2

1700-luku, teatteria hoveille ja porvareille

1700-luvulla alkoivat suuret yhteiskunnalliset muutokset yksinvaltaisten monarkioiden murtuessa. Kaupungit kasvoivat elinkeinoelämän muuttuessa. Maatyöväen ja hallitsijoiden väliin syntyi porvaristo, kauppiaitten, ammatinharjoittajien ja käsityöläisten yhteiskuntaluokka.

Hoviteattereiden rinnalle perustettiin yksityisiä kaupallisia teattereita. Ohjelmistojen valinnassa maksavan yleisön maku tuli yhä määräävämmäksi tekijäksi. Protestanttinen porvaristo vaati uudenlaista, omia arvojaan heijastavaa ohjelmistoa. Yritteliäisyys palkittiin hyvällä, laiskuudesta ja paheesta seurasi onnettomuutta. Aateliston moraalittomuus asetettiin vastakkain porvarillisten arvojen kanssa.

Valistusajan kirjailijat edustivat uutta ihmiskuvaa. Ihmisen hyvyyden ja oppimiskyvyn avulla voitiin saavuttaa yleistä vaurautta ja hyvinvointia. Tärkeimmät valistuskirjailijat olivat Voltaire, Goethe ja Schiller.

Yhteiskunnallisen murroksen keskeisiä käynnistäjiä olivat:

• 1688 ”Englannin mainio vallankumous”.
• 1777 Yhdysvallat julistautui itsenäiseksi.
• 1789 Bastiljin valtaus, Ranskan vallankumous alkoi.

Teatterirakennus ja valaistus

Teatterirakennuksessa, lavastuksessa ja kiinteässä valaistusjärjestelmässä ei tapahnut suuria periaatteellisia muutoksia, mutta 1600-luvulla vakiintuneet käytännöt kehittyvät ja monipuolistuvat. Valon ja lavastuksen käyttötavoissa otettiin huomattavia kehitysaskeleita.

• Näyttelemiseen käytettiin laajaa etunäyttämöä näyttämöaukon edessä ja näyttämöaukon taakse jäävää, entistä suurempaa perspektiivilavastuksen kehystämää tilaa.
• Kyllästyminen keskeisperspektiiviin johti uudenlaisen perspektiivilavastuksen periaatteeseen: vinoperspektiiviin (scena ad angolo), jonka kehittäjä oli mestarillinen italialainen lavastustaiteilija Ferdinando Galli-Bibiena (1657–1743). Galli-Bibiena julkaisi periaatteen teoksessa Architectura civile vuonna 1711.
• Scena ad angolo loi vaikutelman, jossa näyttämökuva tuntui jatkuvan näyttämöaukon ulkopuolelle, perspektiivin keskiakseli oli asetettu vinoon ja pakopisteet sijaitsivat molemmilla sivuilla näyttämön ulkopuolella. Lavastus ei enää kuulunut samaan arkkitehtoniseen kokonaisuuteen katsomon kanssa, vaan jatkui ajatuksellisesti kuvan ulkopuolelle.
• Scena ad angolo johti leveämpään näyttämöön ja sivukulissien määrä väheni yleensä kolmeen kulissikertaan. Kehitys johti tasa-arvoisempaan katsomiskulmaan katsomon sivuilla.
• Läpikuultavien lavastuskankaiden ja valoa heijastavien lavastusmateriaalien käyttö toi valaistusilmeeseen uudenlaista loistoa ja aktiivisuutta. Lavastuskappaleiden valaisemisessa käytettiin monipuolisia keinoja.
• Etunäyttämön tärkeimmät valonlähteet olivat kynttiläkruunut ja ramppivalot. Perspektiivitilassa saattoi myös olla kattokynttiläkruunuja näyttelijöiden valaisua varten. Ramppivalot olivat joko peilillä varustettuja kynttelikköjä tai öljylamppuja.
• Lavastus valaistiin perspektiivikulissien väleistä käännettävillä valotorneilla, joissa oli esim. kahden kynttilän ja heijastimen muodostamia valaisimia useassa kerroksessa. Valaisimet kohdistettiin taaempana sijaitsevan sivukulissiin tai keskinäyttämölle.
• Myös kattokulissit valaistiin kulissien väleissä olevilla ramppivaloilla.
• Covent Garden teatterissa mainitaan vuonna 1744 olevan 12 kappaletta sivuvalotorneja, joissa oli yhteensä 192 tinakynttilänjalkaa ja 24 kappaletta köysillä varustettuja valojen eteen käännettäviä tinasta tehtyjä himmennyslevyjä.
• Katsomoa ei yleensä himmennetty. Joissakin teattereissa oli liikuteltavia kynttiläkruunuja, jotta katsomoa voitiin himmentää nostamalla kruunut pois näkyvistä.
• Teattereissa tarvittiin ammattimaisia kynttilänniistäjiä, ettei kuuma vaha valuisi ihmisten niskaan. Usein työ yritettiin sälyttää runoilijan tai lavastajan harteille. Tavallisesti niistäjiä oli kaksi, yksi näyttämöllä ja yksi katsomossa.
• Öljylamppu kehittyi ratkaisevasti kun Argandin lamppu keksittiin vuonna 1780.

Servandonin tilailluusiot

• Giovanni Niccolo Servandoni (1695–1766) oli ranskalainen, syntyjään italialainen lavastaja.
• Vaikutti Pariisissa, Palais Royalin Musiikkiakatemiassa ja oopperassa 1726–38. Esityksistä on yksityiskohtaisia kuvauksia Mercure de Francessa.
• 1738 avasi oman mekaanisen pantomiimiteatterinsa Spectacle d’Optique Salle des Machinessa. Pääsiäisajan näytöksiä vuosina 1738–42 ja 1754–56.
• 1755–56 Dresdenin hoviteatterissa oopperaesitysten valaistukset saavuttivat sen ajan huipun.

Uudet mittasuhteet

Servandonille tyypilliset lavasteet olivat peräkkäisiä palatsipihoja, pylväikköjä ja kaarihalleja siten että lavastus muodosti osia, joiden läpi nähtiin seuraava osa. Ne oli toteutettu joko keskeisperspektiivillä tai 1700-luvulla suositulla vinoperspektiivillä. Taustafondiin maalattu perspektiivikuva sekoittui todelliseen perspektiivimaisemaan eli litteisiin lavastekappaleisiin, sivukulisseihin ja irrallisiin pylväskulisseihin.

Uutta oli mahtavien mittasuhteiden illuusio, joka saatiin aikaan näyttämällä etumaisista pylväistä vain alaosa huipun kadotessa näyttämöaukon taakse. Samalla voitiin lisätä taustalla olevien elementtien korkeutta – sekä todellista korkeutta että illuusion luomaa korkeusvaikutelmaa.

Servandonin valaistus oli sekä mestarillisesti toteutettua maalattua valoa että lavasteisiin integroitua todellista näyttämövalaistusta.

• Epätodellisia, keijukaismaisia valaistustunnelmia luotiin läpikuultavien lavastekappaleiden, tyllien, heijastavien metalli- ja lasikappaleiden avulla ja sijoittamalla lavastuksiin voimakkaita valaisevia lavastusobjekteja.
• Realistisen valon illuusiota toteutettiin maalaamalla yksityiskohtaisia valo – varjosuhteita ja sijoittamalla lavastukseen valaisimia.
• Servandonin kuuluisa vesiputous oli hopeanhohtoinen tylli, joka oli pingotettu kahden suuren rullan väliin. Liikkuvan veden illuusio syntyi kankaan vieriessä ylärullalta alarullalle. Esityksessä Orion vuonna 1728 Niilin putousten lavaste oli runsaat kolme metriä korkea ja viisi leveä.

Valaisevat lavasteet

Näyttämölle voitiin sijoittaa ”läpikuultavia” valonlähteitä, jotka heijastivat voimakasta, katsojien mielestä jopa sokaisevaa valoa näyttämölle. Kyseessä on lavastuselementit, joissa valonlähteiden edessä on esimerkiksi tylliä tai valoa taittavia ja heijastavia lasinkappaleita. Ensimmäistä kertaa näyttämölle tuotiin valaisevia elementtejä, joista näyttämön muu valaistus tuntui tulevan. Servandoni ennakoi näin romantiikan aikana yleistyvää ja varsinkin realismin aikana tärkeää motivoidun valon ajattelua.

• Esim. Auringon temppeli esityksessä Phaeton (1730): Auringon istuin oli kultatyllillä peitetty pyramidinmuotoinen rakennelma näyttämön takaosassa. Elementistä heijastuvat voimakkaat valonsäteet sokaisivat katsojan ja valaisivat sekä näyttämön, katsomon että lavastuksen. Lavastukseen oli istutettu yli 7000 heijastava tekojalokiveä, jotka välkkyivät keskeisvalon voimasta. (Bergman 1977, 130)
• Lavastusten näkyvinä valaisevina elementteinä oli useassa teoksessa erilaisia kynttilöin varustettuja kristallikruunuja. Valon säihkettä voimistettiin lavastuselementtien heijastavilla metallikoristuksilla ja valaisimien ”jalokivillä”.
• Itämaista mystiikkaa, hehkuvia jalokiviä ja valtavia palatsipylväikköjä sisältävässä teoksessa Scanderberg (1735) keskeiselementti oli alttari, johon Koraani oli sijoitettu. Koraanin alttari oli koristeltu lasisärmillä ja kristalleilla, joiden läpi hehkui voimakas valo.
• Servandoni teki loisteliaan tulipalokohtauksen oopperassa Philomèle (1734) palatsi-interiöörin kulissipylväiköillä ja vinoperspektiivillä. Tulipalon roihutessa palatsissa valtavia palavia parruja tipahteli alas korvia repivän melun saattamana. Parrut oli toteutettu rautakehyksinä, joihin oli pingotettu maalattu kangas ja kiinnitetty useita valoja taakse. Lisäksi näyttämöllä käytettiin tavan mukaan oikeaa tulta ja savua (Bergman 1977, 132.)

Spectacle d’optique

Vuonna 1738 avasi optisille spektaakkeleille omistetun näyttämönsä Salle des Machines -teatterissa. Myöhemmin muut johtavat lavastajat kuten de Loutherbourg ja Daguerre avasivat omat vastaavat visuaaliseen kerrontaan erikoistuneet näyttämönsä myöhemmin Servandonin esimerkkiä mukaillen.

• Salle des Machines oli Pariisin suurin näyttämö, syvyys 43 metriä.
• Valaistusjärjestelmästä ja valaistuksen käytöstä ei ole jäänyt tarkkaa tietoa, mutta arvattavasti Servandoni on panostanut valaistuskokeiluihin suotuisissa olosuhteissa.
• Ensi kertaa Pariisissa esityksiä järjestettiin pimennetyllä katsomolla. Italiassa katsomon pimentäminen oli jo tavallista 1700-luvulla. Servandonin katsomovalaistuksessa käytettiinkin italialaista ratkaisua, jossa suuret kyntteliköt nostettiin luukuista näkymättömiin esityksen ajaksi.
• Esitykset olivat musiikilla säestettyjä pantomiimeja, joiden aiheet liittyivät mytologiaan. Näyttelijöinä oli sekä eläviä näyttelijöitä että mekaanisia hahmoja.
• Näytelmässä Pyhä Pietari Roomassa (1738) Servandonin lavastukseen kuului niin suuri määrä ”taiteellisesti sijoitettuja” valaisimia, että saatiin aikaan luonnonvalon vaikutelma kirkon sisätilassa. (Bergman 1977, 134)
• Pandora (1739) perustui paljolti valaistukseen, joskaan sen toteutuksesta ei ole juurikaan tietoja. Runsaan tunnin mittaisessa esityksessä oli 2000 maalattua ja elävää hahmoa.
• Esitys alkoi salamoiden ja ukkosen kaaoksella, elementtien luomisella Olympoksella ja Jupiterin palatsilla. Tuliefektit toteutettiin läpikuultavien lavasteiden avulla.
• Kun esityksen loppupuolella Pandora saa lippaan, kaaoksen voimat pääsevät irti. Näyttämökuva pimennetään, maa järisee, tulivuoret syöksevät tulta, ukkonen jyrisee ja salamat halkovat maisemaa.

Spectacles d’optiques esitykset 1750-luvulla olivat luonteeltaan romantiikkaa enteileviä. Valaistuskeinojen käytössä pyrittiin luonnonvalon imitoimiseen ja dramaattisiin efekteihin esityksessä Lumottu metsä (1754).

Pimeys viipyy metsässä kuunvalon säteiden lävistäessä tiheän lehvästön, myöhemmin kuun kalpea valo muuttuu veripunaiseksi. Kolmannessa näytöksessä ristiretkeläiset nähdään metsässä auringon säteiden valaisemina, kun yhtäkkiä nousee paksu sumu ja koittaa pimeys (Bergman 1997, 135.)

Dresdenin ooppera 1755–1756

Servandonin esitysten massiiviset mittasuhteet huipentuivat hänen toimiessaan Dresdenin hoviteatterissa. Oopperassa Ezio oli voitonkulkue öisessä Roomassa patsaineen, riemukaarineen ja kuninkaanistuimineen.

• 350 näyttämömiestä käytti näyttämökoneistoa ja valaistusta
• Näyttämö oli 45 metriä syvä
• 8000 lamppua ja valoa valaisi näyttämöä
• Suurin osa valaistuskapasiteetista oli käytössä voitonkulkue kohtauksessa joka kesti 25 minuuttia
• Kulkueessa oli 400 upseeria, muusikkoa ja sotilasta, 102 hevosta, 5 sotavaunut, 8 muulia, 8 kalliisti puettua kamelia, aseita ja mitaleita, 28 ratsastajaa mustilla hevosilla, Ezion voitonvaunut, tuhannet valot (Bergman 1977, 135–136, siteeraa Curiositäten-Cabinet aufs Jahr Christi 1755.)

Ilmaisun uudistajat Garrick ja Loutherbourg

Englantilainen näyttelijä David Garrick (1717–1779) oli 1700-luvun huomattavimpia teatterin uudistajia. Hän kehitti näyttelijäntyötä hylkäämällä vanhentuneet näyttelemiskonventiot ja ottamalla esikuvaksi luonnollisen elehdinnän ja puheen. Uudistukset ulottuivat voimakkaasti myös lavastukseen ja valaistukseen.

• Vuonna 1747 Garrick ryhtyi Drury Lane teatterin johtajaksi, johon uudistukset keskittyivät.
• Maiseman kuvallinen esittäminen tuli tärkeäksi.
• Katsojat eivät enää saaneet istua näyttämöllä.
• Garrick otti vasta kehitetyn Argandin lampun käyttöön realistisena, näyttämöllä näkyvänä valonlähteenä.

Pitkällä Manner-Euroopan kiertueella vuonna 1763–65 tapahtui hedelmällistä vuorovaikutusta englantilaisen ja mannermaisen tradition välillä. Garrickin mielipiteet saivat uudistuksia liikkeelle niin Ranskassa kuin Italiassa ja Saksassakin. Garrick uudisti Drury Lane -teatterin näyttämövalaistusta kehittyneemmän ranskalaisen tavan mukaiseksi palatessaan kiertueelta vuonna 1765.

• Näkyvyyttä haittaavat kattokruunut poistettiin. Valaistus painottui ramppivaloihin ja näyttämölle.
• Ramppivaloja uudistettiin korvaamalla kynttiläramppi ”kelluvalla rampilla” (float). Se oli pitkulainen metallinen öljysäiliö jossa kellui kaksisydämisiä polttimoita. Ramppi voitiin laskea köysien ja rissojen avulla näyttämön alle näkymättömiin kun valaistusta haluttiin himmentää.

Vuonna 1771 Garrick palkkasi taidemaalari Philippe de Loutherbourgin teatterinsa lavastajaksi. Taiteilijan arvostusta kuvaa suuri vuosipalkka, joka oli kaksinkertainen tähtinäyttelijöihin verrattuna.

Philippe de Loutherbourg

Romantiikan ajan suurin lavastaja, ranskalaissyntyinen taidemaalari Philippe de Loutherbourg (1740–1812) kehitti läpikuultavan lavastuksen tekniikkaa. Tylleille oli maalattu ”kuunvaloa, auringonvaloa, tulta, tulivuoria” jo 1770-luvulla (Nagler 1952, 399).

• Loutherbourg toteutti Drury Lane -teatterissa uutta romanttiseen maisemamaalaukseen perustuvaa lavastus- ja valaistustapaa.
• Lavastuksissa oli etnografista ja maantieteellistä aitouden tunnetta. Lavasteiden valoefektit olivat hätkähdyttäviä auringonnousuja ja -laskuja sekä kuutamoita.
• Lavastuksissa hyödynnettiin läpikuultavuutta (tylliä), reiällisten kulissielementtien kautta näkyviä maiseman osia, vaihtelevan levyisiä ja muotoisia sivukulisseja ja lattiakappaleita.
• Valaistuksen värisävyjä muunneltiin liikuttamalla valojen edessä värillisiä silkkejä. Valo tuli näyttämölle silkin heijastuksena. Käytössä oli punaista, sinistä ja keltaista valoa.
• Loutherbourgia myös arvosteltiin silmiä rasittavista, alituisista värivaihdoksista. (Rosenfeld 1973, 88–89)
• Valaistuksen tehokeinoja oli esimerkiksi tähtitaivaan luominen valaisemalla lasinpalasia läpikuultavien kankaiden väleissä sekä pilviefektit.
• Loutherbourg käytti hiljattain keksittyä Argand-lamppua suuremman valotehon aikaansaamiseksi. Sellainen asennettiin Drury Lane -teatteriin v. 1785 (Rosenfeld 1973, 92–93.)

Eidophusikon

Vuonna 1781 de Loutherbourg järjesti omia optisia näytöksiään ”spectacle d’optique” Eidophusikon-esityksessä Pariisissa.

• Kokeellisella mininäyttämöllä oli viimeistellysti maalattu ja valaistu liikkuva panoramalavastus.
• Lavastuskankaita valaistiin sekä edestä että läpikuultavien kankaiden takaa.
• Valonlähteenä oli edellisenä vuonna keksitty Argandin lamppu. (Penzel 1978, 23)
• Valaistuksessa käytettiin näyttämön yläpuolella olevia valaisimia lattiarampin sijaan. Valojen edessä oli värillisiä lasifilttereitä, joiden avulla voitiin jäljitellä päivänvalon sävyjä eri vuorokaudenaikoina.

Drottningholmin barokkiteatteri

Vuonna 1766 valmistunut Drottningholmin linnan teatteri Tukholman ulkopuolella on säilynyt nykypäiviin miltei alkuperäisessä kunnossa. Museoteatterissa voidaan kesäisin järjestetyissä esityksissä nähdä lähes autenttista 1700-luvun lavastus- näyttämö- ja valaistustekniikkaa.

Teatterin kukoistuskausi sijoittuu kuningas Kustaa III aikaan. Hänet tunnettiin poliittisesti heikkona kuninkaana jonka päähuomio sotimisen sijaan suuntautui taiteisiin ja teatterihuvien järjestämiseen. Kustaa III:n murhan jälkeen vuonna 1792 teatteri suljettiin ja se oli käyttämättömänä, käytännöllisesti katsoen unohduksissa. 1920-luvun alkupuolella kirjallisuuden ja teatterintutkija Agne Beijer ”löysi” teatterin ja johti teatterin ja sen ainutlaatuisten lavasteiden ja teatteritekniikan rekonstruoinnin. Alkuperäisistä lavasteista on tehty kopiot. Vuonna 1922 teatteri avattiin yleisölle museoteatterina.

Kesäisin teatterissa järjestetään museokierroksia ja 1700-luvun ooppera- ja balettiesityksiä. Ohjelmistossa on mm. Haydnin, Händelin, Mozartin ja Gluckin teoksia sekä rekonstruoituja 1700-luvun tanssiteoksia.

Rakennus

Kuningatar Lovisa Ulrika rakennutti Drottningholmin linnan teatterin palossa tuhoutuneen teatterin paikalle. Rakennus valmistui vuonna 1766. Arkkitehti oli Carl Fredrik Adelcrantz, vuoden 1791 muutokset ja yleisöaulan suunnitteli L.J. Desprez. Näyttämötekniikan suunnitteli italialainen Donato Stopani.

Hovin teatterina lähinnä kesäaikaan käytetyn teatterin sivuhuoneet olivat teatteriryhmän asuinhuoneina. Yksi huone oli varattu arkkitehdin asunnoksi korvauksena maksamattomista palkoista. Barokkityylinen teatteri on yllättävän yksinkertainen. Koukeroiset koristeaiheet, stukkopursotukset ja kultaukset, jopa verhot on maalattu puuseiniin.

• Katsomossa on permannolla 454 paikkaa 32 rivissä, nousu yhteensä 4,5 metriä.
• Kuninkaan ja kuningattaren katsomopaikat sijaitsevat nykyisin edessä keskellä.
• Katsomossa on kuusi aitiota.
• Orkesteritilassa, joka on samassa tasossa kuin ensimmäiset rivit, on tila 30 muusikolle.

Näyttämö

• Syvyys 19,80 m rampista takafondiin.
• Näyttämöaukon korkeus 6,6 m, leveys 8,8 m.
• Näyttämön lattiassa 4% nousu.
• Aluksi neljä, myöhemmin viisi kulissiparia, jotka muodostivat mataloituvan ja kapenevan perspektiivivaikutelman yhdessä kattokulissien kanssa.
• 1927 tehdyissä piirroksissa kulissipareja on kuusi, tosin kahteen takimmaiseen voidaan sijoittaa vain kaksi tai kolme kulissia.
• Sivukulissit oli sijoitettu uriin joissa ne köysistön avulla vedettiin keskemmälle näkyviin.
• Näytöstä kohti voitiin näyttämölle ladata valmiiksi neljä täydellistä kulissikokonaisuutta.
• Vaihdot voitiin haluttaessa tehdä näkyvissä, sillä keskitetty köysistöjärjestelmä mahdollisti kaikkien kulissien vaihdon samanaikaisesti (ja äänettömästi).
• Vaihtoon tarvittiin kolmisenkymmentä näyttämömiestä.
• Näyttämö oli varustettu aukitaittuvalla pilvikulissijärjestelmällä, joka peitti kokonaan näkyvistä. kulissilavastuksen sekä pilvinäyttämökuvaan kuuluvilla vaunuilla, joiden avulla laskettiin korkeuksista jumalia (deux ex machina).
• Aaltokone, joka sijoitettiin takanäyttämölle, koostui pyöritettävistä aaltomuotoon veistetyistä hirsistä.
• Lattia oli luukutettu ilmestyksien järjestämistä varten.
• Näyttämön sivulle oli sijoitettu tuulikone (kammesta kierrettävä puinen rumpu, jonka päälle on pingotettu pellavakangas).
• Etunäyttämön päällä oli ukkoskone (puinen kiviä sisältävä laatikko, joka käännettiin köysien avulla niin että kivet vierivät laatikon päästä toiseen).

Valaistusjärjestelmä

Näyttämön valaisuun käytettiin yhteensä 144 steariini- tai vahakynttilää.

Ramppivalot

• Lattiaramppivalot sijaitsivat yhtenäisessä näyttämön alle laskettavassa palkissa.
• Aluksi varustus oli 12 kynttilää.
• 1957 otetussa valokuvassa on 14 kahden kynttilän valaisinta.
• Koko ramppivaloyksikkö voitiin laskea näyttämön alle kynttilöiden vaihtoa ja himmennystä varten.

Sivuvalotelineet

• Yhteensä 7 paria kääntyviä ja näyttämön alle laskettavia sivuvalotelineitä, 1927 tehdyissä piirroksissa sivuvalotelineet lisäksi näyttämöaukon takana ja takimmaisten kulissien takana taustakankaan etupuolella.
• Etunäyttämön kuudessa valotelineparissa viisi valaisinta, takimmaisessa kulissivälissä kolme valaisinta.
• Kussakin valaisimessa oli metalliheijastin ja kaksi kynttilää.
• Käännettävät telineet mahdollistivat valon kohdistamisen joko sivukulisseihin tai kohti näyttämöä.
• Laskemalla telineet näyttämön alle kynttilät voitiin vaihtaa (Bergman 1997, 243.)

Katsomon valaistus

• Neljä kattokynttelikköä ja seinillä sijaitsevat kynttilälampetit, yhteensä 48 kynttilää (Bergman 1997, 243).
• Etunäyttämön päällä on myös todennäköisesti ollut kattokynttelikköjä.
• Nykyään katsomon valaistus on toteutettu neljällä kattokruunulla ja aitioiden ja seinälampettien kyntteliköillä.

Kynttilät on korvattu museoteatterissa sähkökynttilöillä. Avab kehitti Drottningholmin teatteria varten sähkökynttilät, joiden värilämpötila oli sama kuin kynttilänvalolla ja liikkuva liekkiosa reagoi herkästi pienimpäänkin liikkeeseen. Kynttilät poistuivat tuotannosta 1990-luvulla. 2000-luvulla valaistus korvattiin valokuiduilla, joilla simuloitiin alkuperäistä kynttilävalaistusta.

Tutustuin Drottningholmin teatteriin vuonna 1990 opastetulla kierroksella. Teatterialan ammattilaisena sain tutustua myös näyttämötekniikan toteutukseen. Kynttilänvaloa jäljittelevään valaistusjärjestelmään oli lisätty joitakin valonheittimiä (Strand Patt 123 fresnell -heittimiä) näyttämöaukon taakse. Lisävaloa perusteltiin esityksistä tehtävien videointien tarpeilla. Näkemässäni esityksessä fresnell-heittimien tuottaman lisävalon saattoi erottaa laajempina valaistuina alueina, vaikka kokonaisuus edelleenkin oli hämärähkö ja kynttilänvalolle ominaisen kellertävä (Ervasti 1990).

Lähteet

Beijer, Agne. 1981. Drottningholms slottsteater på Lovisa Ulrikas och Gustaf III:s tid. Borås: Stiftelsen Drottningholms Teatermuseum.

Bergman, Gösta M. 1977.  Lighting in the Theatre. Uppsala: Almqvist & Wiksell.

Nagler, A.M. 1952. A source book in theatrical history. New York: Dover Publications, Inc.

Penzel, Frederick. 1978. Theatre lighting before electricity. Middletown: Wesleyan University Press. UMI Out-of-print Books on Demand, 1989.

Ring, Lars (toim). Ei vuosilukua. Drottningholms Slottsteater. Stiftelsen Drottningholms Teatermuseum.

Rosenfeld, Sybil. 1973. A short history of scene design in Great Britain. Oxford: Basil Blackwell.

Wickham, Glynne. 1995. Teatterihistoria. Helsinki: Teatterikorkeakoulu, Valtion painatuskeskus.

Painamattomat lähteet

Ervasti, Tarja. 1990. Muistiinpanot opastetulla museokierroksella Drottningholmin teatterissa.

Linkkejä

Drottninghomin teatterin kotisivu: https://dtm.se/