10.3

Eurooppalaista nykytanssia

Tanssikulttuuri on kansainvälistä. Vierailutoiminta on kiinteä osa tanssin vakiintunutta esityskäytäntöä. Myös tanssin visuaalisuus on kansainvälistä, eikä erottelua eri maiden välisiin tyylisuuntiin voida juuri tehdä. Euroopassa tanssin valaistuksen muovautumisessa voidaan kuitenkin nähdä kaksi toisistaan erottuvaa linjaa: abstrakti, pelkistetty ”modernin tanssin valaistus” ja teatterinomaisempi, myös lavastusta hyödyntävä ”tanssiteatterin valaistus”.

Eurooppalaisella tanssiteatterilla on vahvat visuaaliset perinteet modernin tanssin syntyajoista ja eksressionistisen Ausdruckstanzin vaikutuksesta. Edelleenkin nykytanssille on tyypillistä voimakas visuaalinen painotus.

Tanssin kenttä on monimuotoinen ja muuntuva. Vakiintuneet, kaupunkien tai valtioiden ylläpitämät kiinteät tanssiryhmät voivat työskennellä pitkäjänteisesti vakituisesti palkattujen taiteilijoiden ensembleina. Pienemmissä tanssiteattereissa on usein ydinjoukko, joiden ympärille kerätään ryhmä vierailijoita. Suuri osa tanssiteoksista tuotetaan kuitenkin kertaluonteisina projekteina. Tanssia esitetään niin oopperatalojen ja kaupunginteattereiden näyttämöillä kuin pienissä tanssistudioissa ja mitä erilaisimmissa projektitiloissa.

Modernin tanssin valaistuksen kehittymisen kannalta erityisesti Ranska oli keskeinen vaikuttaja. Ranskalaiselle kulttuurille on tyypillistä korostaa omaa ainutlaatuisuuttaan samalla kun se sulauttaa itseensä ulkomaalaisten taiteilijoiden taiteellisen panoksen. Amerikkalaissyntyinen koreografi Carolyn Carlsson oli Ranskan tärkeimpiä modernin tanssin vaikuttajia 1980-luvulla. Carlsonin rinnalle nousi tärkeäksi vaikuttajaksi saksalainen Pina Bausch, jonka tanssiteatterissa kokonaisvaltainen kuva on tärkeä, ei niinkään valo. Hän, samoin kuin buto-koreografi Carlotta Ikeda, pyrkivät eroon Carlsonin tyylistä. Lavastukset tulivat takaisin ja sivuvaloprofiilit hylättiin.

Carolyn Carlson

Carolyn Carlson (s. 1943) on alun perin suomalaisista sukujuurista polveutuva kalifornialainen. Hän tuli Ranskaan 1970-luvulla USA:sta, jossa hän oli tanssinut Alvin Nikolais’n ryhmässä. Carlson toi mukanaan Nikolais’n kanssa toimineen valosuunnittelija John Davis’in ja modernin tanssin valoestetiikan. Carlson ja Davis loivat vahvoja tunnelmia voimakkaiden väripesujen ja sivuvalojen avulla. Klassinen eurooppalainen tanssivalaistus kalpeni suggestiivisen valaistuksen rinnalla. Uusi modernin tanssin valaistustapa levisi nopeasti tanssin kansainvälisellä kentällä ja vaikutti voimakkaasti myös teatteri- ja oopperavalaistukseen.

• Carlson luo tanssiteoksia, joissa on valaistuksen avulla luotu vahva dramaattinen tunnelma.
• Teatterinomaisten keinojen, kuten savujen, tyllin, huonekalujen ja tarpeiston käyttö on tyypillistä.
• Carlsonin teoksissa lattia oli usein käsitelty, puhtaan tanssimaton sijaan lattia saattoi olla peitetty esim. korkilla tai heinällä.
• Patrice Lousteau-Carréren mukaan Carlsonin tyyli oli niin vahva, että häntä jäljiteltiin vuosia.
• Suomeen Carlsonin vaikutteet tulivat hänen vierailuittensa ja Claude Navillen työskentelyn kautta.

Ranskalainen, paljon Suomessa vaikuttanut valosuunnittelija Claude Naville (1936–2003) on kertonut, että hänen valoestetiikkansa muovautumisessa oli kaksi vahvaa vaikuttajaa:

• André Diot, joka työskenteli Patrice Chéreaun kanssa, loi elokuvamaista dynaamista valoa.
• Carolyn Carlsonin ja John Davisin modernin tanssin valo mahdollisti suggestiivisten kuvien luomisen väripesujen ja sivuvalojen avulla.

Omana vahvuutenaan Naville piti ohjaaja- ja näyttelijäkokemuksen mukanaan tuomaa dramaturgista näkemystä. Valodramaturgia loi teoksiin rakenteen, jonka kautta niiden tarina avautuu. Naville tunnettiin valosuunnittelijana etenkin Carolyn Carlsonin ja Jorma Uotisen töistä, joita käsitellään suomalaisen tanssivalaistuksen yhteydessä.

Pina Bausch

Johtava saksalainen koreografi Pina Bausch (1940–2009) sai oppinsa saksalaisen ekspressionistisen tanssin mestarilta Kurt Joossilta Folkwang Schulessa Essenissä.

• 1960 opinnot Juillard School of Music, New York.
• 1962 soolotanssijana Folkwang Ballet’ssa, johtajana Kurt Jooss.
• 1973 lähtien johtajana Wuppertalin tanssiteatterissa.

Teoksissaan Bausch vältti teatterinomaista kertomusta ja mysteeriä, näyttämön tapahtumat olivat kärjistettyä todellisuutta. Käsittelyssä ei ollut kausaalisuutta, sosiaalista kritiikkiä, perinteistä logiikkaa tai tuttuja teatterinomaisuuden muotoja. Assosiatiiviset kuvat ja tapahtumat muodostivat sarjan tulkinnalle avoimia vaikutelmia. Tunteet, kuten pelko, uhka ja kaipuu, toteutuivat näyttämöllä konkreettisessa muodossa tanssijoiden kehoissa.

Kun modernissa tanssissa aiheiden käsittelytapa oli yleensä abstrakti ja yksilöllisiä tunteita kaihtava, Bausch käsitteli aiheitaan subjektiivisesti, suorasukaisesti ja herättäen voimakkaita tunteita.

Lavastukset olivat yksinkertaisia, runollisia ja totaalisia: koko näyttämön lattia kukilla peitettynä tai valtava kukkavuori näyttämön takaosassa, asvaltilla peitetty lattia ja neonputkirivi sitä halkomassa, valtava vesiallas, jäätyneen meren projektiokuva, nurmikko, elokuvateatteri, korkeaseinäinen asemarakennuksen huone.

Bauschin esitysten valo oli melko neutraali ja paljas, toisaalta siinä oli voimakasta valkoisen valon dynamiikkaa. Visuaalinen vastuu oli lavastajalla, valo kuului valaistusteknikoiden alueeseen.

Suomalaisesta tanssivalaistuksesta

Artikkeli Dance with Northern Light (Tarja Ervasti, Tanssi-lehti 3/97) luo kuvan 1980- ja 1990-lukujen valosuunnittelukulttuurista Suomessa:

“Valoilmaisun tietoisuuden herääminen tapahtui samaan aikaan, kun modernin tanssin ammattimainen esittäminen alkoi uudelleen viritä Suomessa. … New Yorkista Merce Cunninghamin ryhmästä vuonna 1979 palannut koreografi Ulla Koivisto loi omaperäistä visuaalisesti rikasta tanssiaan, jossa tanssiliikkeellä oli keskeinen merkitys. Visuaaliset tehokeinot kuten lavastus, puvustus ja valaistus eivät saaneet varastaa huomiota liikkeeltä, joten lavastusta ei yleensä ollut ja pukujen ja valojen tuli olla hyvin yksinkertaisia. Cunninghamilaiseen tapaan esityksen paikka voi olla mikä tahansa, ja koska tilan luonteella oli keskeinen merkitys, se oli usein jokin muu kuin teatteritila. Suomeen palattuaan Koivisto teki useita teoksia, joissa oli vain tilan omat valot päällä, mutta 1980-luvun alusta lähtien hän työskenteli pitkäjänteisesti valosuunnittelijoiden kuten Ilkka Volasen ja Hämy Salomaan kanssa.

Koiviston visuaaliseen estetiikkaan kuuluu cunninghamilaiseen tapaan pelkistetty, puhdas, ”valkoinen” valo. Hänen teoksissaan voidaan käyttää mitä tahansa valonlähteinä, taskulampuista alkaen, joskin teatterivalonheittimet ovat olleet yleisimmin käytössä. Koiviston töissä on käytetty usein myös päivänvalon ja keinovalon yhdistelmiä. Joidenkin teosten valo on ollut miltei minimalistinen, siten että yksinkertainen tiivis muutaman heittimen perusratkaisu varioituu teoksen keston aikana. Vaikka Ulla Koivistolla itsellään on selkeä visuaalinen estetiikkansa, ovat kunkin valosuunnittelijan ratkaisut silti teosten valoilmaisussa hallitsevia.

1980-luvun alussa Koivisto ja Volanen toimivat yhdessä myös poikkitaiteellisen toiminnan moottoreina perustamalla Poikkitaiteen yhdistyksen (Potta) ja järjestämällä Poikkitaiteen festivaalit Vanhalla Ylioppilastalolla Helsingissä. Vanhan Kulttuurikeskus oli tärkeä kokeellisen taiteen ja myös tanssin mesenaatti. Koiviston poikkitaiteellinen toiminta jatkui performanssiryhmissä Homo $ ja Jack Helen Brut.

Koivisto ja Volanen järjestivät ensimmäiset pohjoismaiset koreografeille ja tanssijoille tarkoitetut valaistuskurssit, joissa tehdyt tila-valo-harjoitukset loivat eräänlaisen systemaattisen tarkastelutavan valon ja liikkeen yhteyksistä. Kursseilla solmitut kontaktit johtivat siihen, että Volanen toimi tanssin valosuunnittelijana pääasiassa Ruotsissa, etenkin Vindhäxor-ryhmän koreografi Eva Lundqvistin kanssa. Hän on kehittänyt Vindhäxoreille tekemissään kymmenkunnassa työssä oman ilmaisullisen tyylinsä, jossa tanssin ja valoilmaisun tasot ovat ikäänkuin päällekkäisinä kerrostumina. Valoympäristö muuntuu ja kehittyy omien lainalaisuuksiensa mukaan, tanssi omiensa. Usein tasot kohtaavat kuin sattumalta tiivistäen jatkumosta huipentumia. Halutessaan tutkia, toimiiko valoilmaisu itsenäisenä, koreografisesta yhteydestä irrotettuna taideteoksena, Volanen teki Vanhan Galleriaan 1980-luvun puolivälissä Long Run-tilataideteoksen, jossa hän reflektoi Vindhäxor-töiden valokehitystä. Hänen työssään oli nähtävissä koreografiasta riippumaton tyylikeinojen kehittyminen: aluksi voimakas perusväri-ilmaisu, jossa tanssijat valaistiin erikseen sivuvaloilla ja lattia voimakasvärisillä väripesuilla. (Väripesulla tarkoitetaan yhdenväristä, laajalti näyttämöä tai sen osaa kattavaa valoaluetta.) Sitten tapahtui valon suunnan merkityksen korostuminen ja rikottujen valomuotojen yhdistyminen hillitympään väriskaalaan. Hyvin yksilöllisen abstraktin tyylin kautena Volanen käytti geometrisia, värillisiä valomuotoja, jolloin tila oli ehkä selvimmin ikään kuin puhdas maalauspohja, johon valokuviot tekivät vaihtuvia kompositioitaan. Hän käytti myös liikkuvia valokuvioita käyttäen hyväkseen mm. piirtoheitintä. Seuraavaksi tapahtui väriskaalan pelkistyminen ja vaaleneminen, ruskehtavien ja viileiden värien käyttö (mm. korjausvärit) ja muodon liukeneminen kohti vähäeleisyyttä. Long Run oli mielenkiintoinen osoitus valoilmaisun itsenäisestä voimasta, ja se vaikutti melko laajasti suomalaisten valosuunnittelijoiden harvalukuisessa joukossa.

Jos Ulla Koiviston cunninghamilainen tilakäsitys edustaa toista ääripäätä, on toisessa ääressä Jorma Uotisen ja Claude Navillen suosima musta laatikko, joka mahdollistaa maksimaalisen valon manipulaation ja teatterinomaisen tilan luomisen. Edellä mainitusta syystä perinteinen tanssiteatteritila mustine taustoineen ja symmetrisiä sivuvalokäytäviä verhoavine mustine katteineen on ollut Uotisen teosten tilan perusratkaisuna. 1980-luvun vaihteessa, palatessaan Suomeen Carolyn Carlsonin ryhmästä, Uotinen toi mukanaan keski- ja eteläeurooppalaisen tanssiteatterin rikkaan vaikutuksen, sekä Carlsonin ryhmässä vaikuttaneen ranskalaisen valosuunnittelijan Claude Navillen. Uotisen ”visionäärisessä tai totaalisessa teatterissa” mielikuvituksellisilla puvuilla, lavastuksella ja valoilla oli suuri merkitys (Miettinen 1985).

Uotisen merkitys suomalaisen valosuunnittelun kehittymisessä on merkittävä tuotannollisessakin mielessä. Kansainväliseen taidetuottamiseen itsestään selvästi kuuluva käytäntö valita valosuunnittelija persoonallisten ja taiteellisten vaikuttimien perusteella on vähitellen, vaikkakin hitaasti, vakiintumassa Suomeen. Uotisen toimiessa tanssiryhmän johtajana Helsingin Kaupunginteatterissa Naville vieraili säännöllisesti valosuunnittelijana hänen teoksissaan, ja hänen kautensa jälkeenkin siellä on usein nähty vierailevien valosuunnittelijoiden töitä. Kenneth Kvarnströmin kauden teoksissa on taas nähtävissä vahva visuaalinen panostus. Uotinen on tuonut myös Kansallisbalettin vierailevia suunnittelijoita. Navillen lisäksi mm. Juha Westman on toiminut usein Kansallisoopperan ja -baletin tuotannoissa.

Naville toimi valosuunnittelijana Jorma Uotisen lukuisissa koreografioissa pitkälle 1990-luvulle. Uotinen ja Naville useimmiten lavastivat tilan yhdessä. Uotisen oma panos teosten puvustuksessa on myös ollut merkittävä. Hänen tanssiteatterinsa on totaalisen teatterin idean mukaisesti ilmaisua, jossa merkitys välittyy eri elementtien yhteisvaikutuksena; teoksissa kerrotaan persoonallisille tulkinnoille avoimia tarinoita liikkeen, musiikin, roolihenkilöiden ja kuvien kautta. Luodut kuvat eivät ole kirjallisia tai naturalistisia, vaan usein lavastuksen ja valaistuksen keinoilla luodaan abstrakti mielikuvaympäristö, jossa puvustuksen ja rekvisiitan yksityiskohdat saattavat olla realistisempia. Tilan rytmi ja väritys muuntuvat tyylikkäinä kompositioiden sarjoina. Navillen valaistus on paljon enemmän kuin vain tunnelman luontia, josta yleisö- ja kriitikkokommentit usein kertovat, sillä se on aina alisteinen kurinalaiselle ja johdonmukaiselle kokonaisuuden suunnittelulle. ”Tunnelmavalaistus” on usein ensimmäisten ja helpoimpien mielikuvien väripursotusta.

Navillen valaistusratkaisujen perustana on yleensä ollut modernin tanssin tyypillinen valaistusratkaisu monikerroksisine sivuvaloineen ja väripesuineen, jonka päälle rakentuvat teoskohtaiset yksityiskohdat ja valomuodot. Hän on soveltanut tanssiin alunperin elokuvasta vaikutteita ammentanutta ranskalaista valaistustyyliä, jossa on voimakkaasti suuntaava, yhden valon ja yhden varjon kompositio. Tämä perusvalo on usein takavalo, koko näyttämön kattava väripesu tai diagonaalinen suunta. 1980-luvulla yleisesti Euroopassa levinnyt suuntaus edellytti entistä suurempitehoisten heittimien käyttöä, joita suomalaisiinkin teattereihin on vähitellen hankittu.

Naville on toiminut Uotisen lisäksi valosuunnittelijana monella muullakin tanssitaholla, kuten mm. Kansallisoopperassa, Raatikossa Marja Korholan teoksissa ja Helsingin Kaupunginteatterissa Carolyn Carlsonin kaudella.

Teatteri- ja tanssialan lehdissä on joskus annettu sellainen vaikutelma, kuin vasta Naville olisi tuonut Suomeen valosuunnittelun tai -suunnittelijuuden. Samoihin aikoihin kun hän alkoi toimia Suomessa, oli täällä jo alkutaipaleellaan vireä valosuunnittelijoiden ammattikunta. Mutta Navillen toiminta tapahtui sellaisissa tuotannollisissa olosuhteissa, joissa saavutettiin tanssille laajoja uusia yleisöpiirejä sekä runsaasti julkisuutta, kun taas suomalaiset valosuunnittelijat toimivat lähinnä teatteri- ja tanssitaiteen kokeellisessa marginaalissa. 1980-luvun Suomi oli suunnittelijoiden laitosteatterivierailujen kannalta täydellinen takapajula. Lukuunottamatta joitakin harvoja teattereita valosuunnittelijat toimivat kertaluonteisissa produktiotyöryhmissä ja pienryhmissä, joten heidän työnsä ei tullut niin laajasti tunnetuksi.

Sekä Volasen että Navillen ilmaisun kehityksessä on nähtävissä myös joitakin yleisiä kansainvälisiä tendenssejä. Modernin tanssin tyypillinen perusratkaisu, tilan väripesujen ja sivuvalojen käyttö mahdollistaa sekä liikkeen plastisuuden ja tanssijan esiintuomisen että suggestiivisen väri-ilmaisun. Modernin tanssin muotojen uusiutuessa perusratkaisusta irrottautuminen on johtanut tyylikeinojen rikkauteen ja persoonallisiin ilmaisutapoihin. Voimakkaampien heittimien käyttö puhdaslinjaisten yhden valon ja varjon vaikutelmien aikaansaamiseksi on yleistynyt koko Euroopassa. Samoin väriskaalan muuntuminen miedommaksi on ollut yleistä, mikä suureksi osaksi johtuu filtterivalikoimien laajenemisesta. 1990-luvulla hyödynnettiin uutta valaistustekniikkaa dynaamisessa kuvanrakentamisessa, esimerkiksi voimakkaita purkauslamppuja ja liikkuvia valonheittimiä.

Tanssiryhmiä ja poikkitaidetta

Hyvää valaistusta on totuttu näkemään myös erittäin vaikeissa olosuhteissa. Paljon kiertäneet ryhmät kuten Raatikko ja Hurjaruuth ovat panostaneet myös valoilmaisuun, vaikka on luonnollista, että kiertävien esitysten valaistuksen täytyy olla yksinkertainen ja helposti pystytettävä. … Kiertävissä ryhmissä työskentelevät tanssijat ja koreografit ovat myös itse osanneet pystyttää valot ja tarvittaessa ajaakin esityksen. Tämä luonnonvara alkaa olla ehtymässä nuoren tanssijapolven piirissä, jotka ovat tottuneet tiukempaan eri ammattiryhmien väliseen työnjakoon jo koulutusvaiheessa.

Performanssiryhmä Jack Helen Brut, voimahahmoinaan kuvataiteilijat Satu Kiljunen ja Risto Heikinheimo, kuului ennen kaikkea kuvataiteen piiriin. Silti sitä voi tarkastella myös tanssin kontekstissa – esiintyjien toiminta oli lähinnä tanssiliikettä. Puhtaasti visuaalisten sisältöjen kautta etenevät kuvalliset ja tilalliset tapahtumat käyttivät valoa yhtenä tärkeimmistä kuvan rakentamisen elementtinä, usein kaksiulotteisessa muodossa diaprojektorin tai piirtoheittimen tuottamana pintana. Kolmiulotteisen kuvan luomisessa käytettiin lukuisien valonlähteiden joukossa myös teatterivalaistuksen keinoja, valosuunnittelijana toimi mm. Jari Haanperä. Kansainvälisestikin tunnetun ryhmän visuaalisessa ilmaisussa esiintyjän keho ja liike on abstrahoitu tasa-arvoiseksi kuvan rakentamisen elementiksi siinä kuin muutkin visuaaliset keinot. Kehon muotoa voidaan jatkaa tai pilkkoa, kuten tehtiin esimerkiksi soveltamalla UV-valoa ja fluoresoivia värejä. Jack Helen Brutin innovatiivinen ja viimeistelty valotyöskentely oli piristysruiske sen vaikuttaessa myös teatteri- ja tanssimaailmaan.

Tanssija-koreografi Leena Gustavson ja kuvataiteilija Annikki Luukela työskentelivät pitkään parina luoden mielenkiintoisen sarjan soolotanssiteoksia, joissa tanssi ja valo olivat herkässä vuorovaikutuksessa. Luukela, yksi suomalaisista kineettisen taiteen pioneereista, käytti valoilmaisussaan usein diaprojektoreita ja piirtoheittimiä projisoiden tilaan liikkuvia kaksiulotteisia valokuvioita. Itselleni on jäänyt erityisesti mieleen 1980-luvun alkuvuosina Studio Juliukseen tehty varjotanssiteos. Siinä yksinkertaiset keinot kuten tanssijan dialogi varjonsa kanssa, tupla- ja värilliset varjot, piirtoheittimellä toteutettu vesiheijastus, pienet laservalopisteet loivat moniulotteisen ja hengittävän kokonaisuuden.

Rea Pihlasviita ja Kimmo Koskela ovat ansiokkaasti kehittäneet tanssin ja videotaiteen yhteistä esitysmuotoa. Videotaiteilija Koskela vastaa videototeutuksesta ja Rea Pihlasviita koreografiasta ja esiintyy itse teoksissa. Komplisoitu tekninen toteutus asettaa erityisvaatimuksia valoilmaisulle ja he kutsuvatkin työryhmiinsä yleensä valosuunnittelijan. Heidän teoksissaan on monin tavoin yhdistetty taltiodun kuvan ja elävän valon ja esittämisen tasoja. Video ei ole vain tausta, vaan videokuvan ja kolmiulotteisen tilan visualisointi lomittuvat toisiinsa. Toiset teokset painottuvat elävään esitystapahtumaan, toiset ovat olemassa videotaiteen muodossa.

Zodiak Presents aloitti toimintansa 1980-luvun puolivälissä valmistaen teoksia lukuisiin eri esitystiloihin Helsingissä, kuten Vanhalle Ylioppilastalolle, Studio Juliukseen, Itäkeskuksen Stoaan ja Annantaloon, mutta jatkuvan esitystoiminnan kannalta erikseen vuokratut tilat tulivat liian kalliiksi. Niinpä Zodiak on toiminut Kaapelitehtaalla heti vanhan tehtaan vapautuessa taiteilijoiden käyttöön, useassa eri tilassa joiden ominaislaatu on vaikuttanut sekä koreografisiin että tila- ja valoratkaisuihin. Tilojen omaa luonnetta on korostettu ja muokattu valikoidusti sekä lavastuksen että valaistuksen keinoin. Yleensä teatteritiloissa tila otetaan haltuun peittämällä ja verhoamalla se mustaksi, mitä tehdashalliolosuhteissa ei yleensä voida tai haluta tehdä. Päinvastoin, tilojen seinät, ikkunat, ovet ja pylväät saavat usein roolin koreografiassa. Tilan poikkeuksellinen korkeus, kuten oli Zodiakin Suurjännitehallissa, oli erityisen antoisa valon ja tanssijan kohottuneelle kohtaamiselle. Turbiinihallia on voitu käyttää esimerkiksi siten, että tanssijan matka tilan halki kohti valoa muuttuu valtavan pitkäksi tai tilan seinät saavat valon välkkeestä erityisen hohteen. Zodiakissa on tehty vaatimattomissa puitteissa taiteellisesti ja teknisesti kokonaisvaltaisia teoksia, joiden visualisoijina ovat toimineet lukuisat eri henkilöt. Toistuvasti Zodiakin piirissä ovat toimineet itseni ohella mm. valosuunnittelijat Pasi Pehkonen, Sirje Ruohtula, Johanna Salomaa, Tuukka Törneblom ja Juha Westman sekä lavastaja Kimmo Takala. Zodiakin koreografit Sanna Kekäläinen, Soile Lahdenperä, Kirsi Monni ja Liisa Pentti ovat tehneet sekä suurimuotoisia teatterinomaisia teoksia, että yksityisiä, sisäisen keskittyneitä sooloja. Vaikka toiminta Kaapelitehtaalla on ollut jatkuvaa jo kymmenisen vuotta, on jatkuvasti tehty esityksiä myös varsinaisiin teatteritiloihin teoksen luonteen niin vaatiessa. Monia teoksia on tehty keinovaloa ja luonnonvaloa yhdistäviin tiloihin. Omassa työskentelyssäni Zodiakin koreografien kanssa olen tutkinut tilan, valon ja tanssijan vuorovaikutusta, erityisesti energian suunnan ja virtaavuuden aspekteja.

Tilataideteosten tekeminen on ollut yksi oman toimintani haara Zodiakissa, niitä ovat tehneet myös mm. kuvataiteilijat Marja Kanervo ja Pirjo Houtsonen. Koreografit ovat valmistaneet tilateosmuodon sisään tanssiteoksia, mutta myös itse luoneet tilateoksia tai niiden osia. Erona lavastuksen ja tilataideteoksen välillä voi nähdä esityksen ajan ja esitys-katsoja suhteen poikkeavuuden yleisestä, sekä tilataideteoksen ulottumisen koko tilaan eikä vain esittämisalueeseen. Tilateos on itsenäinen kuvataiteellinen teos, jonka sisään sekä esittäjät että katsojat sijoittuvat ilman erottavaa rajaa. Valo ei sitoudu ainoastaan esittämisen rytmiin ja tilaan, vaan se on kokonaisteoksen hengen ja ajan rakentaja. Valon ilmaisu tällaisissa teoksissa on usein poikkeuksellisten valonlähteiden, elävän valon ja tulen, heijastusten ja teoksen materiaalien valaisevien ominaisuuksien hyödyntämistä. Zodiakin piirissä tehdyissä teoksissa esitys on voinut olla jatkuva tapahtuma teoksen eri tiloissa, joita yleisö kiertää oman tahtonsa ja aikakäsityksensä mukaan katsomassa, tai esitys johdattaa yleisöä tilan huoneesta toiseen, jolloin esitykselle muodostuu aikarakenne eri osien mukaan.

Tuotannolliset voimavarat

1980-luvulla eri sektoreilla toimivat valosuunnittelijat toimivat uranuurtajan asemassa. Ammattimaiseen valaistukseen tarvittavat tuotannolliset resurssit, kuten välineistö, henkilökunta ja rakennusaika, olivat teoksia tuottaville tahoille jokseenkin tuntemattomia. Kun valaistusta teattereiden johtoportaissa yleensä pidettiin välttämättömänä pahana, joutui valosuunnittelija taistelemaan parempien olosuhteiden puolesta heitin heittimeltä ja tunti tunnilta. Hyvät valot vaativat paljon muutakin kuin lahjakkuutta, ja valo on luonteeltaan sellainen ilmaisuelementti, että viimeistellyn lopputuloksen aikaansaamiseksi tarvitaan paljon aikaa ja kunnolliset välineet. Myös teatteritekninen henkilökunta oli tottunut tekemään valoja teknisenä toteuttamisena ohjaajan, koreografin tai lavastajan ohjauksessa, joten valosuunnittelijoiden yksityiskohtaisia ja entistä paljon työläämpiä suunnitelmia harattiin vastaan. Kuvaava esimerkki valaistuksen aliarvioimisesta ja toisaalta Navillen taiteellisesta peräänantamattomuudesta oli hänen ensimmäinen työnsä Helsingin Kaupunginteatterissa. Navillen kertoman mukaan teatterin tekninen henkilökunta kieltäytyi suuntaamasta ja pystyttämästä näytöksiin sivuvaloja, koska teatterissa ei sellaisia oltu aikaisemminkaan tarvittu. Niinpä hän kävi itse tekemässä sen jokaiseen esitykseen.

Suomalaiselle tanssikentälle on tyypillistä että korkeatasoista valosuunnittelua nähdään kaikenlaisissa tuotannoissa, ei vain suurilla ja varakkailla ryhmillä, vaan myös koulutusproduktioissa, kertaluonteisissa apurahatuotannoissa ja hyvinkin pienillä vuosibudjeteilla toimivissa tanssiteattereissa. Tähän on useita syitä. Ensinnäkin suomalaisten valosuunnittelijoiden taiteilijaidentiteetti on vahva, ja on tapana, että valosuunnittelija osallistuu ryhmän toimintaan tasa-arvoisena jäsenenä. Toinen syy on valosuunnittelijoiden koulutus, joka on kansainvälisesti katsoen korkeatasoinen. Koulutetun valosuunnittelijoiden sukupolven piirissä ymmärrys valon estetiikasta on syventynyt, ja on selvää että valaistuksen keinovarat ovat vapaasti hyödynnettävissä teoksen tarpeiden ja suunnittelijan oman taiteilijanlaadun mukaisesti. Tietoisuus tanssivalaistuksen tyylilajeista mahdollistaa myös tietoiset viittaukset traditioon, leikittelyn ja lajin sisäisen diskurssin.

Onko tanssivalaistus antoisampaa?

Valosuunnittelijoiden voi usein kuulla sanovan, että tanssin valosuunnittelu on mielenkiintoisempaa tai antoisampaa kuin draaman. Tanssiteoksen kokonaisvisualisointi, lukuunottamatta pukusuunnittelua, on usein valosuunnittelijan vastuulla, ja jos teosta onkin tekemässä myös lavastaja, on visuaalinen dramaturgia kuitenkin valosta riippuvainen lavastuksen ollessa melko viitteellinen. Suurempi kokonaisvastuu on työtehtävänä itsenäisempi ja haastavampi, ja monet valosuunnittelijat toimivatkin mielellään myös tanssiteosten lavastajina. Tällöin lavastus ja valaistus ovat yleensä pitkälti nivoutuneet toisiinsa. Valo tarvitsee reflektointipintaa näkyäkseen, lavastus voi toimia valon heijastajana, rikkojana tai kuvan rajauksena.

Tanssiteoksen muodosta riippuvaiset sisällölliset ja esteettiset tekijät vaihtelevat luonnollisesti jokaisen teoksen kohdalla, mutta yleistäen on mahdollista vertailla tanssia draamaan ja todeta että tanssissa aika ja tila eivät ole yhtä määriteltyjä, muoto on abstraktimpi, kerronta tapahtuu kuvin eikä tarinan kautta. Tästä aiheutuu, että tanssin valaistus muistuttaa enemmänkin musiikillista rytmiikkaa ja kerrontatapaa. Visuaalinen maailma voi kehittyä hyvin itsenäisten kuvallisten päämäärien perusteella ja luoda teokselle oman ajan ja tilan, jota teksti tai tarina ei määrittele. Valokerronta on määräävässä asemassa luomassa dramaturgista rakennetta.

Suomalaisissa tanssituotannoissa nähdään huomattavan paljon hyvää, viimeisteltyä valaistusta. Monilla suunnittelijoilla on kyky rohkeaan ja omaleimaiseen työskentelyyn, jossa ilmaisu on visuaalisesti ja dramaturgisesti vahvaa. Valo ei tyydy vain myötäilemään tanssia, vaan elementtien informaatio ja energia summautuvat. Valo ei useinkaan ole tanssin sisällön tai muodon kanssa yhdensuuntainen tai yhteismitallinen, vaan se luo laajemman assosiatiivisen kehyksen” (Ervasti 1997.)

Linkkejä

Carolyn Carlson: www.atelierdeparis.org/?s=carolyn+carlson

Pina Bausch -sivusto: www.pina-bausch.de

Lähteet

Ervasti, Tarja. 1997. “Dance with Northern Lights.” Tanssi 3/1997.

Miettinen, Jukka O. 1985. “Näyttämön maagikko”. Teoksessa  Jorma Uotinen, The Art of Dance. Kirjayhtymä.

Painamattomat lähteet:

Lousteau-Carrère, Patrice. 1989. Luento NOTT – konferenssissa Kööpenhaminassa.

Ervasti, Tarja. 1990. Keskustelu Claude Navillen kanssa.