5

Realismi ja naturalismi

1800-luvulla luonnontieteiden kehitys, teollistuminen ja kaupungistuminen synnyttivät teattereille uuden potentiaalisen yleisön. Kasvavalla keskiluokalla ja työväestöllä oli nyt myös vapaa-aikaa. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus kärjisti sosiaalista kehitystä ja epäkohtiin haluttiin puuttua myös taiteen keinoin.

Moraalikysymykset, arkipäivän ongelmat ja yhteiskuntakritiikki tulivat näytelmäkirjallisuuden piiriin. Muuttuvat aiheet mullistivat käsittelytavan. Aitoudesta tuli tavoiteltava asenne niin näyttelijäntyössä, ohjauksessa kuin lavastuksessa. Näyttämökuvan uudistukset olivat hitaita lavastuksen traditioiden oltua vuosisadat sidoksissa maalattuun illuusioon. Realistinen autenttisuus ja maalattu illuusio kävivät näyttämöllä pitkään jatkuvaa köydenvetoa.

Realistien vaikutuksesta vuosisadan jälkipuoliskolla perustettiin useita teattereita, jotka esittivät uutta kiistanalaista näytelmäkirjallisuutta, mm. Ibsenin, Strindbergin, Hauptmannin, Tolstoin ja Tsehovin kirjallisesta tuotannosta. Teattereissa toimi kiinteä näyttelijäryhmä ja näyttelijäntyötä kehitetiin ensemblenäyttelemisen suuntaan. Émile Zolan naturalistinen manifesti oli monille tärkeä kimmoke. 1800-luvun teatterissa elettiin vahvojen näyttelijä-ohjaaja-teatterinjohtajien ja tähtinäyttelijöiden aikaa, ja varsinainen ohjaajan ammattikuva alkoi muodostua vasta vuosisadan loppupuolella.

1800-luvun loppupuolellakin vakavan draaman, oopperan ja baletin lisäksi esitettiin kevyempää ohjelmistoa, komedioita, musikaaleja ja revyytä. Pantomiimit, extravaganzat ja muut visuaaliset, kansanomaiset teatterimuodot herkuttelivat optisilla harhoilla ja hyödynsivät tekniikan uusia keksintöjä. 1900-luvun alussa teatteri sai vakavan haastajan elokuvasta.

Realismi eri maissa

• Realistinen teatteri kehittyi 1840–1850-luvulta alkaen.
• Englannissa Henry Irving panosti historiallisen rekonstruktion ja yliluonnollisten ilmiöiden realistiseen esittämiseen.
• Saksassa Meiningenin herttua Yrjö II johti ja ylläpiti teatteriseuruetta, joka matkusti laajasti ja sai jäljittelijöitä ympäri Eurooppaa. Meiningenin ryhmän viimeistellyt, autenttiset huonelavastukset ja historialliset rakennelmat olivat esikuvana realisteille eri maissa. Meiningenin ryhmä kehitti erityisesti ensemblenäyttelemistä.
• USA:ssa Broadwaylla David Belasco kehitti melodraamaa hioutuneeksi naturalismiksi. Hän kehitti erityisesti lavastusta ja valaistusta.
• André Antoine perusti Pariisiin 1887 Théâtre Libren, jonka tarkoituksena oli esittää yksinomaan naturalistisia näytelmiä. Antoine oli ohjaajana nykyaikainen kokeilija.
• Otto Brahm perusti Freie Bühnen Berliinissä vuonna 1889 ja vuotta myöhemmin Bruno Willie perusti työväestölle suunnatun Freie Volksbühnen.
• Lontoossa vuonna 1891 perustettu Independent Theatre Society esitti mm. William Poëlin ohjauksessa Ibseniä ja George Bernard Shawta.
• Konstantin Stanislavski ja Nemirovits-Dantsenko perustivat vuonna 1897 Moskovan Taiteellisen teatterin, joka esitti mm. Tsehovia ja Gorkia.

Lavastuksen kehittyminen

Teatterinjohtajalla oli myös visuaalisista seikoista viimeinen sana. Teattereissa oli kiinteästi palkattuja lavastemaalareita, mutta myös vierailevia lavastajia ja kuvataiteilijoita käytettiin.

Näyttämökuvassa pyrittiin yhtenäisyyteen, historialliseen totuudenmukaisuuteen ja mahdollisimman pitkälle oikeiden esineiden käyttöön.

• Romantiikan uhkeat lavastemaalaukset saivat rinnalleen kolmiulotteisia kappaleita, mutta taustakankaissa säilyi romanttista idealisointia pitkään.
• Maalatut kulissit ja fondit väistyivät arkkitehtonisesti aitojen huoneiden ja esineiden tieltä.
• Ulkokohtauksissa käytettiin edelleen maalattuja taustakankaita ja kulisseja, mutta myös niissä pyrittiin autenttisuuteen. Teatteriin yritettiin jopa siirtää aitoja eksteriöörejä oikeine ruohoineen, puineen ja eläimineen.
• Usein vain etummainen ja takimmainen lavastus olivat fondeja. Yli puolet tilasta oli varattu kolmiulotteisille kiinteille lavasteille, joiden lukumäärää ja aitoutta käytettiin lavastuksen arvon mittapuuna.
• Myös äänitehosteilla oli tärkeä osuus illuusion synnyttämisessä.
• Monimutkaisten vaihtojen nopeuttamiseksi kehitettiin nerokkaita näyttämökoneistoja, mm. Asphaleia vastapainonäyttämö.

Kehittyvä valaistustekniikka

• Naturalistisen teatterin mestarit löysivät uusia tapoja käyttää nopeasti kehittyvää valaistustekniikkaa.
• Valon kohdistaminen näyttämöalueille ja värin säätely helpottuivat jo kaasuvalon aikana, mutta sähkövalaistukseen siirtyminen lisäsi muuntelumahdollisuuksia entisestään.
• Uudet voimakkaat valonheittimet, kalkkivalo ja hiilikaarilamppu, mahdollistivat valon suunnan käyttämisen näyttämökuvan komposition rakentamisessa lavastuksiin maalatun valon suunnan illuusion täydentäjänä.
• Valon käytössä pyrittiin naturalistiseen vaikutelmaan erityisesti Irvingin Englannissa ja Belascon USA:ssa.
• Valaistus organisoitiin motivoivien valonlähteiden antamien impulssien varaan rakentamalla yleisvalaistus sen mukaan motivoiduksi.
• Jos näyttämön motivoiva valonlähde oli esimerkiksi öljylamppu tai ikkunasta tuleva auringonvalo, motivoidun valon väri ja valon suunta tukivat vaikutelmaa.

Vastustus ramppivaloja ja yleisö- ja näyttämötiloja yhtä lailla valaisevia kynttiläkruunuja kohtaan lisääntyi pikku hiljaa. Katsomoiden pimentäminen yleistyi. Kolmiulotteisten elementtien pelkistäminen viitteelliseksi lavastukseksi tapahtui vasta Appian, Craigin ja Meyerholdin työssä.

Termistöä

Motivoiva valo (motivating light): Näyttämöllä näkyvä konkreettinen valonlähde (esim. lamppu, kynttilä) tai fiktiivinen valonlähde (esim. aurinko tai kuu), joka määrittelee valaistuksen värisävyn ja suunnan.

Motivoitu valo (motivated light): Valonheittimien avulla luotu valotilanne, jonka avulla pyritään luomaan vaikutelma ikään kuin valo tulisi motivoivasta valosta. Valon intensiteetin, värin ja suunnan avulla pyritään luomaan yhteys motivoivaan valoon.

Meiningenin seurue

Saksi-Meiningenin herttua Georg II alkoi panostaa vuodesta 1866 lähtien yhdessä näyttelijätärvaimonsa kanssa näyttelijäseurueensa kehittämiseen ensembleksi. Pyrkimyksenä oli kehittää ryhmä, jossa olisi useita vahvoja kollektiivisesti työskenteleviä näyttelijöitä keskinäyttämöllä deklamoivan tähtinäyttelijän sijaan. Näyttelijäntyön lisäksi seurueessa kehitettiin puvustusta ja lavastusta sekä naturalistista valaistustapaa. Työskentelyssä panostettiin laatuun ja sen toiminta herätti ihastusta eri puolilla Eurooppaa.

• Seurue esitti Shakespearea, Schilleriä ja sen ajan nykykirjailijoita kuten Björnsonia, Ibseniä ja Tolstoita.
• Seurue kiersi laajasti, yhteensä yhdeksässä maassa.
• Pääohjaaja oli Ludwig Chronegk.
• Venäjän-vierailun aikana vuonna 1894 seurue joutui yllättäen vararikkoon.

Ryhmän valaistuksesta on jäänyt vähän tietoa. Antoine kirjoittaa näkemästään näytelmästä vuonna 1888 Brysselissä. Kommentin perusteella myös Meiningenin ryhmän valaistuksessa tingittiin joskus naturalismin periaatteista runollisten vaikutelmien aikaansaamiseksi. Vanhan miehen kuolinkohtauksessa laskeva aurinko luo viimeiset säteensä lasimaalausikkunoiden läpi nojatuolissa istuvaan mieheen juuri tämän viime henkäyksellä. Antoine piti tällaista maalailua naturalismin periaatteiden vastaisena kikkailuna vain kuvan luomisen takia. ”Heidän valaistuskeinonsa ovat hyvin onnistuneita, mutta liian usein niiden ohjauksesta puuttuu taide” (Bergman 1977, 304.)

André Antoine 1858—1943

Ranskalainen André Antoine oli ensimmäisiä moderneja ohjaajia, rohkea kokeilija, joka halusi tuottaa vakavaa näytelmäkirjallisuutta. Hän perusti Pariisiin Théâtre Libren vuonna 1887 vaihtoehdoksi melodramaattiselle näyttämöspektaakkelille. Tarkoituksena oli esittää uutta naturalistista näytelmäkirjallisuutta, jota valtaa pitävät teatterit eivät ottaneet ohjelmistoonsa.

Antoine itse ja koko ensemble olivat aluksi harrastajanäyttelijöitä. Antoine rahoitti toimintaa säästöillään ja velalla. Parin näytäntökauden jälkeen ryhmä alkoi toimia ammattimaisesti suuremmassa teatteritilassa Pariisissa. Ryhmä teki myös kiertueita Meiningenin seurueen tapaan Belgiassa, Saksassa, Englannissa ja Italiassa. Théâtre Libre kaatui lopulta velkoihinsa vuonna 1894.

Merkityksellinen pimeä

Antoine loi uudenlaista näyttämökuvaa, jossa näyttämön pimeään jätetyillä osilla ja varjoilla oli tärkeä merkitys.

• Valaistus luotiin pimeästä tilanteesta lähtien.
• Näyttämökuvat rakennettiin valon ja varjojen suhteista.
• Ylhäältä suunnatut valot loivat valoalueita pimeyteen, jonka jyrkkyyttä ei pehmennetty ramppivaloilla.
• Uudenlaisen näyttämökuvan luominen oli mahdollista vain pimentämällä katsomo, mikä järkytti suuresti ranskalaista teatteriyleisöä.

Kuva aitouden edelle

Huolimatta tiukoista naturalistisista periaatteistaan Antoine asetti joskus valaistustilanteen sommittelun aitouden edelle. Näytelmässä La fille Elisa vuonna 1890 valaistuksessa oli jyrkkiä valon ja pimeän alueita. Oikeussalikohtauksessa punapukuiset tuomarit oli valaistu kirkkaasti ylhäältä suunnatuilla valokiiloilla. Kontrastina näille tummapukuiset syytetyt asianajajineen olivat miltei pimeässä. Kriitikot arvostelivat Antoinea naturalismin periaatteiden rikkomisesta, kun kuunteleville tuomareille oli annettu valoa ja papereitaan tihrustavat puolustusasianajajat saivat jäädä pimeyteen.

Antoine tyrmättiin omilla argumenteillaan, ”naturalisti” käytti romanttisia, sentimentaalisia tehokeinoja, maalailua, symbolistista valaistusta joka ylitti illuusioteatterin rajat osoittaen tulevaan kehitykseen. (Bergman 1977, 304.)

Lähteet

Bergman, Gösta M. 1977.  Lighting in the Theatre. Uppsala: Almqvist & Wiksell.

Wickham, Glynne. 1995. Teatterihistoria. Helsinki: Teatterikorkeakoulu, Valtion painatuskeskus.