1.3

Renessanssin teatteriarkkitehtuuri ja lavastus

1500-luvulla uskonpuhdistus jakoi Euroopan ja katolisen kirkon kontrolli yhteiskuntaelämästä löystyi. Kirkon vallasta siirryttiin itsevaltaisiin kuningas- ja ruhtinaskuntiin. Kirkon säätelemä yhtenäiskulttuuri mureni kansallisten kulttuuripiirteiden korostuessa. 1600-luvulla vastauskonpuhdistusten aikana katolinen kirkko pyrki uudestaan vahvistamaan valtaansa myös taiteen keinoin.

• Renessanssin aikakausi ulottuu 1400- ja 1500-lukujen vaihteesta 1600-luvun loppupuolelle.
• Myöhäisrenessanssia eli 1600-lukua kutsutaan barokiksi.

Teatteri irtosi uskonnosta

Tieteiden kehittyminen ja tutkimusretket laajensivat maailmankuvaa. Myös taiteen arvomaailma vapautui uskonnon säätelystä. Teatterissa monet keskiajan uskonnollisten esitysten muodot säilyivät ja kehittyivät, mutta aihesisältöjä ammennettiin antiikin mytologiasta.

• Antiikin klassinen ihmiskuva otettiin ihanteeksi kirkon vallan väistyessä. Antiikin taide, kirjallisuus ja arkkitehtuuri tulivat kiihkeän tutkimuksen kohteeksi. Antiikin draamoja käännettiin ja tutkittiin.
• Antiikin teatterirakentamisen rekonstruointi ja perspektiivimaalaukseen perustuvan lavastuksen kehittäminen olivat renessanssiteatterin keskeisiä pyrkimyksiä.
• Keskiajalla kehitetyt näyttämötekniset keinot otettiin käyttöön hoviteattereissa ja niitä kehitettiin edelleen. Esityksissä uskonnolliset henkilöhahmot korvattiin Olympoksen jumalilla.

Teatteri hallitsijoiden vallan symbolina

Itsevaltaiset kuninkaat ja ruhtinaat korostivat valtaansa myös teatterin välityksellä. Loiston ja vallan tunnusmerkeiksi rakennettiin kilvan toinen toistaan komeampia palatseja ja teattereita, joissa pidettiin mahtipontisia juhlia. Hallitsijat palkkasivat arkkitehteja ja taiteilijoita suunnittelemaan teattereita. Kuninkaiden hovijuhlissa sai alkunsa klassinen baletti hoviväen harrastuksesta.

• Italian kaupunkivaltioiden ruhtinaat kilpailivat keskenään hoviteattereiden ja juhlaesitysten loistokkuudessa, ja siksi juuri Italiassa panostettiin uusien teatterien ja edistyksellisten näyttämökoneistojen rakentamiseen. Hoviteatterin rinnalla kehittyi Italiasta alkaen kansanomainen ammattinäyttelijöiden teatterimuoto, commedia dell’arte. 1500-luvun Italian renessanssiteatteria pidetään teatterin kulta-aikana Englannin Shakespearen teatterin ohella.
• Englannissa teatteri syntyi hovista irrallisia ammattiteattereita, jotka toimivat omissa teatterirakennuksissaan, yleensä julkisissa ulkoilmateattereissa tai yksityisissä sisäteattereissa. Uskonkiistojen takia uskonnolliset ja poliittiset aiheet olivat kiellettyjä ja siksi maallinen teatteri kasvoi. Yleisön kiinnostus teatteriin loi pohjan näytelmäkirjallisuuden kukoistuskaudelle. Suurimmat näytelmäkirjailijat olivat William Shakespeare, Christopher Marlowe ja Ben Johnson.
• Espanjan ammattiteatteri oli katolisen kirkon suojeluksessa. Kultakauden näytelmäkirjailijoita olivat mm. Lope de Vega, Tirso de Molina ja Miguel de Cervantes.
• Ranskassa teatteri ja näytelmäkirjallisuus saivat mahdollisuuden kehittyä vasta 1600-luvun alussa, protestanttien ja katolisten välisen sisällissodan loputtua. Teatteri ja tanssi nousivat kukoistukseensa Ludvig XIV barokkihovin suojissa. Ranskan kultakauden näytelmäkirjailijoita olivat Corneille, Racine ja Molière.
• Ludvig XIV tunnetaan erityisesti tanssitaiteen edistäjänä. Jo kuusitoistavuotiaana v. 1635 hän esiintyi Jupiterina, ”Aurinkokuninkaana” baletissa Ballet de Nuit. Hän perusti hovisäveltäjä ja tanssinopettaja Lullyn kanssa Kuninkaallisen tanssiakatemian ja Kuninkaallisen ooppera-akatemian.
• Teatteritoiminta ja näytelmäkirjallisuus olivat valtiovallan ja kirkon sensuurin alaisia. Esimerkiksi ajan, paikan ja toiminnan ykseys oli Ranskan akatemian asettama sääntö, joka sitoi näytelmäkirjailijoita.

Teatterirakennus

• 1500-luvun alussa laaja geometrian tutkimus mahdollisti myös perspektiivimaalauksen kehittymisen. Perspektiiviopin periaatteita sovellettiin lavastuksissa.
• Antiikin näyttämöitä ja lavastekoneistoja tutkittiin lähteenä roomalaisen Vitruviuksen teos De Architectura, joka löydettiin v. 1414 ja painettiin v. 1486.
• Ferraraan rakennettiin teatteri Vitruviuksen kuvauksen mukaan. Rakennus paloi v. 1532.
• Vanhin säilynyt roomalaista arkkitehtuuria jäljittelevä klassinen teatteri, arkkitehti Andrea Palladion suunnittelema Teatro Olimpico rakennettiin v. 1580–84 Vicenzaan, Italiaan.
• Ensimmäinen teatteri, jossa oli näyttämöaukko ja esirippu, oli Parmaan v. 1618 valmistunut Teatro Farnese.
• 1637 valmistui Venetsiaan ensimmäinen oopperatalo. Orkesteri sijoitettiin monttuun näyttämön eteen.
• Näyttämön takaosassa oli monttu, jota käytettiin lavaste-elementtien liikutteluun ja taustan valaisuun.
• Italialaisia teatteriarkkitehteja (Serlio, di Somi, Ingegnieri, Sabbattini) kutsuttiin eri maiden hoveihin suunnittelemaan ja toteuttamaan teattereita.
• Länsi-Euroopassa ja Venäjällä yleistyi teatterirakennuksena oopperanäyttämö, jossa orkesteri sijoitettiin näyttämön edessä olevaan tilaan tai orkesterimonttuun.
• Englannissa Inigo Jones lavasti ja suunnitteli teattereita Italiasta saamiensa vaikutteiden pohjalta.
• Huomattavimmat Shakespearen ajan Englannin teatterit olivat ulkoilmateattereita (mm. Swan- ja Globe-teatterit), joissa esitykset pidettiin päivällä. Ulkoilmateattereita valaistiin myös soihduilla päivän hämärtyessä.
• Englannissa sisätiloihin rakennetuissa yksityisissä teattereissa esitykset pidettiin usein päivällä ja valaistus perustui suurista ikkunoista tulevaan päivänvaloon. Tragedioita esitettiin ikkunaluukut suljettuina, valaistuksena oli kynttelikköjen luoma yleisvalaistus.
• 1600-luvun barokkiteatterissa näyttämön syvyys syveni entisestään ja perspektiivilavastuksissa esitettiin loputtomaan kaukaisuuteen katoavia maisemia ja pylvässaleja.
• 1600-luvulla lavastuksissa korostui barokin taiteelle tyypillinen taituruus, muotojen rikkaus, liioittelu ja hurjuus, liikkeen, toiminnan ja tehokeinojen käyttö.

Arkkitehdit ja taiteilijat teatterihuvien visualisoijina

Arkkitehdit toimivat renesanssi- ja barokkiteatterien suunnittelijoina, mutta myös lavastajina, valaisijoina ja puvustajina, joskus myös ohjaajina. Useat arkkitehdit ja muut teatterihuvien järjestäjät kirjoittivat teoksia, joiden avulla on saatu hyvä kuva renessanssiteatterin käytännöistä.

Leonardo da Vinci 1452–1519

Keskiajan liturgisten näytelmien visuaalinen symboliikka ja taivaallinen valo siirtyivät eteenpäin sekä maallisten hovinäytelmien että kirkollisten esitysten kautta 1500-luvulla. Maallisissa esitysmuodoissa kristittyjen paratiisin valloittivat eri tavoin pukeutuneet antiikin olympolaiset. Rakkauden kupidot korvasivat enkelit.

Varhaisrenessanssin tunnetuimmasta taiteilijasta Leonardo da Vincista on tullut monipuolisen renessanssi-taiteilijan esikuva. Leonardo toimi myös valosuunnittelijana ja lavastajana.

Milanon herttuan hovissa v. 1490 toteutettu Il Paradiso -näytelmä noudatteli liturgisten näytelmien kosmologiaa.

• Paratiisia kiersivät seitsemän planeetan kehät.
• Munanmuotoinen, kaksoiskuorella varustettu maailma oli sisältä kultainen ja kuorien välissä oli monia pieniä kynttilöitä, jotka loistivat ulomman metallikuoren rei’istä kuin tähdet.
• Tähtikuvioita kuvaavat kynttilät kupolissa loistivat värillisen lasin läpi.
• Jupiter istui kultaisessa paratiisissaan, muut planeetta-jumalat ja enkelit näyttelivät soihdut käsissään.
• Leonardo käytti sekä suoraa valoa että lasipinnan läpi kuultavaa valoa, avoimia ja kätkettyjä valonlähteitä (Bergman 1977, 39.)

Leonardon mielestä optiikka ja valotutkimus oli tieteistä tärkein. Hän teki kokeita ja kirjoitti tutkimuksen, josta tosin on säilynyt vain osa. Hän mittasi valovoimaa, tutki varjon muodostumista, tunsi camera obscuran periaatteen ja kuvan kääntymisen silmän verkkokalvolla. Hän tutki väriaineiden ja valon värioppia.

Arkkitehti Sebastiano Serlion laaja teos Architettura julkaistiin vuonna 1530–1545. Serlio kuvailee teatterirakennuksen ja perspektiivilavastuksen periaatteet, eri näytelmätyyppejä varten ihanteelliset lavastukset ja yksityiskohtaisesti myös valaistuksen keinoja. Toiminta tapahtui etunäyttämöllä ja lavastuksen luoma illuusio oli näyttelijöiden takana. (Tarkemmin luvussa 1.4)

Leone di Somi toimi Mantuan hovissa teatteriviihteen organisoijana. Hänen näytelmänsä ovat kadonneet mutta säilyneet dialogit (1556–n. 1566) käsittelevät komedian ja tragedian dramaturgiaa, näyttelijäntaidetta ja puvustusta sekä lavastamista ja valaistusta. Lavasteiden vaihdettavuuden ongelmaan oli kehitetty yhtenä ratkaisuna periaktoi (antiikin kolmiosaiset sivusermit). Nyttelijät esiintyivät näyttämökuvan sisällä ja perspektiivikuva oli syventynyt. (Bergman 1977, 62)

Angelo Ingegnieri toimi useiden hoviteattereiden organisaattorina (Ferrara, Parma, Rooma, Urbino ja Torino) ja näytelmäkirjailijana. Teoreettinen tutkielma Il discorso della poesia rappresentativa e del modo di rappresentare le favole sceniche julkaistiin vuonna 1598. Siinä kuvataan mm. Vicenzan Teatro Olimpicon avajaisnäytelmää Oedipus Rexiä (vuonna 1585), jonka ohjaajana Ingegnieri toimi.

Taiteilija Bernardo Buontalenti toimi lavastajana monissa spektaakkelimaisissa juhlaesityksissä 1500-luvun loppupuolella. Hän ei itse kirjoittanut työskentelystään, mutta siitä on selostuksia ja kuvia, mm. esitykset toteuttaneen konemestarin kirjoittamana. (Tarkemmin luvussa 1.4)

1638 julkaistiin Niccola Sabbattinin teos Pratica de fabricar scene e machine ne’teatri (Näyttämökoneiston suunnittelu ja rakentaminen). Hänen teoksessaan kuvataan ensi kertaa standardisoitu, toiminnallinen valaistusjärjestelmä, joka koostuu ramppivaloista, näyttämön yläpuolisesta valaistuksesta (näyttämöaukon takana) ja sivuvaloista. (Tarkemmin luvussa 1.4)

Saksalainen arkkitehti Furttenbach julkaisi teokset Architectura Civilis, 1629 ja Architectura Recreationis, 1640, sekä Mannhaffter Kunst-Spiegel, 1663. Hänen kuvauksensa näyttämötekniikasta ja valaistuksesta ovat hyvin samantapaisia kuin Sabbattinin ja vahvistavat näkemyksen vallitsevasta valaistuskäytännöstä. Viimeinen teos kuvaa Ulmiin rakennetun koulunäyttämön, mutta lisäksi aritmetiikkaa, astronomiaa, vesijohtorakentamista, linnoittamista, ilotulituksia ja 25 sivua teatterin keinojen esittelyä. (Tarkemmin luvussa 1.4)

Inigo Jones työskenteli Englannin hovissa suurten naamioesitysten järjestäjänä. Italiasta vaikutteensa hakenut Jones oli edelläkävijä ennen kaikkea läpikuultavien lavasteiden kehittäjänä. Italialaisista valaistusvaikutteista huolimatta Englannissa katsomot valaistiin 1600-luvulla edelleen savuttavilla soihduilla.

Valaistusjärjestelmän kehittyminen

• Renessanssin varhaisvaiheessa 1400- ja 1500-luvuilla lavastaminen ja teatterivalaistus elivät hedelmällistä kehityksen ja kokeilujen aikaa.
• Valonlähteet teatterissa olivat elävää tulta: kynttilöitä, soihtuja ja öljylamppuja.
• Näyttämön ja katsomon päällä riippui kynttelikköjä. Hovien juhlanäytöksissä katsomo valaistiin kirkkaasti.
• Näyttämöaukon taakse ja lavasteisiin sijoitettiin valonlähteitä, myöhemmin myös sivukulissien väliin heijastimella varustettuja valaisimia.
• Hoviteattereissa pyrittiin luomaan valolla loistoa ja värikkyyttä. Myös lavasterakennusten katoille sijoitettiin soihturivistöjä tuomaan iloisuutta ja valoa näyttämökuvaan. Yleinen juhliin liittyvä tapa oli sytyttää talojen katoille nuotioita ja soihtuja.
• Valotehoa lisättiin monihaaraisilla kyntteliköillä ja jopa neljän sydänlangan öljylampuilla.
• Valon voimistamiseksi ja muokkaamiseksi kehiteltiin erilaisia heijastimia, linssejä ja mekaanisia himmentimiä.
• Bozze (ital.) oli valaisin, jonka takaosassa oli metalliheijastin ja kynttilöiden edessä nesteellä täytetty tasokupera lasipullo. Alkeellinen linssi pehmensi ja hajotti valoa.
• Valoa värjättiin käyttämällä linssipulloissa erivärisiä nesteitä, sijoittamalla valoja lavasteisiin värillisten lasinpalasten taakse ja sijoittamalla öljylamppuja värillisiin lasiastioihin.
• Yleisimmät valonlähteet olivat kynttilä ja öljylamppu. Kynttilöiden valoa pidettiin kauniimpana ja elävämpänä, mutta ne olivat kalliita ja tiputtivat vahaa yleisön ja esiintyjien päälle. Öljylampun valoa pidettiin hiukan kalseana.
• Sekä kynttilöiden että öljylamppujen tehoa lisättiin lisäämällä yhdessä valaisimessa olevien valojen määrää. Monihaaraisten kynttelikköjen ja monien sydänlankojen öljylamppujen valoa suunnattiin heijastimien ja peilien avulla.
• Himmentämistä varten oli kehitetty lieriöitä, jotka voitiin laskea vaijerien avulla kynttilöiden eteen ja taas tarvittaessa nostaa pois liekin edestä. Sabbattinin teoksessa oli kuva laitteesta.
• Näyttämöllä saattoi olla soihtuja kantavia palvelijoita valaisemassa näyttelijöitä. Soihtujen ja lyhtyjen avulla kuvattiin fiktiivisten tapahtumien sijoittuvan öiseen aikaan.
• Sekä di Somi että Ingegnieri suosittelivat mahdollisimman pimeää katsomoa, jolloin näyttämön valo vaikutti kirkkaammalta. Sabbattini kuvailee Serlion näkemyksiä noudatellen vallitsevan tavan, jossa katsomon etuosa oli kirkkaasti valaistu. Esityksen alkaessa kynttilät sytytettiin ensin katsomossa, sitten näyttämöllä.
• Ingegnieri kuvailee ylävalon, joka sijaitsee näyttämöaukon takana olevalla valosillalla. Näyttämöaukon yläosa oli liikkuva, jotta se voidaan laskea alas öljylamppujen sytyttämistä varten. Valo suunnattiin heijastimien avulla kohti etunäyttämöllä tapahtuvaa toimintaa. Valon annettiin myös näkyä läpikuultavien koristeiden läpi, jotka saatiin näin vaikuttamaan valoa hohtavilta. Näyttämöaukon yläpuolisesta valaistuksesta ei tullut pysyvää ratkaisua etunäyttämön valaisuun, koska 1600-luvulla etunäyttämö laajeni yleisöön päin ja näyttämötoiminta tapahtui näyttämöaukon edessä.

Lähteet

Bergman, Gösta M. 1977.  Lighting in the Theatre. Uppsala: Almqvist & Wiksell.

Paavolainen,Pentti. 1993/1994. Eurooppalaisen teatterin historiaa monimuoto-opetuksena. Opintomoniste. Helsinki.

Penzel, Frederick. 1978. Theatre lighting before electricity. Middletown: Wesleyan University Press. UMI Out-of-print Books on Demand, 1989.

Serlio, Sebastiano. 1991. Scener och teatrar, ur Architettura. Gideå. (Ruotsinkielinen ote alkuteoksesta Architettura, 1545).

Wickham, Glynne. 1995. Teatterihistoria. Helsinki: Teatterikorkeakoulu, Valtion painatuskeskus.

Linkkejä

Compulite Danor valaistushistoriallinen museo: https://www.youtube.com/watch?v=RQwsDPWWkMc