11

Nykyteatterin monimuotoisuus

1900-luvun lopun teatteritaide sai postmoderneja vaikutteita ja hylkäsi eheyden ja yhtenäisyyden pyrkimyksen, samoin kuin objektiivisen katsojan olemassaolon. Kaikista tyyleistä ja lähteistä ammentava lavastus- ja valaistustaide luo moniäänistä, ristiriitaista ja jatkuvasti muuttuvaa kuvaa, joka korostaa katsojan ja teoksen vuorovaikutteisuutta. Näyttämökuvan dramaturginen painoarvo on korostunut tietoyhteiskunnassa, jossa ihmiset elävät jatkuvan mediavirran keskellä. Optisten ärsykkeiden runsaus haastaa myös esittävän taiteen vahvaan visuaaliseen ilmaisuun ja mediavälineiden käyttöön, tai toisaalta tietoiseen irtisanoutumiseen niistä. Uusien lähestymistapojen rinnalla elävät oopperan, baletin ja draaman traditiot, sekä realismin, brechtiläisyyden, ekspressionismin ja avant garden perinteet.

1900-luvun alkupuolelta lähtien lavastuksen ja valaistuksen roolien painopiste on siirtynyt valaistuksen ilmaisun korostumiseen. Lavastus yksinkertaistui kolmiulotteiseksi tila-avaruudeksi valaistuksen ottaessa yhä tärkeämmän roolin visuaalisen dramaturgian luojana. 1900-luvun loppupuolella tietokoneohjattu valaistus, liikkuvat valonlähteet, projisointi ja muut mediavälineet ovat laventaneet valosuunnittelun ilmaisukenttää.

1960-luvun poliittinen radikalismi ja taiteen minimalismi vaikuttivat kulttuurielämään syvällisesti. Nuorisoradikalismi kasvatti teatterisukupolven, joka etsi vaihtoehtoja porvarilliselle teatterille. Poliittisesti tietoista ja perinteisen ilmaisun rajoja rikkovaa teatteria hakeuduttiin tekemään oikeissa ympäristöissä, ”löydetyissä tiloissa” kuten teollisuushalleissa ja kaduilla. Ympäristönomaisuuden tutkimus tuotti monenlaisia vaihtoehtoja frontaalille luukkuteatterille. Myös teatteritaloissa etsittiin uusia muotoja katsoja-esiintyjäsuhteeseen.

… katsoja tehdään jatkuvasti tietoiseksi katsomistapahtumasta ja samalla tietoiseksi kuvan koko historiasta, sen asiayhteydestä ja heijastumista nykymaailmassa. (Arlander 1998, 186)

Minimalismi jätti jälkensä myös teatteriin. Performanssitaide muutti käsitystä esiintyjän kehosta ja muodosti uudenlaisen suhteen esiintyjän välittömälle fyysiselle läsnäololle. Havaintoja ja kokemusta korostava fenomenologinen filosofia, vuorovaikutteisuus ja yhteisöllisyys loivat pohjan paikkasidonnaisille esityksille ja instituutioita kyseenalaistavalle yhteiskunnalliselle teatterille. ”Site-specific”, paikkasidonnainen, sai 1900-luvun lopussa rinnalleen termejä ”community-specific” yhteisösidonnainen,”audience-specific” yleisösidonnainen. Yhteisöllisyys taideteoksen luomisessa näkyy sekä kollektiivisten työtapojen omaksumisena teatterityöryhmissä, että yleisön ja tekijöiden välisenä vuorovaikutuksena.

1900-luvun aikana teatteri on jatkuvasti kansainvälistynyt. Samalla työtavat ja valaistuksen tyylit ovat lähentyneet. Valaistuksen ammattilaiset ovat lahjakkaita, koulutettuja ja ilmaisunsa hallitsevia tekijöitä. Silti valaistuksessa, samoin kuin muillakin ilmaisualueilla, on nähtävissä muoti-ilmiöitä ja trendejä – omailmeisyys on poikkeuksellista. Kaupalliset suurtuotannot voivat ilmaantua miltei samanlaisina eri puolilla maailmaa ja tekijänoikeuden suoja määrittelee myös valaistuksen toteutusta. Teatterien taloudellinen tilanne ja kilpailu on kiristynyt, työtahtia on tiivistetty. Valaistuksen verkkainen rakentelu harjoitusten myötä ei ole enää mahdollista. Ennakkosuunnitteluun perustuva työtapa on noussut yleiseksi standardiksi ja valosuunnittelun käytännöt eri puolilla maailmaa ovat melko samankaltaisia. Valosuunnittelijat ovat nousseet taiteellisen työryhmän tasavertaisiksi jäseniksi, jotka osallistuvat aktiivisesti esityksen konseptin luomiseen. Valosuunnittelija voi olla myös koko esitystapahtuman keskeinen auteur.

Nykyteatteri

Nykyteatterilla ei useinkaan tarkoiteta kaikkea nykyaikana esitettävää teatteria, eikä sitä voida tyhjentävästi määritellä tiettyjen tyylipiirteiden, käytettyjen tekniikoiden  tai kokeellisuuden avulla. Nykyteatteri voidaan nähdä muutoksen prosessina tai funktion, teatterin käyttötarkoituksen kautta. Sitä voidaan määritellä myös rajankäyntinä, suhteena muihin esityslajeihin ja niiden keinoihin. Nykyteatteria leimaa avoimuus suhteessa traditioon, todellisuuteen ja toimintaperiaatteisiin (Numminen 2011, 12.)

Nykyteatterin tutkimuksessa 1960-luvulta alkanutta kautta on luonnehdittu draaman jälkeiseksi eli postdraamalliseksi teatteriksi. Termin esitteli saksalainen teatterintutkija Hans-Thies Lehmann teoksessaan Draaman jälkeinen teatteri vuonna 1999.  Draama rakentuu henkilöiden välisistä suhteista ja toiminnasta. Draaman kriisi johtuu siitä, että renessanssista periytyvä ihmiskeskeinen maailmankuva jättää huomioimatta luonnon ja rakenteiden vaikutuksen.  Postdraamallinen teatteri problematisoi kielen ja kommunikaation merkityksen – kieli voi olla yhtä hyvin kommunikaation este kuin mahdollistaja. Tekstuaalisuus ja intertekstuaalisuus, joka tutkii tekstejä ja tekstien välisiä suhteita, ovat olleet tärkeitä painopisteitä. Nykyteatterissa kielen ja todellisuuden yhteys on katkennut ja monimuotoistunut. Sanan rinnalle tekstiksi nousi muita merkityksenantajia (Numminen 2011, 24.)

Kuvaa, ruumista, kaikkea voitiin lukea ja tulkita tekstinä. Tekstistä tuli eräänlainen keskeismetafora: koko esitys on merkkijärjestelmä, jota voidaan lukea (Numminen 2011, 25).

Nykyteatterille esityksellisyys on olennaisempaa kuin  tekstuaalisuus. Esitys on keskeinen käsite, jonka kautta voidaan tarkastella kulttuuria ja todellisuutta. Tekstin asema on muuttunut samanarvoiseksi materiaaliksi esityksen muiden rakennusaineiden rinnalle. Kokonaistaideteos on saanut uuden merkityksen, sillä 1900-luvun lopun teatteria leimaa hierarkiattomuus, jossa esityksen osa-alueet ovat yhtä arvoikkaita. Katsojan tulkinta kokonaisuuden koostajana on entistä olennaisemmassa roolissa (Numminen 2011, 26.) Nummisen mukaan elementtien tasa-arvo on kuitenkin ollut näennäistä, sillä esityksen dramaturgia on tyypillisesti rakentunut jonkun tason varaan. 1900-luvun lopulla visuaalisuus alisti muut elementit. 2000-luvulla tila ja ruumis ovat olleet uusia tekstejä, viimeisenä katsojan kokemusta on korostettu yli muiden (Numminen 2011, 27.)

Lähteet

Arlander, Annette. 1998. Esitys tilana. Vantaa: Teatterikorkeakoulu.

Arlander, Annette. 2012. Performing Landscape: Notes on Site-specific Work and Artistic Research (Texts 2001–2011). Helsinki: Teatterikorkeakoulu.

Kwon, Miwon. 2004. One place after another: Site-specific art and locational identity. Cambridge: MIT Press.

Numminen, Katariina. 2011. “Johdanto”, “Näyttämön dramaturgia”. Teoksessa Nykyteatterikirja: 2000-luvun uusi skene, toim. Annukka Ruuskanen. Helsinki: Like.