1

Elävän tulen aika

Teatterin esihistoriassa esittäminen ja rituaali olivat lähellä toisiaan. Yleisesti ajatellaan teatterin saaneen alkunsa vuodenkiertoon liittyvistä juhlista ja niihin liittyvistä riiteistä. Alusta alkaen teatterissa oli keskeistä kokoontuminen. Esihistoriallisissa kulttuureissa rituaalit vahvistivat yhteenkuuluvuuden tunnetta, ihmiset liittyivät vahvemmin yhteisöönsä ja kosmiseen kokonaisuuteen. Rituaaleissa koettiin yhteys pyhään ulottuvuuteen.

Valo symboloi universaalia elämänvoimaa. Kulttuurien kehityksen alkuajoista alkaen ihmiset ovat kokeneet metafyysistä yhteyttä maailmankaikkeuteen valon ja taivaankappaleiden havainnoimisen kautta. Valo oli henkilöitynyt jumaluuksiksi tai jumalallisen symboleiksi. Vuotuiset uskonnolliset ja yhteisölliset juhlat perustuivat auringon kiertoon, valon lisääntymiseen ja katoamiseen.

Alusta alkaen valolla oli teatterissa kaksijakoinen rooli. Valon käytännöllinen merkitys liittyy konkreettisesti näköhavainnon mahdollistamiseen. Valon symbolinen merkitys perustuu ihmisten alitajuntaan syvälle juurtuneisiin käsityksiin valon ja pyhän yhteydestä.

Teatteriesitys muovautuu

Vähitellen painopiste siirtyi riitistä, itse koetusta ja eletystä tapahtumasta, tarinoiden esittämiseen toisille. Esityspaikka muotoutui vuosisatojen kuluessa teatterirakennukseksi, jossa esittäjillä ja yleisöllä oli omat tilansa – katsomo ja näyttämö muovautuivat. Antiikin amfiteatteri on muodostunut teatterirakennuksen ideaaliksi, jonko esimerkkiin on palattu kautta teatterihistorian.

Teatterin varhaishistorian aikana esitykset esitettiin päivänvalossa tai elävän tulen valossa. Länsimaissa keinovalon käyttö teatterissa alkoi keskiajalla kirkoissa esitettävien liturgisten näytelmien yhteydessä. Näissä esityksissä valolla oli keskeinen sisällöllinen merkitys.

Valaistuksen monet yleiset, vieläkin tunnetut periaatteet muotoutuivat vähitellen renessanssin ja barokin aikana, kytkeytyen tiiviisti teatterirakennuksen ja lavastuksen kehitykseen. Vaikka kynttilöihin ja öljylamppuihin perustuva valaistustekniikka olikin nykysilmin nähden alkeellista, muotoutuivat valaistuksen perustavat tekniset ja sisällölliset vaikutuskeinot jo elävän tulen aikana. Valoa voitiin suunnata ja kohdistaa, värjätä ja alkeellisesti himmentää ja kirkastaa. Jo varhain pohdittiin esiintyjien ja näyttämökuvan valaisemisen tärkeysjärjestystä, näyttämön ja katsomon valaisemisen keskinäistä suhdetta, näkyvyyden, visuaalisen estetiikan ja todentuntuisen illuusion merkitystä.