6

Modernismin edelläkävijät

Umpikujaan ajautunut naturalismi oli 1900-luvun vaihteen teatterinuudistajien yhteinen vihollinen. Sähkövalon aikakautena maalattujen kulissien tenhovoima oli kadonnut ja ne haluttiin korvata abstraktilla, plastisella tilalla ja musiikin tavoin elävällä valolla. Uudistajat halusivat todellisuuden jäljittelyn sijaan viitteellistä, mielikuvia herättävää ja symbolista ilmaisua.

Tärkeimmät skenografian uudistajat olivat Adolphe Appia ja Edvard Gordon Craig. He ovat jääneet historiaan ennen kaikkea luonnosten ja kirjallisen tuotannon ansiosta. Molemmille valo, rytmi ja musiikki olivat keskeisiä skenografian elementtejä. Uudistuksen voi tiivistää teatterihistorioitsija Gösta M. Bergmanin määritelmään:

Vain valon kautta teatteritila sai visuaalisen musikaalisuutensa (Bergman 1977, 323).

On ilmeistä, että Appia ja Craig kehittivät näkemyksiään riippumattomina omilla tahoillaan, ja vasta melko myöhään kuulivat toisistaan ja ystävystyivät loppuiäkseen tavattuaan vuonna 1914. Miehiä yhdistivät samansuuntaiset unelmat ja visiot, mutta myös aikaansa edellä olevan uudistajan eristynyt kohtalo.

Vuosisadan alkuvuosikymmenten teatterin yleiset uudistuspyrkimykset hakivat vastauksia samoihin kysymyksiin, joihin Appia ja Craig ehtivät ensinnä vastata. Omia teitään ja metodeitaan käyttäen useat päätyivät samantyyppisiin ratkaisuihin. Vvsevold Meyerholdin toiminta Venäjällä oli itsenäistä, osittain samantyyppisistä pyrkimyksistä lähtenyttä kehittämistyötä tyylittelevän teatterin puolesta.

Appia ja Craig pystyivät ensimmäisinä näkemään miten kehittyvä valaistustekniikka soveltuu uuden estetiikan palvelukseen. Heidän uudistustensa suurin merkitys valon suhteen oli juuri uusi estetiikka: dramaturginen funktio, valon roolin muutos ajan ja paikan kuvittamisesta kohti sisäisen maailman projisointia tilaan. Silti ei voida väittää että muuttuvan ja tilaa jäsentävän valon käyttö olisi ainoastaan heistä lähtöisin. Vasta Max Reinhardtin teatterissa valoilmaisu kehittyi uusia ideoita vastaavalle tasolle. Oman paineensa kehitykseen loi myös kehittyvä valaistustekniikka, joka mahdollisti aika-akselin tehokkaan hyödyntämisen valon käytössä.

New Stagecraft

Lavastajat Robert Edmond Jones ja Norman Bell Geddes toimivat Euroopassa syntyneen uuden teatterikäsityksen Amerikan lähettiläinä. Heidän vaikutuksestaan USA:ssa perustettu New Stagecraft -liike sai vähitellen murrettua Belascon naturalistisen teatterin ylivallan.

Symbolismi

Symbolismi oli 1800-luvun lopussa syntynyt runoilijoiden, teoreetikkojen ja taidemaalareiden keskuudessa syntynyt taidenäkemys. Se vaikutti myös 1900-luvun alkupuolen suuressa teatterin murroksessa, vaatimuksena hylätä arkipäiväinen naturalismi ja kohdistaa teatteritaiteen fokus sisäiseen, mielikuvitukselliseen ja ylevään.

Wagnerin draamat olivat lähtökohta uudelle idealistiselle teatterille, jossa runous ja musiikki yhdistyivät maagisesti unenomaisiksi näyiksi (Bergman 1977, 311).

Symbolistiset teatterintekijät kuten Maurice Maeterlinck, Paul Fort ja A. Lugné-Poe halusivat vähentää näyttelijän konkretiaa teatteritaiteessa ja luoda epämateriaalisen näyttämön, jossa heijastellaan sisäisen maailman kuvia. Tässä valolla oli keskeinen rooli. Appia ja Craig olivat ensimmäisiä jotka visioivat sähkövalon mahdollisuudet symbolistisessa hengessä. Valaistuksen koko värikirjo, intensiteetti ja rytmiikka tuli ottaa käyttöön uudenlaisen sisäisen näyttämökuvan rakentamisessa illuusion sijasta.

Värimusiikki

Ajatus musiikin ja värin riippuvuudesta on peräisin jo antiikista ja renessanssin ajalta. Pythagoras ymmärsi sfäärien musiikin edellyttävän kosmista fuusiota: maailmankaikkeus sisältää pyhän geometrisen harmonian joka heijastuu kaikissa luonnon ilmiöissä, sekä mikrokosmoksessa että makrokosmoksessa. Taivaallisen järjestyksen harmoniaa vastaa näennäisesti epäsäännöllisiltä vaikuttavat elämänmuodot. Näitten vastaavuuksien perusta on matemaattisesti tarkoissa värähtelyissä, jotka manifestoituvat valona, äänenä, tuoksuna ja muina aistiärsykkeinä. Näiden erillisiltä vaikuttavien aistiärsykkeiden havainnoiva yhdistäminen luo synestesiaa, jota Pythagoras piti suurimpana filosofisena lahjana ja henkisenä saavutuksena koska se lopulta yhdistää illusorisen arkimaailman todelliseen maailmaan, joka on universaali, kestävä, abstrakti käsitemaailma.

Synestesia oli lähtökohta monille taiteilijoille värimusiikin luomiseksi. Yhteistä värimusiikin kehittäjille oli erilaisten värillistä valoa tuottavien instrumenttien rakentelu. Jo 1700-luvun puolivälissä Louis-Bertrand Castel rakensi ”Clavecin pour les yeux ” -instrumentin. 1789 Erasmus Darwinin instrumentissa valoheijastuksia tuotettiin öljylamppujen ja lasifiltterien avulla. 1800-luvun puolivälissä D.D. Jameson loi notaation värimusiikille ja kehitti oman, värillisten nesteiden kautta seinälle heijastuvan insrumenttinsa. Frederic Kastnerin kaasupolttimoilla toimivat laitteet tuottivat sekä valoa että ääntä.

1800-luvun lopulta 1920-luvulle asti värimusiikkia kehitettiin monilla eri tahoilla. Italialainen Busini-Vici julkaisi vuonna 1894 teoksen La Musica dei colore, 1893 englantilainen Rimington patentoi väriurun ja myöhemmin esitti tutkimuksensa värimusiikista ja kehittämästään värimusiikki-instrumentista, joka projisoi kaksiulotteista liikkuvaa värikuvaa. Heidän työnsä samanaikaisuus oli sattuma: värimusiikin ja synestesian kysymykset olivat taas yleisen kiinnostuksen kohteena. Bergmanin mukaan Rimingtonin ajatuksilla on saattanut olla vaikutusta myös Appian ja Craigin ideoihin. Fyysikko Albert Michelson kirjoitti musiikille analogisesta itsenäisestä väritaiteesta vuonna 1899. (Bergman 1977, 317–318; RhytmicLight.com)

Mary Halcock-Greenewalt esitteli vuonna 1919 Sarabet-väriurun, jolla tuotettiin musiikille paralleelisia valotehoja. Hän patentoi laitteelle myös notaatiojärjestlmän. Vuonna 1920 venäläinen kubofuturistinen taidemaalari Vladimir Baranoff-Rossine esitteli keksimänsä optofonisen pianon ensimmäistä kertaa. Vuonna 1924 instrumentti esiteltiin Moskovan Bolshoi-teatterissa. Sillä oli mahdollista tuottaa niin ääniä, värivaloja, muotoja kuin tekstuurejakin samanaikaisesti. Instrumentti perustui Alexander Laszlon teoksessa Die Farblichtmusik esitettyyn teoriaan.

Monien väriurkulaitteiden ja värimusiikkikokeiluiden joukossa erottuu valotaiteen edelläkävijä Thomas Wilfred, jonka elämäntyö oli Lumia-esitysten ja Clavilux-väriurun kehittäminen 1920-luvulta alkaen. Claviluxilla ei soitettu lainkaan musiikkia, vaan ainoastaan värillisiä valoheijastuksia. Syntyjään tanskalainen muusikko Richard Lovstrom (1889–1968) emigroitui Yhdysvaltoihin vuonna 1916 ja otti taiteilijanimen Thomas Wilfred. Hän aloitti valokokeilujen tekemisen jo Tanskassa vuonna 1905. Wilfred valmisti ensimmäisen Clavilux-instrumentin vuonna 1919 ja vuonna 1922 hän esitti ensimmäisen julkisen Clavilux-esityksen. Instrumentti heijasti kankaalle orgaanisesti muuttuvia värillisiä valomuotoja, joita ohjattiin viisirivisellä koskettimistolla. Valomuodot tuotettiin kuuden varsinaisen projektorin ja hajavaloheittimien valokiiloista, joita muokattiin pyörivien peilien, reikäkuvioiden ja värifilttereiden avulla. Myöhemmissä versioissa valoa muokattiin myös linssien ja heijastimien avulla. Vuosina 1930–1943 Wilfred kehitti valoinsturmentteja perustamassaan Art Institute of Light’ssa New Yorkissa. Hän piti Clavilux-konsertteja Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Euroopassa useiden vuosikymmenien aikana ja uskoi valotaiteen olevan tulevaisuuden taidemuoto.

Varhaisia värimusiikkiesityksiä

• Schönberg: Die Gluckliche Hand, 1899. Musiikkidraamassa oli valomyrskykohtaus.
• Scriabin: Prometheus, Poem of Fire, 1910. Teos oli tarkoitettu esitettäväksi aina valojen kanssa. Partituurissa oli Rimingtonin instrumentin tapaisille valouruille omat nuotit. 1915 Altschuler ja Preston Millar kehittivät Chromola-instrumentin teoksen Carnegia Hallin esitystä varten.
• Kandinsky: Yellow Drama, 1914. Abstraktin musiikkidraaman pääosassa oli keltainen väri.
• Giacomo Ballan valonäytelmä Stravinskin musiikkiin Feu d’artifice, Ilotulitus 1917.
• Baranoff-Rossine, 1920 Moskovassa ensimmäinen optofoninen konsertti
• Thomas Wilfred: Lumia, 1916–1921, jonka toteuttamiseen oli rakennettu väriurku Clavilux. Lumia-esityksiä USAssa, Kanadassa ja Euroopassa.
• 1926 Wilfredin Lumia-esitys Rimsky-Korsakov’s Scheherazaden yhteydessä, Philadelphia orchestra Leopold Stokowskin johdolla. 1926 jälkeen itsenäisiä Lumia-esityksiä.

Linkkejä

Center for Visual Music -seuran sivusto: www.centerforvisualmusic.org

Rhytmic light värimusiikin sivusto: rhythmiclight.com

Wesleyan University Press digitaalinen julkaisu Robert Edmund Jonesin teoksesta The Theatre of Robert Edmond Jones: https://digitalcollections.wesleyan.edu/object/wuptheatre-17

Lähteet

Bergman, Gösta M. 1977.  Lighting in the Theatre. Uppsala: Almqvist & Wiksell.

Lumia: International Lyskunst. 1999. Näyttelykatalogi. Kööpenhamina: Charlottenburg udstillningsbygning.

RhytmicLight.com: rhythmiclight.com/timeline.