänä laajempana näyttelemisalueena, paikasta toiseen liikkuvien henkilöiden alueena ja myös yleisön liikkumatilana. Keskiajan hierarkkista maailmankuvaa ilmentää myös kirkon korkeuserojen käyttö, maalliset esiintyjät olivat katsojien silmien tasolla, taivaalliset ylhäällä korkeuksissa.

Kirkkovuoden suuriin juhliin liittyvissä liturgisissa näytelmissä valolla oli symbolinen tehtävä. Pääsiäisenä Jeesuksen kuoltua valo vähenee kunnes vain yksi kynttilä jätetään palamaan ja ylösnousemuksen jälkeen kirkko syttyy täyteen valon loistoon. Betlehemin tähti vaelsi läpi kirkon, johdattaen tietäjät kohti seimeä. Enkelien kantamat kynttilät sokaisivat Jeesuksen hautaa vartioivat roomalaiset.

Keskiajan taiteessa valon metafysiikka on läpikäyvää: kulta, hopea, jalokivet ja kiilteet loistavat kuvattavissa pyhissä aiheissa, kuvat loistavat omaa mystistä sisältä tulvivaa valoaan, jota ei ole lainattu optisista lähteistä kuten auringolta. Varjoja ei ole.

Valodramaturgiaa ja pyrotekniikkaa

1400-luvulla uskonpuhdistuksen ja vastauskonpuhdistuksen jakaessa Eurooppaa, Italian katolisen kirkon piirissä panostettiin entistä komeampien esitysten valmistamiseen kirkoissa. Erityisesti pääsiäisen ja helluntain tapahtumia esitettiin messun yhteydessä mahtavina liturgisina näytelminä.

Kuvaukset koskevat harvinaisen rikkaasti ja suuressa mittakaavassa tehtyjä esityksiä, mutta vastaavia näytelmiä esitettiin pienimuotoisempina toteutuksina vuosittain eri puolilla Eurooppaa. Niissäkin oli keskeistä elävän valon dramaturginen aspekti ja kosmosta kuvaava lavastus. Samanlainen kuvasto siirtyi myös maallisiin esityksiin ja lopulta barokin oopperan kautta eteenpäin.

Pyroteknisiä keinoja käytettiin ylösnousemusnäytelmissä pyhän hengen kyyhkyn pyrstöstä sinkoavina ilotulituksina ja maallisissa esityksissä helvetin tulen ruutisavuina. 1500-luvulta eteenpäin ilotulitukset tulivat hoviesitysten kohokohdiksi.

Vasari: Le vite de´più eccelenti pittori, scultori ed architectti (1550)

Taitelilijakuvauksia sisältävässä kirjassaan Giorgio Vasari kuvaa kahta satakunta vuotta aiemmin esitettyä liturgista näytelmää. Molemmissa oli vaikeaa ja monimutkaista näyttämötekniikkaa, kirkon korkean ja syvän arkkitehtuurin hyväksikäyttöä, samoin kuin vaativia pyroteknisiä ratkaisuja.

Taiteilija Filippo Brunelleschi, joka kuoli vuonna 1446, oli Leonardo da Vincin ohella tärkeä renessanssiajan lavastaja. Hän valmisti Vasarin kuvaaman Marian ilmestys -esityksen (vuosilukua ei mainittu). Kuten liturgisissa näytelmissä yleensäkin, lavastus oli simultaaninen. Alhaalla maan tasalla oli Marian koroke. Liukuovilla varustettu Jumalan valtakunta oli rakennettu korkealle korokkeelle, josta kulki köysirata alas Marian korokkeen luo. Näytelmän dramaturgiassa valolla oli aivan keskeinen, symbolinen rooli.

Kosmoksen rakennetta kuvasi pyörivä puolipallo, joka sisälsi eri tavalla liikkuvia osia. Se pystyttiin nostamaan ja laskemaan vaijerien avulla enkeleineen päivineen kirkon lattiatasosta ylös taivaaseen. Enkelit olivat planeettojen kehillä seisovia pikkupoikia. Pallossa oli ylempänä kolme valokehää, jotka vaikuttivat pilvien lomassa tuikkivilta tähdiltä, pikku lyhtyjen edessä oli pumpulia. Kaiken keskellä oli soikea kuparinen rakennelma, jossa enkeli Gabriel seisoi. Se oli varustettu kaksoiskuorella, jonka ulommassa kuoressa oli pieniä luukkuja, joista kynttilät loistivat taivaallista valoa.

Kun taivaalta ilmestyvä jumalkone laskeutui maan tasalle, valot himmennettiin painamalla jousesta ja kannet peittivät kaikki reiät. Kun Gabriel kohosi takaisin ilmaan, valot syttyivät taas loistamaan. Enkelin takana paljastui liukuovien takaa valtaistuimellaan istuva isäjumala, musiikki kohosi, maan puolipallo enkeleineen pyöri ympäri ja valtava kynttilöiden rykelmä loisti. Loistelias näky vakuutti yleisön paratiisin ihanuudesta.

Venäläinen piispa Ssusdal Italian opintomatkalla

Toinen Marian ilmestys -näytelmä, jonka piispa Abraham Ssusdal pikkutarkasti kuvasi, esitettiin vuonna 1439 Firenzessä. Kirkon korkeuksissa on korotettu näyttämö, jossa nähdään Jumala ja enkelit paratiisissa. Paratiisia ympäröi kosmoksen rakennetta ilmentävät seitsemän valokehää, jotka muodostuvat yhteensä tuhannesta öljylyhdystä. Alhaalla on Marian ja profeettojen näyttämö. Yleisö sijoittuu näyttämöiden väliin.

Kun Mariaa ja profeettoja ympäröivä verho aukaistaan, ylhäältä paratiisista tulee köysirataa pitkin enkeli Gabriel puettuna lumivalkoiseen kultakoristeiseen pukuun ja kultaisiin siipiin. Ilmestysdialogin jälkeen Jumalan luota paratiisista lähtee kolmea lankaa myöten tulisäde kohti Mariaa ja profeettoja, palaten sitten takaisin paratiisiin ja täyttäen koko kirkon kipinöillä. Paratiisikorokkeelta lähtee voimistuva ruutilankasäde joka sytyttää kaikki kirkon kynttilät vahingoittamatta esiintyjiä tai katsojia. Koko kirkko on täynnä ukkosen jylinää ja sinkoilevia kipinöitä, ja lyhtyjen syttyessä loistavaa paratiisin valoa. Enkeli lentää siipiään liikutellen yleisön päiden päällä köysirataansa pitkin takaisin paratiisiin. Kun enkeli on perillä paratiisissa ruutilankasäde sammuu ja verhot vedetään korokkeiden eteen.

Piispa Abraham Ssusdal kuvaa myös ylösnousemusnäytelmää, jossa kirkon korkeutta taas käytettiin tehokkaasti. Jumala paratiisissa oli noin parinkymmenen metrin korkeudessa korokkeella, josta hän lähetti alas kauniin pilven, kahden kultasiipisen enkelin kera, noutamaan Jeesusta Öljyvuorelta. Jeesus liitää köysien avulla kohti pilveä, ja kun hän tavoittaa sen se kietoo hänet sisäänsä ja sen sisällä oleva kynttiläpaljous syttyy palamaan. Loistava pilvi kohoaa takaisin paratiisiin, ja perille päästyä musiikki loppuu ja kaikki pimenee. Jälleen kerran valo symbolisoi jumalan voimaa ja olemusta. Näytelmien on täytynyt tehdä valtava vaikutus ihmisiin.

Uskonnolliset ulkoilmaesitykset

Keskiajan ulkoilmanäytelmiä, joissa kuvattiin helvetin kauhuja, hallitsi tulen rätinä, lieskat ja savu. Tulen ahmivat lieskat vakuuttivat kaikki helvetin kauheudesta. Helvetin pahuutta ei haluttu esittää sisällä kirkon pyhyyttä tahraamassa.

Ulkoilmaesityksissä kuvattiin valoa ja sen symboloimia pyhiä arvoja maalaamalla valo pigmenteillä pintaan. Esimerkiksi enkeli Rafaelin kasvot määrättiin näyttämöohjeissa maalattavan punaiseksi ja Jeesuksen kädet ja kasvot kullalla, ja Jeesus kantoi takanaan suurta aurinkoa.

Pyhä valo joko maalattiin tai kerättiin valon heijastuksia tekemällä metallinen sädekehä. Myös enkeli Luciferilla oli Vanhan Testamentin mysteerinäytelmässä heijastavasta materiaalista tehty säkenöivä aurinko takanaan. Italialaisessa ulkoilmanäytelmässä auringon säteitä piti suunnata Jeesuksen ilmestymiseen vuorisaarnassa hänen päällään olevalla kirkkaaksi kiillotetulla aurinkoa heijastavalla maljalla. Näyttämöohjeissa oltiin varauduttu pilviseen säähän, jolloin peilin korvaisivat ”soihdut tai jotkin muut valot”.

Symbolista pimeyttä kuvattiin myös maalatulla värillä. Esitettäessä luomiskertomusta valon erottamista pimeydestä ilmennettiin kankaalla, joka oli osittain valkoinen, osittain musta. Jeesuksen kärsimysnäytelmässä paratiisin päällä oleva aurinko käännettiin ja verenpunainen puoli paljastettiin kun Jeesuksen kuolinkohtaus koitti.

Rooman Colosseumissa esitettiin myös öisin uskonnollisia näytelmiä, kalliissa lavastuksissa ja soihtujen valossa.

Lähteet

Bergman, Gösta M. 1977.  Lighting in the Theatre. Uppsala: Almqvist & Wiksell.

Wickham, Glynne. 1995. Teatterihistoria. Helsinki: Teatterikorkeakoulu, Valtion painatuskeskus.

Paavolainen,Pentti. 1993/1994. Eurooppalaisen teatterin historiaa monimuoto-opetuksena. Opintomoniste. Helsinki.