1.4

Perspektiivinäyttämön ja valaistuksen kehittäjiä

Sebastiano Serlio 1475– n. 1555

Sebastiano Serlio oli italialainen arkkitehti, joka työskenteli niin Italian kuin Ranskan hoveissa. Hän kirjoitti laajan kaksiosaisen arkkitehtuuria käsittelevän teoksen Architettura, johon sisältyi teatterihistorian ensimmäinen lavastusta ja valaistusta käsittelevä teksti. Teoksen ensimmäinen osa julkaistiin 1530-luvun lopulla ja geometriaa ja perspektiiviä käsittelevä toinen osa, johon teatteria käsittelevät luvut sisältyvät, vuonna 1545. Se antaa yksityiskohtaisen kuvan renessanssin varhaisvaiheen näyttämöstä, lavastamisesta ja valaistuksesta.

Serlio ylisti korkealentoisesti teatteritaiteen mahdollisuuksia:

Kaikista ihmiskäden aikaansaannoksista on minun mielestäni harvoja asioita, jotka miellyttävät silmää ja rauhoittavat sielua enemmän kuin näyttämölavastus joka paljastetaan silmiemme edessä. Perspektiivitaide antaa meille pienessä tilassa loisteliaita palatseja, suurenmoisia kirkkoja, kaikenlaisia taloja, ja sekä kaukana että lähellä tilavia toreja joita reunustavat koristeelliset rakennukset. On pitkiä puistokatuja ja risteäviä katuja, riemukaaria, korkeita pylväitä, pyramideja, obeliskeja ja tuhansia muita ihmeitä, kaikki rikastettuina lukemattomilla valopisteillä, jotka ovat suuria, pieniä tai keskisuuria riippuen sijainnista, toisinaan niin taidokkaasti asetettuina että ne vaikuttavat monilta välkkyviltä jalokiviltä, timanteilta, rubiineilta, safiireilta, smaragdeilta ja muilta jalokiviltä. Täällä nousee loistava kuunsirppi hitaasti, niin hitaasti etteivät katsojat tiedosta mitään liikettä. Toisissa kohtauksissa nousee aurinko, liikkuu radallaan, ja lopulta saa näytelmän lopussa laskea niin taidokkaasti että moni katsoja täyttyy ihmetyksellä. Samalla taidokkuudella saadaan jumalia astumaan taivaista ja planeettoja liikkumaan ilman halki…Kaikki nämä ainekset ovat niin silmää ja sielua hiveleviä, ettei mikään mitä ihminen taidokkuudessaan on saavuttanut voi näyttää kauniimmalta (Serlio 1991, 10–12.)

Serlio osoitti niin teatterin rakentamista kuin lavastusta, valaistusta, puvustusta ja rekvisiittaa käsittelevät tekstinsä arkkitehdeille, joiden tehtäviin edellä mainitut alueet teatterissa kuuluivat. Hän painotti teatterin rakennuttajien panosta mesenaatteina, joiden silti piti taata taiteellinen vapaus arkkitehdeille.

Perspektiivinäyttämö oli täydellisimmillään edestä keskeltä nähtynä, sillä hiukan sivuun tai ylöspäin siirryttäessä perspektiivin linjat jo paljastivat ”huijauksen”. Perspektiiviharhan säilyttämiseksi suosittiin näyttelijöiden sijoittamista näyttämön etualalle. Näyttelijöiden käytettävissä oleva tila oli leveä ja litteä, joten liikkuminen syvyyssuunnassa oli hyvin rajoitettua.

Näyttämön osat

Renessanssin ihanteiden mukaan Serlion teatterin esikuva oli antiikissa. Hän käytti teatterirakennuksen termistöä antiikin merkityksissä ja korosti, että teatterisalin muodon pitäisi mahdollisimman tarkasti jäljitellä antiikin teattereita. Lähimpänä esikuvaa Serlion teatteri olikin juuri katsomon osalta.

• Orkhestraa ympäröi puoliympyrän muotoon rakennettu nouseva katsomo.
• Proscenium on etunäyttämön edessä oleva tyhjä välitila. Serlion teatterissa ei ole näyttämöaukkoa, joka kehittyi vasta barokin aikana, vaan näyttämö on suuren salin toiseen päähän rakennettu korotettu lava.
• Etunäyttämö, joka sijaitsee etumaisten katsojien silmän korkeudella, on varsinainen näyttelemisalue. Lavastukset ovat oikeissa mittasuhteissaan ja lattia tasainen.
• Etunäyttämön takana jatkuvan perspektiivinäyttämön lattia nousee yhdeksäsosan pituudestaan. Serlio muistuttaa, että lattian pitää olla vankasti rakennettu tanssijoiden takia.
• Lavasteiden ja taustamaalauksen takana on oltava riittävän suuri tila näyttelijöiden valmistautumista varten.
• Pako- ja horisonttipiste on vedettävä näyttämön takaseinän taakse, jolloin perspektiivivaikutelmasta tulee onnistunut. Serlion mukaan monet asettavat pakopisteen taustamaalauksen kohdalle näyttämöön. ”Tällöin vaikutelma epäonnistuu, sillä kaikki talot näyttävät vetäytyvän kohti yhtä pistettä” (Serlio 1991, 13.)

Perspektiivilavastus

Lavastuksen pohja suunniteltiin jakamalla lattiataso neliöihin, jotka pienenivät kohti pakopistettä. Kaikki lavastuksen linjat vedettiin samoin kohti pakopistettä. Lavastusten talot, puut ja pensaat rakennettiin ”lattiaruudukon” antamien mittasuhteiden mukaan. Serlio suositteli pienoismallin tekemistä mittasuhteiden varmistamiseksi.

Vaikka se tuottaa näennäisesti lisävaivaa, viime kädessä se kuitenkin säästää aikaa ja vaivaa ja antaa mahdollisuuden kokeiluun. (Serlio 1991, 16)

Serlio asetti mieluiten eteen pienempiä taloja, joiden takaa suuremmat näkyivät, sekä taaimmaksi torneja ja korkeita rakennuksia, jolloin maalattu tausta sulautui vaikutelmaan parhaiten.

Näytelmiä varten tarvittiin kolme erityyppistä lavastusta.

• Komedialavastus koostui tavallisten ihmisten taloista kadun tai torin kummallakin puolella. Tärkeätä oli sijoittaa lavastukseen parittajan talo, taverna ja kirkko.
• Tragedialavastus oli samantyyppinen, mutta talot olivat ylhäisille ihmisille kuten herttuoille, ruhtinaille ja kuninkaille soveltuvia palatseja.
• Luonto- ja maalaisaiheisissa pastoraalinäytelmissä, jotka kehittyivät antiikin satyyrinäytelmistä, lavastukset esittivät puita, kallioita, kukkuloita, pensaita ja suihkulähteitä ja tavallisille ihmisille soveliaita mökkejä.

Lavasterakennusten seinissä olevat ympyrät, neliöt ja vinoneliöt olivat lasinkappaleita, joiden takana oli valonlähteitä. Näiden valojen tehtävä oli lähinnä kaunistaa kokonaisvaikutelmaa. Perspektiivivaikutelman säilyttämiseksi aukkojen tuli olla pienempiä taaempana. Talokulissien katolla oli soihtuja tuomassa näyttämökuvaan lisää loistokkuutta.

Serlio kertoi rakentavansa lavasteet pingotetuista kankaista, joita tarvittaessa liitettiin ja tuettiin puukehikoin. Realistisen vaikutelman lisäämiseksi rakennuksiin lisättiin ohuesta rimasta rakennettuja profiilileikattuja yksityiskohtia. Pastoraalinäytelmien lehvästöt tehtiin värillisistä silkeistä. Lavastemaalauksella luotiin illuusio valon suunnasta, jota näyttelemiseen tarvittava yleisvalaistus ei kuitenkaan tukenut. Valaistuksen taiteellisen vaikutelman ja yleisvalaistuksen ristiriita havaittiin jo renessanssin aikana:

Vaikka detaljit maalataan kuin valo tulisi yhdestä pisteestä toiselta sivulta, on parempi valaista näyttämö keskeltä, koska valaistus joka on ripustettu keskelle antaa enemmän valoa. (Serlio 1991, 18).

”Keinovalosta näyttämöllä”

Serlio kuvaili yksityiskohtaisesti miten valoa värjättiin sävyttämällä nesteitä. Nesteet asetettiin lasiastioissa kynttilän tai soihdun eteen. Lasiastioiden tuli olla toiselta sivultaan suoria ja toiselta kuperia, joten ne toimivat linssin tavoin.

Puhun ensin taivaan väristä, safiirinsinisestä, monessa mielessä kauneimmasta väristä. Ota pala salmiakkia ja parturinkulho tai joku muu messinkikulho, jossa on tilkka vettä. Hiero sitten salmiakkipalaa pohjaan ja kulhon reunoille kunnes se on kokonaan liuennut. Lisää koko ajan hiukan vettä. Jos haluat intensiivisemmän värin, salmiakin määrää lisätään. Kun liuosta on tehty koko kulhollinen, siivilöidään se toiseen astiaan. Se näyttää kuin taivaan kauniilta väriltä. Jos haluat sen vaaleammaksi, lisätään vettä. Yhdestä liuoksesta voi saada monia sävyjä, vaaleampia tai tummempia tarpeen mukaan. Jos halutaan smaragdin väri samasta liuoksesta, lisätään hieman sahramia, toiveen mukaan tummempaa tai vaaleampaa (Serlio 1991, 26–27.)

Rubiinin väri ja erilaisia punaisen sävyjä saatiin aikaan erisävyisillä punaviineillä. Jos viiniä ei ollut, korvaavana värilähteenä voitiin käyttää vahaa ja alunaa. Puna- ja valkoviinejä sekoittamalla luotiin lämpimiä sävyjä. Kankaan läpi siivilöity puhdas vesi antoi Serlion mielestä parhaiten timantin sävyn.

Värjättyjä valonlähteitä käytettiin puhtaasti dekoratiivisiin tarkoituksiin luomaan kirkkaita pisteitä lavastukseen. Erityisen kirkkaan valon tuottamiseksi voitiin valonlähteen taakse asettaa kirkas parturin kulho heijastimeksi. Näin saatiin aikaan auringon säteiden vaikutelma. Serlio kuitenkin muistutti:

Mutta juuri kuvatuilla valoilla ei toki ole mitään tekemistä itse näyttämön valaisun kanssa. Tätä varten asetetaan suuri määrä kynttilöitä riippumaan näyttämön etuosan päälle. Myös näyttämön päällä on joitakin kynttiläkruunuja. Niiden yläpuolelle asetettu vesimalja, jossa palaa pala kelluvaa kamferia, aikaansaa erittäin kauniin valon ja miellyttävän tuoksun (Serlio 1991, 28.)

Serlio kuvaili myös joitakin pyroteknisiä tehosteita ja äänitehosteita, joita tarvitiin tulen, ukkosen ja salamoiden esittämiseen. Pyroteknisiä keinoja tunnettiin hyvin jo keskiaikaisten kirkkonäytelmien yhteydessä.

Serlion esittämä ihanteellinen näyttämö kehittyi jo muutamassa vuosikymmenessä joustavammaksi. Sivukulisseina tulivat käyttöön antiikin kolmisivuiset kääntyvät sermit eli periaktoi-lavasteet. Näyttelijät saivat liikkua myös näyttämön perspektiivikuvan alueella, mikä antoi uutta ilmaisullista vapautta.

Barokkinäyttämön valaistus vakiintuu

Barokin aikakausi alkoi 1610-luvulla uskonsotien jälkeen. Eri maiden hoviteattereissa toteutettiin loisteliaita esityksiä. Tragedian, komedian ja pastoraalinäytelmän rinnalle olivat uusina taidemuotoina tulleet ooppera ja baletti. Näyttelijäntaiteessa järjestys, itsekuri, henkevyys ja hienostunut esittäminen olivat esikuvia.

• 1600-luvun barokkiteatterissa näyttämön syvyys syveni entisestään ja perspektiivilavastuksissa esitettiin loputtomaan kaukaisuuteen katoavia maisemia ja pylvässaleja.
• 1600-luvulla lavastuksissa korostui barokin taiteelle tyypillinen taituruus, muotojen rikkaus, liioittelu ja hurjuus, liikkeen, toiminnan ja tehokeinojen käyttö.
• Teatterirakennukseen tuli barokin aikana näyttämöaukko.
• Etunäyttämö syveni ja näyttelijöille oli enemmän tilaa.
• Lavastusten vaihdon ongelmaan etsittiin ratkaisuja. Ensin otettiin käyttöön periaktoi, antiikin kolmiomaiset kääntyvät sivukulissit.
• Kehitettiin litteät sivukulissit, jotka sijoitettiin uriin. Sivukulisseja oli toistensa takana valmiina esim. neljää näyttämökuvaa varten. Sivukulisseihin liittyi samanaiheiset kattokulissit. Vaihdot tehtiin keskitetysti köysistöjärjestelmän avulla.
• Esim. 1700-luvulla rakennettu Drottningholmin linnan teatteri on tyypillinen barokkinäyttämö.

Bernardo Buontalenti 1536–1608

Taiteilija Buontalentin lavastamassa juhlaesityksissä Firenzen Uffizi-palatsissaa v. 1596 ja 1589 käytettiin monia edistyksellisiä valaistus- ja lavastuskeinoja. Esityksissä oli mahtavia vaunujen, jumalkoneiden ja liikkuvien pilvien kulisseja.

• 1589 esityksessä oli ensimmäinen dokumentoitu etunäyttämön ramppivalo. Pienten pilarien muodostama kaide kehysti näyttämön etureunaa. Kukin pilari kätki sisäänsä kynttilän.
• Taivas oli valaistu voimakkaasti ylävalojen avulla. Kätketyt valonlähteet sijaitsivat kunkin kulissirivin takaosassa. Jatkuvassa liikkeessä olevien pilvikulissien takana olevat valot valaisivat niiden takana olevia pilviä. Taivaan valot hohtivat myös kulissien läpi pienistä tuuletusrei’istä. Taivas tummui, kun sen eteen kerääntyi pilviä, jotka eivät sisältäneet valoja.
• Sivukulisseihin oli kiinnitetty liikuteltavat valaisimet, joiden avulla voitiin valaista myös välinäytökset. Ei tiedetä varmasti olivatko lavasteet periaktoi vai litteitä kulisseja, ja miten valaisimet kääntyivät (Bergman 1977,  70–71.)

Niccola Sabbattini n. 1574–1654

Sabbattinin vuonna 1638 julkaistussa teoksessa Pratica di fabricar scene e machine ne’ teatri kuvataan kattavasti renessanssin aikana tehtyjen kokeiluiden kautta vakiintuneet valaistuksen käytännöt. Näyttämön valaistus toteutettiin ylävalojen, ramppivalojen sekä kulissiväleissä ja portaalin takana olevien sivuvalojen avulla.

Serlion mainitsemat näkyvät, koristeellisuutta luovat valonlähteet olivat kadonneet ja kaikki valonlähteet olivat kätkettyjä. Näyttämöaukon takana oleva ylävalo valaisi näyttämöä ja kupolimaista taivaslavastusta, mutta se ei kuultanut läpi kuten Ingegnierin kuvauksessa. Taivaslavastuksen kupolimaisuudesta johtuen kattolavastuselementtien takana ei ollut valonlähteitä.

Sabbattini kuvaili öljylampuista koostuvan ramppivalon, jota hän ei kuitenkaan suositellut sen luomien varjojen ja savuttamisen takia. Lisäksi se sai näyttelijöiden kasvot vaikuttamaan kalpeilta. Ramppivalot olivat kaikesta päättäen kuitenkin vakiintuneet yleiseen käyttöön. Ramppivalojen eduista ja haitoista käytiin jo tuolloin vilkasta keskustelua.

• Sabbattinin kuvaamat sivuvalot sijaitsivat jokaisessa sivukulissien väliin jäävässä tilassa, niin syvällä että ne eivät näkyneet suoraan katsomoon. Sivuvalot tuli sijoittaa niin etteivät ne haitanneet kulissivaihtoja eikä näyttelijöiden liikkumista.
• Valot sijoitettiin vahvoihin pylväisiin, jotka voitiin nostaa näyttämön alta lattiassa olevien aukkojen läpi. Pylväät tuettiin sivuseiniin jotta ne eivät tärisisi etenkään tanssien aikana. Pylväisiin on sijoitettu useita öljylamppuja tai kynttilöitä, joiden valo suunnattiin heijastimien avulla. Tällaiset sivuvalot olivat käytössä vielä 1700-luvun lopulla Drottningholmin hoviteatterissa.
• Valojen kirkkautta säädeltiin himmenninlieriöillä, joita kontrolloitiin keskitetysti käytettävän vaijerisysteemin avulla. Näin saatiin koko näyttämöllä toteutettua dramaattinen pimennysefekti.
• Näyttämöaukon kaari peitti ylhäällä olevat valot näkymästä, mutta myös sen koristeellisten sivujen taakse sijoitettiin valaisimia. Sabbattini kokeili eräänlaisia valotorneja, joiden avulla voitiin sijoittaa useita valaisimia koko näyttämöaukon rakenteen taakse. Etummaiset sivuvalot valaisivat sekä sivukulisseja, kattokulisseja että näyttelijöitä.

Joseph Furttenbach 1591–1667

Furttenbach kuvasi mallinäyttämön, jonka valaistus toteutettiin kätketyillä öljylampuilla. Ne sijaitsivat näyttämön yläpuolella kunkin yläkulissin takana, sivuilla ja sekä etu- että takanäyttämön montuissa. Erona Sabbattinin kuvaamaan järjestelmään on ensimmäisen kerran esiintyvä viiteen yläkulissiin jaettu taivas. Kunkin kulissin takana on valaistuslaitteet.

Furttenbach kuvasi tarkasti öljylamppujen ja peilien rakenteen, kuten myös Serlion kuvausten kaltaisia erityistehosteiden valaisimia. Punaisella nesteellä täytetyn kristallimaljan avulla esitettiin aurinkoa, jumalakoneen valo oli kirkasta valkoista.

Valaisintyyppejä oli kolme:

• ”Lasinen öljylamppu”, joka lepäsi rautarenkaassa voitiin varustaa lehtikulta- tai kiillepeilillä.
• ”Nojaava valo”, jota käytettiin ramppivaloissa varustettiin pystysuuntaisella lehtikulta- ja kiillepeilillä.
• ”Seisovaa valolaatikkoa” kutsuttiin myös perspektiivilyhdyksi ja se muistutti nykyajan hajavalonheittimiä. Sitä käytettiin takamontussa lavastekankaan valaisuun. Avoin tinalaatikko oli varustettu kullatulla peilillä.
• Valoja himmennettiin lieriöiden avulla. Furttenbach oli Sabbattinia modernimpi himmentäessään myös katsomon valoa.

Furttenbach suunnitteli kouluteatterin Ulmiin vuonna 1640–41. Perspektiivinäyttämö suunniteltiin siten, että se voitiin keinovalon lisäksi valaista myös päivänvalon avulla. Tarkasti suunnatut ikkuna-aukot kulissien väleissä kohdistivat valon näyttämölle ja kulisseihin.

Lähteet

Bergman, Gösta M. 1977.  Lighting in the Theatre. Uppsala: Almqvist & Wiksell.

Serlio, Sebastiano. 1991. Scener och teatrar, ur Architettura. Gideå. (Ruotsinkielinen ote alkuteoksesta Architettura, 1545).

Penzel, Frederick. 1978. Theatre lighting before electricity. Middletown: Wesleyan University Press. UMI Out-of-print Books on Demand, 1989.

Linkkejä

Compulite Danor valaistushistoriallinen museo: https://www.youtube.com/watch?v=RQwsDPWWkMc