4

Valaistustekniikka liekistä sähköön

Teatterivalaistuksen perustavat tekniset ja sisällölliset vaikutuskeinot muotoutuivat jo elävän tulen aikana. Vaikka kynttilöillä ja öljylampuilla toteutettu valaistus olikin nykysilmin nähden vaatimatonta, valoa voitiin suunnata, kohdistaa, värjätä ja alkeellisesti liikuttaa, himmentää ja kirkastaa. Jo varhain pohdittiin esiintyjien ja näyttämökuvan valaisemisen tärkeysjärjestystä, näyttämön ja katsomon valaistustasojen suhdetta, sekä näkyvyyden, visuaalisen estetiikan ja todentuntuisen illuusion merkitystä.

Antiikin teatterissa esitykset tapahtuivat yleensä päiväsaikaan. Iltaesityksissä valonlähteinä oli soihtuja. Keskiajalta 1700-luvun loppupuolelle teatterin valonlähteet olivat kynttilöitä ja öljyliekkejä, joiden ympärille oli kehitetty erilaisia valoa muokkaavia ja voimistavia valaisimia. Valonlähteet pysyivät hämmästyttävän alkeellisina satoja vuosia, kunnes 1700-luvun lopulla alkoi voimakas kehitys Argandin lampun keksimisestä. 1800-luvun alkupuoli oli kaasuvalon aikaa ja sähkön käyttöönotto tapahtui vuosisadan lopulla.

Kynttilä, soihtu ja öljylamppu

• Renessanssiteatterin valonlähteet olivat eläviä liekkejä: kynttilöitä, soihtuja ja öljylamppuja.
• Näyttämön ja katsomon päällä riippui kynttelikköjä.
• Näyttämöaukon taakse ja lavasteisiin sijoitettiin valonlähteitä, myöhemmin myös sivukulissien väliin heijastimella varustettuja valaisimia.
• Hoviteattereissa pyrittiin luomaan valolla loistoa ja värikkyyttä. Hovien juhlanäytöksissä katsomo valaistiin kirkkaasti.
• Myös lavasterakennusten katoille sijoitettiin soihturivistöjä tuomaan iloisuutta ja valoa näyttämökuvaan. Yleinen juhliin liittyvä tapa oli sytyttää talojen katoille nuotioita ja soihtuja.
• Valon voimistamiseksi ja muokkaamiseksi kehiteltiin erilaisia heijastimia, linssejä ja mekaanisia himmentimiä.
• Bozze (ital.) oli valaisin, jonka takaosassa oli metalliheijastin ja kynttilöiden edessä nesteellä täytetty tasokupera lasipullo. Alkeellinen linssi pehmensi ja hajotti valoa.
• Valoa värjättiin käyttämällä linssipulloissa erivärisiä nesteitä, sijoittamalla valoja lavasteisiin värillisten lasinpalasten taakse ja sijoittamalla öljylamppuja värillisiin lasiastioihin.
• Toinen yleinen valaisintyyppi oli Furttenbachin kirjassa kuvattu avoin kiillepeilillä varustettu kynttilänpidike.

• Yleisimmät valonlähteet olivat kynttilä ja öljylamppu. Kynttilöiden valoa pidettiin kauniimpana ja elävämpänä, mutta ne olivat kalliita ja tiputtivat vahaa yleisön ja esiintyjien päälle. Öljylampun valoa pidettiin hiukan kalseana.
• Valotehoa lisättiin kasvattamalla yhdessä valaisimessa olevien valojen määrää. Monihaaraisten kynttelikköjen ja monien sydänlankojen öljylamppujen valoa suunnattiin heijastimien ja peilien avulla.
• Himmentämistä varten oli kehitetty lieriöitä, jotka voitiin laskea vaijerien avulla kynttilöiden eteen ja taas tarvittaessa nostaa pois liekin edestä. Sabbattinin teoksessa oli kuva laitteesta.
• Näyttämöllä saattoi olla soihtuja kantavia palvelijoita valaisemassa näyttelijöitä. Soihtujen ja lyhtyjen avulla kuvattiin fiktiivisten tapahtumien sijoittuvan öiseen aikaan.

Barokin aikana 1600-luvulla valonlähteiden sijoittelu vakiintui.

• Näyttämön ja katsomon yleisvalona oli monihaaraisia kynttelikköjä.
• Etunäyttämöä valaistiin lähinnä lattiarampilla, jossa oli joko heijastimella varustettuja kynttilöitä tai öljyliekkejä.
• Näyttämöaukon takana ja kulissien välissä oli sivuvalotelineitä: puiseen pystytelineeseen päällekkäin kiinnitettyjä kynttilävalaisimia.
• Sivuvalotelineet voitiin kääntää kohti seuraavaa kulissikertaa tai kohti keskinäyttämöä.
• Näyttämön päälle kattolavasteiden väleihin sijoitettiin valaisinpalkkeja.
• Ylävalot suunnattiin takana olevaan lavasteeseen ja valo hehkui myös läpikuultavien lavastekappaleiden läpi.

Laterna magica

Camera obscura, pimeä huone, on kaikkien projektoreiden, kameroiden ja profiiliheittimien esikuva. Pimeään huoneeseen tai laatikkoon heijastuu pienen reiän läpi ylösalaisin oleva kuva ulkopuolisesta maailmasta.

• Periaate tunnettiin jo paleoliittisella kaudella, jolloin luolaan tai teltan sisäpuolelle heijastui kuva ulkopuolisesta maailmasta.
• Historiallista tietoa ilmiöstä on jo n. 400 eKr Kiinassa ja antiikin Kreikassa mm. Aristoteleen muistiinpanoissa.
• Keskiajalla optiikan tutkimukseen antoi merkittävän sysäyksen arabitiedemies Alhazen (Abu al-Hasan ibn al-Haitham), jonka vuonna 1021 julkaistu kirja Kitab al-Manazir (lat. Optiikasta) käännettiin latinaksi 1100-luvulla.
• 1400-luvulla Giovanni Battista della Porta kuvasi linssillä varustetun Camera obscuran teoksessaan Magiae Naturalis.
• Renessanssin aikana taiteilijat käyttivät kannettavia Camera obscuroja maisemamaalauksen apuvälineinä ja Leonardo da Vinci kirjoitti siitä optiikkaa käsittelevän tutkimuksensa yhteydessä.
• 1600- ja 1700-luvuilla Camera obscuraan lisättiin kupera linssi, jolloin kuvan valovoima ja tarkennus parani. Kun laitteeseen vielä lisättiin 45 asteen kulmassa oleva peili, saatiin kuva käännettyä oikein päin.

• Kun Camera obscuraan lisättiin valonlähde, syntyi ensimmäinen kuvaprojisoinnin väline Laterna magica, Taikalyhty.
• Antiikin Elysiunin temppelissä otaksutaan heijastetun savesta valetun jumalatarpatsaiden kuvia tulikammiosta pimeään tilaan.
• 1400-luvulla Giovanni di Fontana kuvasi alkeellisen projisointilaitteen kuvan, Bellicorum Instrumentorum Liber
• 1600-luvulla kuvaesityksissä käytettiin yksinkertaisia kynttilällä tai öljylampulla varustettuja taikalyhtyjä. Lasilevyille maalattuja kuvasarjoja projisoitiin valkokankaalle tai kannettavan taikalyhdyn projisointipinnalle.
• Saksalaisen oppineen, jesuiitta Athanasius Kircherin teoksessa Ars Magna Lucis e Umbrae (v. 1645–46) kuvataan taikalyhdyn periaate, tosin siinä kuvaportti on sijoitettu linssin väärälle puolelle.

Argandin lampun suurempi valoteho ja kehittynyt linssinhiontatekniikka synnyttivät 1800-luvulla taikalyhtyesityksille uuden tilauksen. Elokuvaa enteilevät esitykset olivat suosittua viihdettä. Taikalyhtymiehet kiersivät markkinoilla ja juhlatilaisuuksissa esittämässä jännittäviä kuvaesityksiä, joiden aiheina oli romantiikan populaareja aiheita, kuten kummituksia ja peikkoja, eksoottisia maita ja ihmisiä, satuja ja kasvatuksellisia tarinoita.

Siirrettäviä laitteita oli pienistä laatikkomaisista lyhdyistä huoneen kokoisiin, hevosajopeleillä vedettäviin pienteattereihin. Taikalyhtyjen valonlähteinä oli Argandin lampun lisäksi esim. alkoholi- tai petroolilamppuja. Yksioptiikkaisten lyhtyjen rinnalle tuli kaksi, jopa kolmeoptiikkaisia laitteita. Yksinkertaisten lasidiojen lisäksi kehitettiin liikkuvia mekaanisia dioja ja efektikiekkoja.

Argandin lamppu

• 1780 sveitsiläinen kemisti Aimé Argand kehitti öljylampun polttimosta huomattavasti suurempitehoisen, vähemmän öljyä kuluttavan ja vähemmän savuttavan version. Argandin lampussa oli sylinterimäinen polttimo, jonka läpi johdettiin ilmaa ja lasinen ”savupiippu”.
• Argandin lamppu oli ensimmäinen varteenotettava uudistus valaistustekniikassa vuosisatoihin. Lampun keksiminen synnytti valaistuksen alueella kehitysboomin, joka johti jo 1803 kaasuvalon keksimiseen.

Englantilainen David Garrick toi Argandin lampun näyttämölle näkyvänä valonlähteenä. Garrick kehitti yhdessä lavastaja Philippe de Loutherbourgin näyttämökuvaa, jossa luovuttiin jäykästä perspektiivistä, hyödynnettiin aukkoja ja läpikuultavuutta sivukulisseissa ja luotiin entistä realistisempaa valaistusta.

Kaasuvalo

Kaasuvalon esitteli ensimmäistä kertaa F. A. Winsor vuonna 1803. Nopeassa tahdissa kaasuvalo asennettiin teattereihin korvaamaan kynttilät ja öljylamput. Romantiikan ajan teatteriyleisö oli kiinnostunut kuvasta ja illuusioista. Kaasuvalo antoi paljon mahdollisuuksia uudenlaiseen monipuoliseen valaistuksen kontrollointiin.

Kaasuvalon edut

Kaasuvalo toi mukanaan monia etuja ja siksi yleistyi hyvin nopeasti.

• Kaasuramppien peili suuntasi valon tehokkaasti näyttämölle.
• Kaasu aiheutti vähemmän savua.
• ”Kaasupöytä” mahdollisti monipuolisen valon säätelyn.
• Valon väriä ja määrää voitiin kontrolloida.
• Paloturvallisuus lisääntyi.
• Kaasuvalon tehoa verrattiin päivänvaloon.

Valon väriä ja määrää voitiin kontrolloida johtamalla valoramppeihin kullekin värille oma itsenäisesti säädettävä kaasuputkensa, jossa oli kaasusuuttimia säännöllisin välimatkoin. Lattia- ja kattoramppivaloissa saattoi olla kolme tai neljä erikseen säädeltävää lasifiltterein aikaasaatua väriä. Yhden kaasuputken värikontrolliin käytettiin sivuvalo- ja kattorampeissa värillisen silkin läpi suodattuvaa valoa. Kaasurampin edessä liikuteltiin kuultavaa silkkikangasta, jossa oli eriväriset alueet.

1800-luvun puolivälissä alettiin katsomo pimentää, joskin esim. oopperaesityksissä katsomo oli valaistu pitkälle 1900-luvulla. Säädeltävä valo mahdollisti tyllin avulla tehtävät ”ilmestykset” ja katoamiset, värin ja tunnelman muuntelun ja näyttämön eri osien korostamisen.

Kaasuvalon tehoa verrattiin päivänvaloon, sen kaunista valoa kehuttiin valkoiseksi, säännölliseksi ja läpitunkevaksi, kuitenkin eläväksi ja miedoksi. Koko näyttämö voitiin nyt nähdä yhtä kirkkaana, ja oli laskettu että kaasuvalolla saatu teho vastasi 300 Argand-lampun tehoa (Rosenfeld 1973, 104.)

Kaasuvalaistuksen asentajina toimivat putkimiehet, sillä työ oli lähinnä kaasuputkien vetoa. Ensimmäiset ammattimaiset valomiehet olivat itse asiassa putkimiehiä!

Kaasuvalorampit Rooman Teatro Argentinassa sijaitsivat eturampissa, kattoramppeina ja sivuvaloissa. Takanäyttämöllä on myös erillinen valaisin. Kalkkivalonheitin luo voimakkaan, suuntaavan valokiilan sivulta.

Kalkkivalonheitin

• Kalkkivalo tai kalkkikivivalo (engl. limelight) oli ensimmäinen todella tehokas valonheitin.
• Kalkkivalonheittimessä hehkutettiin kalkkikiven pala valohehkuiseksi kaasun ja ilman seoksen avulla.
• Kalkkivalon keksi englantilainen luutnantti Drummond vuonna 1824. Parannettu versio vuonna 1825 saavutti heti suosiota ammattimaisten taikalyhtyesitysten järjestäjien parissa.
• Kalkkivaloa käytettiin Covent Garden -teatterissa ensimmäisen kerran taustadioraman maalausta tehostamaan vuonna 1837, mutta se osoittautui liian kalliiksi.
• Seuraavan kerran kalkkivalo oli käytössä v. 1851, Drury Lanella Charles Keanin produktioissa, jonka jälkeen se vakiintui yleiseen käyttöön.
• 1855 Charles Kean otti käyttöön ensimmäisenä suuntaavan, peilillä ja linssillä varustetun kalkkivalon Henrik VIII – esityksessä Princess Theatre’ssa Lontoossa.
• Kalkkivalon rinnalle tuli pian toinen valovoimainen valonlähde, hiilikaarilamppu. Hiilikaarilamppu (Arc light) oli ensimmäinen sähköinen valonheitin.

Kalkkivaloa käytettiin ensimmäistä kertaa fokusoituna valokiilana Charles Keanin ohjaamassa Shakespearen Henrik VIII:ssa Lontoon Princess-teatterissa vuonna 1855. Tyllin takana portailla seisovat enkelit ilmestyivät näkyviin, kun kalkkivalonheitin sytytettiin Kuningatar Katariinan nukahdettua.

Kaasusta sähköön

Teattereissa yleisesti käytetyn kaasuvalon rinnalle tuli 1800-luvun loppupuolella sähkövalo. Voimakkaat valonheittimet – kalkkivalaisimet ja kaarilamput – yleistyivät. Sähkövalo ei heti syrjäyttänyt kaasuvaloa, vaan niitä käytettiin pitkään rinnan. Esimerkiksi teatterit Englannissa olivat säilyttäneet kaasuvalon ylärampeissa, kuten Pariisin oopperan Lontoon teattereihin vuonna 1893 lähettämä tiedustelija raportoi. Monien teatteritaiteilijoiden mielestä kaasuvalon ja sähkövalon sekoitus tuotti ”lämpimämmän, jotenkin elävämmän, liikkuvamman ja silmälle miellyttävämmän valon”.

Hiilikaarilamppu

• Hiilikaarilamppu (arc light) oli ensimmäinen sähköllä toimiva valaisin. Siinä plus- ja miinusnapaisten hiilipuikkojen väliin synnytettiin sähkövirran avulla valokaari.
• Ilmeisesti ensimmäistä kertaa hiilikaarilamppua käytettiin vuonna 1848 Princess Theatre’ssa Lontoossa.
• 1800-luvun puolivälin jälkeen hiilikaarivaloon lisättiin linssi, jolloin voitiin jo puhua valonheittimestä.
• Valonheittimien avulla näyttämökuvaan voitiin jo muodostaa rytmejä ja korostuksia.

Ensimmäiset sähkövalot olivat hiilikaarilamppujen ohella erityistehosteisiin tarkoitettuja valaisimia. Esimerkiksi auringonsäteitä jäljittelevän valaisin, jota käytettiin Pariisin oopperassa vuonna 1849 oli taustafondin taakse sijoitettu hiilikaarilamppu, jonka edessä oli metallinen sädekehikko.

Projisointiin tarkoitettuja sähkövalaisimia oli monta mallia saatavissa jo 1870-luvulla, samoin kuin efektikoneita, joissa pyöri erivärisiä lasikiekkoja aikaansaaden esimerkiksi kuuluisan suihkulähdevalon (Bergman 1977, 279–280.)

Hehkulamppu

Useat henkilöt esittelivät 1800-luvun alusta lähtien sähkövirran avulla hehkuvan langan prototyyppejä. Kunnia hehkulampun keksimisestä annetaan yleensä sen teollisen tuotannon aloittaneelle Thomas Alva Edisonille, jonka lampussa oli tyhjiössä hiililanka. Edison patentoi hehkulampun vuonna 1879, aloitti lamppujen valmistuksen ja kehitti sähköntuotantojärjestelmän lampun markkinaedellytysten parantamiseksi. Hiilihehkulanka kului nopeasti, joten parempaa lankamateriaalia etsittiin lampun käyttöiän parantamiseksi. Unkarilainen yritys Tungsram esitteli vuonna 1904 wolframihehkulangan, jolla saavutettiin pitkä käyttöikä.

Teattereissa siirtyminen kaasuvalosta sähköön 1880-luvulla tapahtui ennen kaikkea paloturvallisuuden takia, poliisin ja vakuutusyhtiöiden painostuksesta. Hehkulamppu korvasi kaasuvalon lattia- ja kattorampeissa sekä sivuvalotelineissä.

Sähkövalaisimet sijoitettiin teattereissa usein suoraan kaasuvalaisimien tilalle. Kuvassa kattovalorampit ja portaalin takana sijaitsevat valotornit.

Monet kaasuvaloon tottuneista arvostelivat sähkövaloa sen liikkumattomuuden ja räikeän kirkkauden takia, vaikka aluksi sähkövalon teho olikin hyvin alhainen. Koettu sähkövalon kirkkaus myös paljasti näyttämöilluusion koostuvan irrallisista kulisseista. Näyttämön magia oli menettänyt merkityksensä ja kautta maailman teatterin uudistajat etsivät uusia lähtökohtia teatterille ”heittäen illuusion roskan yli laidan” (Bergman 1977, 293–295.)

Teattereita sähköistettiin

1879 San Franciscossa ensimmäinen kiinteä sähköjärjestelmä teatterissa.

1881 Savoy-teatteri, Lontoo. Ensimmäinen sähköistetty teatteri Euroopassa.

1882 Münchenin Sähköteknisille messuille rakennettiin täysin sähköistetty pieni teatteri, joka oli varustettu ramppivaloilla, sivunäyttämöiden tikasvaloilla (pystyrampit kulissien välissä), kattorampeilla ja kaarivaloilla, jotka olivat jalustoilla. Yhteensä 400 Edison-lamppua (hehkulamppua).

1882–87 Suuri osa Euroopan ja USA:n teattereista sähköistettiin

1882 Brno (Itävalta), Residenztheater (München), Théâtre royale du Parc (Brysseli)

1882 Berliinin Kuninkaallisen oopperan tekninen päällikkö Brandt kehitti kolmivärijärjestelmän, joka perustui värjättyihin lamppuihin (valkoinen, punainen, vihreä, joskus sininen). Hiukan myöhemmin nelivärijärjestelmä (valkoinen, punainen, vihreä, keltainen). (Bergman 1977, 290.)

1883 Pariisin Oopperan yleisötilat sähköistettiin

1886 Pariisin Oopperan näyttämö sähköistettiin. Järjestelmässä oli yli 1800 lamppua. Uusi sähköinen valaistuksenohjausjärjestelmä sijoitettiin etunäyttämön alle. Kellarissa oli sähköntuottoon voimala, yhteensä 53,8 kW.

1898 Tukholman kuninkaallinen teatteri sähköistettiin samalla kun rakennettiin uusi oopperatalo. Dramaten sähköistettiin suurin piirtein samoihin aikoihin.

1890 Saksan valaistusteollisuus otti johtoaseman.

Valaistusjärjestelmä kehittyy

Pariisin oopperaan vuonna 1886 asennettua valaistusjärjestelmää ohjattiin näyttämön alle sijoitetulla kahden asettelutason ”valopöydällä”. Oopperan kellarissa sijaitsivat sähkövoimalaitos ja suolavesihimmentimet.

Näyttelijään kohdistuvan, lattiarampin korvaavan etuvalon kokeilut alkoivat 1900-luvun vaihteessa. Vuonna 1902, kun Belasco-teatteri New Yorkissa remontoitiin vanhan Republic-teatterin tiloihin, valaistusmestari Louis Hartmann asensi näyttämölle ajan kehittyneimmän sähkövalaistusjärjestelmän.

Teatteriin rakennettiin maailman ensimmäinen kiinteä portaalivalosilta. Valosilta varustettiin Hartmannin keksimillä Baby lens -valaisimilla, jotka olivat pienikokoisia tasokuperalla linssillä varustettuja valonheittimiä. Valomiehet suuntasivat valaisimia uudestaan eri kohtauksiin ja niitä käytettiin myös seuraajaheittimen tapaan. Valosillan valaisimia voitiin ohjata keskitetysti näyttämön sivulla sijaitsevan, liikuteltavan ohjausyksikön avulla.

Päävalopöytä sijaitsi näyttämöaukon toisella sivulla. Yläsilloilla ja portaalitorneissa sijaitsi Baby lens -valaisimien lisäksi suurempia, perinteisiä kaarivalonheittimiä.

1900-luvulla valaistustekniikan kehittyessä teatterirakennusten valaistusjärjestelmiä kehitettiin siten, että kattovaloramppien rinnalle tuli ansaisiin ja valoparville ripustettavia linssillä varustettuja, suuntaavia valonheittimiä. Craigin ja Belascon ensimmäiset portaalivalosillan kokeilut olivat heittäneet haasteen uudenlaisen etuvalon kehittämiselle. Näyttämöaukon taakse sijoittuva, usein monikerroksinen portaalivalosilta ja portaalitornit vakiintuivat 1900-luvun aikana, vastaavasti etunäyttämön lattiarampin käyttö väheni.

Modernin lavastuksen yleistyessä valaistuksen painopiste siirtyi ylä- ja eturamppien tasaisesta yleisvalosta yhä enemmän suuntaavaan takavaloon, sivuvaloon ja ylhäältä suunnattuihin, selkeän valokiilan etuvaloihin. Kattorampit säilytettiin suuntaavien valojen rinnalla diffuusin valon luomista varten. Katsomon puolelle näkyviin sijoitetut etuvalot yleistyivät vasta toisen maailmansodan jälkeisessä kehitysvaiheessa, jolloin ei enää oudoksuttu valon keinojen paljastumista.

Valaistuslaitteiden kehitys

Valonheitinteollisuus sai vauhtia ensimmäisen maailmansodan jälkeen kun sotilastarkoituksiin kehitettyjen ilmatorjuntaheitinten tuottajat alkoivat rauhan aikana valmistaa teatteriheittimiä.

Euroopassa Saksa oli teatteritekniikan kehittämisessä ja käyttöön otossa johtavassa asemassa. Yleistäen voidaan nähdä että saksankielisissä maissa panostettiin suurempitehoiseen laitteistoon, ennen kaikkea siksi että niissä teatterit ja oopperatalot olivat suurempia kuin Lontoon ja Broadwayn teatterit.

• Valonheittimien valmistuksessa johtava firma oli Shwabe, jonka tiedetään toimineen ainakin vuodesta 1923. Reiche & Vogel oli Shwaben seuraaja. Muita Keski-Euroopan tärkeitä valmistajia olivat Emil Niethammer (perustettu n. 1924) ja itävaltalainen Ludvig Pani (perustettu vuonna 1930).
• Saksalaiset profiiliheittimet olivat huippuluokkaa, samoin Panin valmistamat suurkuvaprojektorit.
• Saksan teattereissa myös matalajännitteiset kärkipeiliheittimet olivat yleisiä.
• Projisointiin valmistettiin tehokkaita suurkuvaprojektoreita, joista ensimmäiset olivat Adolf Linnebachin 1900-luvun alussa kehittämiä ns. Linnebach-projektoreita.
• Kun Wienin valtionooppera ja Burg-teatteri vuonna 1955 avasivat remonttien jälkeen ovensa, Panin suurkuvaprjektorit alkoivat valloittaa maailmaa Günther Scneider-Siemssenin, Herbert von Karajanin ja Josef Svobodan nimien avulla (www.pani.com/home/e_frames.html).

Myös Englannissa kehitettiin omaa valaisinteollisuutta. Strand Electric Company perustettiin Lontoossa vuonna 1914.

• Strandin valonheitinsarjan lyhenne oli Patt. Esimerkiksi Pattern 23 oli 1952 kehitetty pienikokoinen 500-wattinen profiiliheitin (CIEn standardissa edelleen profiilin symbolina, Suomessa sianpääksikin haukuttu).
• 1935 Strand ja Frederick Bentham kehittivät Light Console valopöydän, jota käytettiin resistanssihimmentimien kauko-ohjaukseen. Valopöytä voitiin asentaa katsomon taakse valotarkkaamoon, josta oli näkyvyys koko näyttämölle. Ohjauspöydän perustana oli erikoisvalmisteinen kirkkourku. Ensimmäinen Light Console asennettin Strandin King Street -koeteatteriin vuonna 1935, viimeinen Varsovan Polski-teatteriin vuonna 1955.

Belgialainen ADB valaistuslaitevalmistaja (perustajan Adrien De Backerin mukaan) perustettiin vuonna 1920.

Ranskassa teattereiden yleisin valaisin oli plano convex-heitin (tasokuperalla linssillä varustettu valonheitin). Ennen 1980-lukua profiili-tyyppisiä heittimiä ei juurikaan käytetty paitsi seuraajaheittiminä.

• Robert Juliat valaistuslaitevalmistaja aloitti toimintansa vasta vuonna 1975, mutta Juliatin perheyritys juontaa juurensa 1800-luvun lopussa elokuvan erikoisefekteihin perehtyneen isoisän toimintaan.
• ranskalainen valaistusteollisuus toimi läheisessä yhteydessä suunnittelijoiden kanssa, tuottaen heidän tarpeittensa mukaisia laitteita. Esim. ensimmäiset HMI-profiilit kehitettiin valosuunnittelijoiden esittämien toiveiden mukaan.

Yhdysvalloissa Kliegel Brothers perustettiin vuonna 1896, yhtiö kärsi konkurssin 1990-luvulla.

• John H. ja Anton Kliegelin tehdas valmisti vuodesta 1911 lähtien Klieglight-nimistä hiilikaarivalaisinta, josta myöhemmin modifioitiin hehkulamppuversio.
• Valonohjainjärjestelmiä sekä teatterikäyttöön että filmistudioille.
• Vuoden 1969 katalogissa ilmoittavat valmistaneensa fresnel-linssillä varustettuja teatterivalonheittimiä vuodesta 1929 lähtien.
• Kliegelin ensimmäiset profiiliheittimet (ellisoidal reflector spotlights) valmistettiin vuonna 1933.
• Century Lighting perustettiin vuonna 1926 New Yorkissa Kliegel Brothersien kilpailijaksi Yhdysvaltain markkinoilla.
• Kuuluisin tuote oli Leko, elliptisellä peilillä varustettu valonheitin (eli profiili-heitin), joka kehitettiin vuonna 1933
• Leko sai nimensä firman perustajien Ed Kookin ja Joseph Leven sukunimien alkukirjaimista. Amerikassa profiiliheittimen nimeksi on yleisesti vakiintunut Leko.
• Lekoja valmistettiin kiinteillä avauskulmilla erikokoisilla linssijärjestelmillä varustettuna. Zoom-profiili oli eurooppalainen ilmiö joka alkoi vallata sijaa Yhdysvalloissa vasta Strandin ja Centuryn sulauduttua 1990-luvulla.

Valaistuslaitteiden valmistajat ovat moneen kertaan sulautuneet, kadonneet ja jälleen syntyneet uusilla nimillä. Valmistajien kotisivut suuntautuvat nykyhetkeen, mutta joillakin on pieniä katsauksia historiaankin.

Valonheitinvalikoima kasvaa

Tasokuperaa linssiä käyttävän Plano convex-valonheittimen rinnalle tuli 1900-luvun alkupuolella useita muita valonheittimiä. Saksalaiset parabolipeilillä ja kärkipeililampulla varustetut matalajänniteheittimet loivat tiiviin ja valotehokkaan valokiilan. Saman valaisimen sarjaankytketty versio on Joseph Svobodan kehittämä valoverhojen muodostamiseen tarkoitettu Svoboda-heitin.

Ranskalainen fyysikko Augustin Jean Fresnel kehitti 1800-luvun alkupuolella majakoita varten uudentyyppisen linssin, jota on myöhemmin alettu nimittää keksijänsä mukaan Fresnel-linssiksi. Linssi muodostuu samankeskisistä renkaista. Kuvionti mahdollisti tasokuperaa linssiä kevyempien, suurien ja polttoväliltään lyhyiden linssien valmistuksen. Fresnel-linssin ajatuksena on linssin paksuuden vähentäminen ottamalla mukaan linssiin vain valoa taittava rajapinta. Fresnel-heittimet yleistyivät teatterikäyttöön 1950-luvulla.

Profiilivalonheittimet tulivat tuotantoon 1930-luvulla sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa. Saksalainen ja itävaltalainen valaisinteollisuus kehittivät laadukkaita, sekä säädettävän polttovälin zoom-heittimiä että kiinteän polttovälin heittimiä. Yhdysvalloissa vuonna 1933 keksitty ellisoidipeilillä varustettu Leko-heitin sai nimensä Century Lighting companyn perustajien Joseph Levyn ja Edward Kookin mukaan. Leko yleistyi muidenkin amerikkalaisten valmistajien ellipsoidiheittimien yleisnimeksi. Yhdysvalloissa suosittiin kiinteän polttovälin heittimiä.

Lähteet

Beijer, Agne. 1981. Drottningholms slottsteater på Lovisa Ulrikas och Gustaf III:s tid. Borås: Stiftelsen Drottningholms Teatermuseum.

Bergman, Gösta M. 1977.  Lighting in the Theatre. Uppsala: Almqvist & Wiksell.

Hartmann, Louis. 1970. Theatre Lighting: A manual of the stage switchboard. New York: Drama Book Specialists. (Alkuperäisteos 1930, New York: Appleton & co.)

Nagler, A.M. 1952. A source book in theatrical history. New York: Dover Publications.

Penzel, Frederick. 1989. Theatre lighting before electricity. Middletown: Wesleyan University Press. UMI Out-of-print Books on Demand. Ann Arbor, 1989.

Rees, Terence. 1978. Theatre lighting in the age of gas. Lontoo: The society for Theatre Research.

The Strand Archive. www.theatrecrafts.com/archive

Linkkejä

Hollantilainen taikalyhtysivusto www.luikerwaal.com

Taikalyhtyesitysten rekonstruktioita: magiclanternshows.com

Compulite Danor valaistushistoriallinen museo: https://www.youtube.com/watch?v=RQwsDPWWkMc

Edison-arkisto: edison.rutgers.edu

Theatre Crafts / Strand arkisto: www.theatrecrafts.com/pages/home/archive

Kliegel Brothers arkisto: klieglbros.com

Bill Williams valaistussivut: billwilliams.ca

Robert Juliat: robertjuliat.fr

Ludwig Pani: http://cms.pani.com/cms/en/about/history

Wesleyan University Press digitaalinen julkaisu Frederick Penzelin kirjasta Theatre Lighting Before Electricity: https://digitalcollections.wesleyan.edu/object/wuptheatre-14