11.2

Informaatioajan valaistustekniikka

Teatterivalaistus on digitaalitekniikan myötä muuttunut viime vuosikymmeninä nopeammin kuin aiemmin satojen vuosien aikana. Tietotekniikan kasvava osuus valaistustekniikassa on asettanut aivan uudet vaatimukset valosuunnittelijan ilmaisun lisäksi myös valaistusteknisen henkilökunnan ammattitaidolle. Valaistusmestareiden ja valomiesten pitää hallita ohjelmointia, hienomekaniikkaa ja elektroniikkaa. Valonohjauksen monipuolistuessa kehittyi tarve myös uudelle teatteritekniselle ammatille, valo-operaattorille.

Uusi tekniikka on muuttanut teattereiden työmenetelmiä ja valaistusteknisiä käytäntöjä. Kun esitysvaihdossa aiemmin jouduttiin suuntaamaan ja filtteröimään kymmeniä valaisimia, on liikkuvilla valoilla varustetussa teatterissa tarpeen sijoittaa ja suunnata vain joitakin esityskohtaisia erityisvalaisimia. Toisaalta esitysten viimeistellyn visuaalisuuden vaatimus voi tarkoittaa suurtakin määrää erityiskalustoa. Valosuunnittelun työvälineiden joukkoon, ainakin suuremmissa teatteri-ja oopperataloissa, on 2000-luvulla tullut tarkassa kolmiulotteisessa mallissa tehty valotilanteiden ja lavastuksen simulointi. Valotilanteiden raakaversiot voidaan ohjelmoida mallissa ja ohjelmointiaika näyttämöllä painottuu viimeistelyyn.

Ohjelmoitavat valopöydät yleistyivät 1980-luvulta alkaen. Kun lastentaudeista päästiin, ne monipuolistivat ja helpottivat ohjelmointia ja valojen toistoa ennen näkemättömällä tavalla. Valotilanteiden tarkka rytmin säätely, rinnakkaisten tilanteiden yhtäaikainen ajo, moniaikaiset vaihdot ja miltei rajattoman tilanne- ja kanavamäärän hallinta mahdollistivat aiempaa hienoviritteisemmän ja tarkemman työskentelyn.

Teatterin valaistustekniikka muuttui radikaalisti vuosituhannen vaihteessa, kun konventionaaliset halogeenivalonheittimet saivat rinnalleen ohjelmoitavat, liikkuvat valonheittimet. Rock-musiikista teatteriin tiensä löytäneet valaisimet olivat aluksi meluisia ja niitä käytettiinkin lähinnä musikaaleissa luomassa näyttäviä efektejä. Varsinaiseen teatterikäyttöön vakiintuivatkin ensin valaisimen eteen asennetut liikkuvat, ohjelmoitavat peilit, ohjelmoitavaan sankaan liitetyt valonheittimet ja ohjelmoitavien heittimien halogeeniversiot. Kun valaisinten jäähdytystekniikka kehittyi, yleistyivät liikkuvat valot kaiken kokoisilla näyttämöillä.

LED-tekniikan kehitys oli toinen 2000-luvun alun suuri valaistustekninen muutos. Perinteiset filtterirullavärinvaihtajat on vähitellen syrjäytetty uuden sukupolven tehokkailla RGB-LED-valaisimilla.  Myös valkoisen valon LED-heittimet ovat 2010-luvun puoliväliin mennessä kehittyneet paremmiksi. Aluksi LEDien valo oli liian violettia tyydyttävän valkoisen valon luomiseen.

Uusi tekniikka tuotti uudenlaista värinkäytön estetiikkaa ja onglemanratkaisua valonlähteiden värilämpötilan muuttuessa lämpimänsävyisistä halogeenipolttimoista kylmänvalkoista valoa tuottaviin purkauslamppuihin. Liikkuvat valot on yleisimmin varustettu dikroidilasifilttereillä, joiden tuottamat värisävyt ovat entistä väriskaalaa kirkkaampia. LEDien tuottamat värisävyt ovat usein jopa purkauslamppujen ja dikroidifilttereiden tuottamia värisävyjä kylläisempiä. 1980- ja 1990-lukujen hienovaraiset valkoisen valon väriskaalat ovat harvinaistuneet.

Intermediaalisuus

Intermediaalisuus tarkoittaa eri medioiden vuorovaikutussuhteita sisältöjen, estetiikan ja merkitysten tasolla. Mediavälineet vaikuttavat kulttuurin kokemiseen, kulttuuriin osallistumiseen ja sisältöjen tuottamiseen yhä keskeisemmin. Medioiden rajat hämärtyvät – sisältöjä ja välineitä lainataan ja kierrätetään mediasta toiseen. Digitaaliset sisällöt, intertekstuaalisuus, epälineaarisuus ja avoin rakenne ovat nykyteatterin keskeisiä ilmiöitä.

Intermediaalisuutta teatterissa käsittelevässä väitöstutkimuksessaan lavastaja ja tutkija Maiju Loukola selventää multimediaalisuuden (monimediaalisuus) ja intermediaalisuuden (medioidenvälisyys) käsitteitä mm. Greg Giesekammin jaottelun pohjalta. Multimedia liittyy erilaisten mediavälineiden käyttöön esityksen lavastuksen ja valaistuksen rinnalla. Elokuvaa, videota ja muita tietokoneavusteisia tekniikoita käytetään visuaalis-tilallisina, tulkintaa ja tarinaa tukevina ja täydentävinä merkkeinä ja viitteinä. Intermediaalisuudesta on Giesekammin määrittelyn mukaan kyse silloin, kun eri mediat ovat aktiivisessa vuorovaikutussuhteessa esiintyjien kanssa ja ovat osaltaan rakentamassa hahmon karaktääriä. Loukola tuo esiin myös mediataiteilija Kaisu Kosken tutkimustyössään esittämät toisenlaiset tulkinnat, joiden mukaan intermediaalisuus liittyy ennenkaikkea taiteidenvälisyyteen, esittävän taiteen uusiin hybridisiin muotoihin ja siihen, miten uudet mediat ovat laajentaneet mahdollisuuksia käsitellä “ruumiillisuuteen kytkeytyviä tilan ja ajan parametrejä”. Kosken mukaan Frida Chapple ja Chiel Kattenbelt kuvailevat intermediaalisuutta pehmeärajaiseksi välitilaksi, jossa tilat, mediat ja todellisuudet sekoittuvat. Intermediaalisuus määrittyy esityksen mahdollistamaksi ajattelun ja prosessien muutokseksi (Loukola 2014, 62–63.)

Intermediaalisen ja intertekstuaalisen teatterin edelläkävijänä voidaan nähdä The Wooster Groupin työskentely New Yorkissa 1970-luvulta lähtien. Elizabeth LeCompten johdolla työskentelevä teatterikollektiivi käyttää ”arkkitehtonisen rakenteen” elementteinä vaihtuvia näkökulmia ja viitekehyksiä, sekoittaen omaelämäkerrallisuutta, dokumentteja, improvisaatiota, teatteriklassikoita ja fiktiota. Ryhmän teoksissa näyttelijäntyöhön rinnastuvat vuorovaikutteisessa suhteessa ryhmän käyttämät mediavälineet ja teknologiat, etenkin video. The Wooster Group ei hifistele, vaan käyttää matalaa teknologiaa: televisioita ja videomonitoreja, piuhat ja tekniikka ovat näkyvissä.

2000-luvun alussa skenografinen ilmaisu on saanut uusia ulottuvuuksia pitkälle kehitettyjen interaktiivisten käyttöliittymien kautta. Liiketunnistus mahdollistaa esiintyjän kehon ja mediavälineiden interaktiivisen suhteen tai yleisön ja teoksen välisen vuorovaikutuksen.

Projisointi

Projisointi ja videon käyttö ovat keskeisiä lavastuksen ja valaistuksen välineitä niin oopperassa, draamateatterissa kuin tanssissakin. Projisoidun kuvan käyttötavat ja sisällöt ovat moninaisia:

• Fiktiivisen tilan, ajan ja paikan luominen.
• Dokumentaarisen sisällön sisällyttäminen esitykseen.
• Poliittisen teatterin jatkumosta nouseva informaatiokriitiikki.
• Näyttämökuvan ja lähikuvan rinnastaminen.
• Kommentoiva, lisäävä, kriittinen informaatio.
• Tässä ja toisaalla – tilojen ja aikatasojen rinnastaminen.
• Ennalta kuvatun materiaalin käyttö, suoraprojisointi ja näiden rinnastukset.
• Käyttö väriä ja liikettä tuottavana valonlähteenä.

Projisointiin käytettävät välineet ja tekniikat ulottuvat laajaan aikaperspektiiviin. 1970-luvulta alkaen yleistyneet multimediaesitykset toteutettiin tavallisilla diaprojektoreilla. Suurkuvaprojisointeja on toteutettu mm. Panin ja Reiche & Vogelin laitteilla. Saksan ja Itävallan oopperalavoilla täysimittaisen projisoidun lavastuksen toteutukseen saatettiin käyttää jopa pariakymmentä suurkuvaprojektoria. 2000-luvulla suuren valotehon videotykit ovat laajalti syrjäyttäneet muut projisointivälineet. Virtuaalilavastukset, 3D-animaatiot, liikkeentunnistus ja muut uutta teknologiaa hyödyntävät kuvantamisen tekniikat ovat skenografian keinoina tärkeä osa nykyteatterin intermediaalisuutta.

Liikkuvat valot

Jo 1930-luvulla Herbert F. King patentoi sähkömoottoreilla varustetun, joystickin avulla kauko-ohjattavan valonheittimen, jossa voitiin kontrolloida valokiilan kokoa sekä heittimen vaaka- ja pystysuuntaista liikettä (pan ja tilt). Century Lighting kehitti elokuvavalaisuun tarkoitettuja etäohjattuja valonheittimiä, ja NBC rakensi 1950-luvulla täysin automatisoidun elokuvastudion. Kliegel Brothersin 1930-luvulla kehittämä sähkömekaanisesti etäohjattava värinvaihtaja oli valonheittimen eteen asennettu kotelo, jossa oli kuusi värifiltteriä.

Ohjelmoitavat, ns. liikkuvat valonheittimet tulivat ensin konserttikäyttöön 1980-luvun alussa. Genesis-yhtyeen ja Variliten yhteistyö räjäytti valaistuksen mahdollisuudet uudelle tasolle. Liikkuvat valot yleistyivät ensin oopperataloissa ja suurissa teatterilaitoksissa. 2010-luvulla liikkuvat valonheittimet ovat vakiintuneet teatterikäyttöön kaikenkokoisissa teatteritaloissa.

Ohjelmoitavia heittimiä on käytetty useilla täysin toisistaan poikkeavilla tavoilla, joista tärkeimmät:

• Luomaan näyttäviä efektejä: valon suunnan, muodon ja värin näkyvää vaihtelua. Liikeominaisuuksia, goboja ja muita efektejä käytetään näkyvinä tilanteina.
• Korvaamaan perinteisiä valonheittimiä: valon suunnan, muodon ja värin vaihdokset tapahtuvat huomaamattomasti. Käyttö perinteisten valonheittimien tapaan, jolloin valaisimen suuntaus, värimuutokset ja muut säädöt uuteen asemaan tehdään sammutettuna.
• Valoarkkitehtuurin luominen: valokiilat muodostavat dynaamista sommittelua näyttämöavaruudessa. Valokiilat näkyvät ilmatilassa usvan tai savun ansiosta. Valokiilojen liike tuo valaistukseen selvästi havaittavan aika-aspektin.

Teatterit siirtyivät sähkövalon käyttöön 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Jokaista hiilikaarilamppua piti ohjata ja säätää manuaalisesti. Tarve kauko-ohjaukselle esitettiin jo varhain, mutta sähkömoottoreilla varustettuja kauko-ohjattavia heittimiä alettiin valmistaa vasta 1900-luvun puolivälissä. Varsinaiset liikkuvat valonheittimet kehitettiin 1980-luvulta alkaen.

• 1906 ensimmäinen patentti kauko­‐ohjattavalle hiilikaarilampulle. Hiilitankojen säätely kauko-ohjatusti oli amerikkalaisen Edmund Sohlbergin keksintö.
• 1925 ja 1936 ensimmäiset patentit liikeominaisuuksien kauko-ohjaukselle. Herbert F. King kehitti sähkömoottoreilla varustetun, joystickin avulla kauko-ohjattavan valonheittimen, jossa voitiin kontrolloida valokiilan kokoa sekä heittimen vaaka- ja pystysuuntaista liikettä (pan ja tilt).
• 1949 Century Lighting kehitti elokuvavalaisuun tarkoitettuja etäohjattuja valonheittimiä.
•  1950-luvulla NBC rakensi täysin automatisoidun elokuvastudion.
• 1930-luvulla Kliegel Brothers kehitti sähkömekaanisesti etäohjattavan värinvaihtajan. Valonheittimen eteen asennettavaan koteloon mahtui kuusi värifiltteriä.
• 1930-luvulla yhdysvaltalainen George Izenour (s. 1912) kehitti useita liikkuvan valonheittimen prototyyppejä reperutaariteattereiden käyttöön. Servo-ohjatussa fresnell-heittimessä voitiin säätää avautumiskulmaa, tarkennusta, suuntausta (pan ja tilt) sekä väriä. Tekniikassa oli vielä ongelmia, kuten polttimon lämmön aiheuttama osien vääntyminen ja kunnollisen, useiden yksikköjen ohjaukseen soveltuvan kauko‐ohjausjärjestelmän puuttuminen.
• 1950-luvulla Izenour kehitti joystick-ohjatun, servomoottoreilla toimivan kaksikilowattisen fresnell-heittimen, joka on moving head-tyyppisen liikkuvan valonheittimen esi-isä.
•  1969 Izenour kehitti skannerin eli peiliheittimen edeltäjän. Kilowattisen profiilin eteen asetettu moottoriohjattu peili mahdollisti heittimen valokiilan liikuttelun.
• Euroopassa erityisesti saksalaiset ja itävaltalaiset valaistusvalmistajat olivat panostaneet plano-convex- ja fresnel-heittimien kauko-ohjaukseen.
• Salzburg Festspielhausen vuoden 1961 uusittuun valaistusjärjestelmään kuului takanäyttämön tankoihin sijoitetut moottoriheittimet, joiden pan, tilt ja fokus-säädöt tallennettiin preset-tilanteiksi. Suuntauksen toistotarkkuus ei ollut riittävä kuin takapesujen tekemiseen (Reid 2005, 55.)
• Suomessa oli suurten kaupunginteattereiden näyttämöillä vastaavia kauko-ohjattavia takavaloheittimiä 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä.
• 1975 Pani kehitti profiilivalonheittimen, joka oli täysin resetoitavissa kauko-ohjatusti.
• 1980 digitaalinen kauko-ohjaus, mikrosirutekniikka ja dikroidilasi mahdollistivat varsinaisen liikkuvan valonheittimen kehittämisen, Varilite yhtiö perustettiin.

Genesis-yhtyeen ja Vari*Liten yhteistyö räjäytti valaistuksen mahdollisuudet uudelle tasolle, kun ensimmäinen varsinainen ”moving head”-tyyppinen VL-Zero esiteltiin. Siinä oli tehokas HMI-lamppu ja vasta keksitty, dikroid-lasisuotimia hyödyntävä värinvaihtojärjestelmä. Ensimmäisen sukupolven heittimiä ohjattiin Vari*Liten omalla digitaalisella ohjausprotokollalla, mutta 1980-luvun lopulla se korvattiin DMX-ohjauksella, joka oli vakiintunut yleiseksi ohjausprotokollaksi. Vuoden 1981 kiertueelle Genesis hankki 55 kpl VL1-heittimiä. Pian Vari*Lite sai kilpailijoita, kun mm. Martin, Clay Paky, Coemar ja High End valmistivat omia liikkuvia valonheittimiään ja peiliheittimiään. Francis Reid piti Vari*Liten suurimapana edistysaskeleena dikroid-lasien avulla tehtävää värisekoitusta, joka sijaitsee heittimen suljetussa rungossa. Tekniikkaa varjeltiin aluksi kilpailijoilta, joten Vari*Liteja sai 1980-luvulla vuokrata ainoastaan operaattorin kera (Reid 2005, 176.)

Francis Reid mainitsee kaksi pääsyytä liikkuvien valojen käyttöön teattereissa:

• Valonhallinta: nopeat automaattisesti tehtävät asetukset kohtausten väleissä.
• Valosuunnittelu: kohtauksen aikana näkyvissä tehtävät visuaaliset tehokeinot (Reid 2005, 176.)

Ohjelmoitavat valonheittimet tulivat laajasti konserttikäyttöön 1980-luvun alkuvuosina. Vasta 1990-luvulla ne yleistyivät myös musikaaliteattereissa ja suurissa teatterilaitoksissa. Niiden rinnalla oli käytössä perinteisiin halogeenivalaisimiin kytkettävä sanka (moving yoke), joka mahdollisti pan, tilt ja fokus-säädöt sekä mahdollisen värinvaihtajan käytön.

Lähteet

Loukola, Maiju: 2014. Vähän väliä: Näyttämön mediaalisuus ja kosketuksen arkkitehtuuri. Helsinki: Aalto ARTS Books.

Reid, Francis. 2005. Yesterdays Lights: A Revolution Reported. Cambridge: Entertaiment Technology Press LTD.

Kent, Raymond A. 2001. A Spin Around Moving Lights. Austin, Texas: High End Systems.

Moody, James L. 1989. Concert Lighting: Techniques, Art and Business. Burlington: Focal press.