9.4

Keskieurooppalainen skenografia

Ekspressionismi, Erwin Piscatorin poliittinen dokumenttiteatteri, Bertolt Brechtin eeppinen teatteri ja ranskalainen surrealismi olivat keskeisiä suunnannäyttäjiä keskieurooppalaisen teatterin kehityksessä maailmansotien välisenä aikana ja sen jälkeen. Toisen maailmansodan katkaisema poliittisen teatterin kehitys jatkui molemmissa Saksoissa.

• Brecht toimi Itä-Saksassa kehittäen eeppistä teatteria Berliner Ensemblessä vuodesta 1949 kuolemaansa 1956 asti. Berliner Ensemble oli 1950-luvulla vahva kansainvälinen vaikuttaja, jonka esityksiä tultiin katsomaan eri puolilta maailmaa.
• Piscator palasi Länsi-Saksaan vuonna 1951 ja ohjasi jonkin verran, kunnes sai uuden tilaisuuden poliittisen teatterin ohjaamiseen vuosina 1961–1966.
• Poliittisen teatterin perintö, minimalismi ja moderni pelkistäminen kohtasivat nuoren teatterisukupolven työssä.

Maailmansodan tuhojen jälkeen teatterit ja taiteilijat keskittyivät kokoamaan voimiaan. Taloudellisia riskejä ja kiistanalaisia aiheita välteltiin. Musiikkinäytelmät, runodraamat ja klassikot olivat keskeistä ohjelmistoa. Useissa maissa kulttuurielämä pääsi uudestaan jaloilleen valtion tukemana. Valtion ja kuntien teatterilaitokset pystyivät tuottamaan myös epäkaupallista uutta teatteria.

• Eri maissa perustetut teatterifestivaalit mahdollistivat uuden teatterin esiin pääsyn.
• Englannissa pidettiin ensimmäiset Edinburghin festivaalit vuonna 1946.
• Ranskassa Avignonin festivaalit perustettiin vuonna 1947.

Keski-Euroopan suurten oopperatalojen tuotannoissa on perinteisesti ollut käytettävissä melkoiset resurssit. Monet merkittävät lavastajat, kuten Josef Svoboda, Wieland Wagner ja Günther Schneider-Siemssen työskentelivät ennen kaikkea oopperan parissa.

Lavastajien valo

Manner-Euroopassa lavastajat olivat yleensä päävastuussa valaistuksesta ja siellä lavastajien koulutuksessa on perinteisesti kiinnitetty huomiota myös valaistukseen. Valo on ollut lavastuksen ideaan sitoutunut, toisaalta sille alisteinen.

Valaistuksen toteutuksessa ohjaajat ja lavastajat työskentelivät kiinteästi valaistusmestarien kanssa. Lavastuslähtöisessä valosuunnittelussa suunnittelu ja myös valojen rakentaminen tapahtui näyttämökuva kerrallaan. Työtapa siirtää painopisteen yleisvalosta ”spesiaaleihin”, valoihin joilla on jokin erityistehtävä. Näyttelijöiden näkymiseksi tarvittava valaistus voitiin lisätä muuten valmiiseen kuvaan. Yhdysvaltalaisten ja englantilaisten metodien kaltaisia valaistussuunnittelun reseptejä ei Keski-Euroopassa juuri ole käytetty. Vähitellen taiteelliseen työryhmään palkatiin myös valosuunnittelijoita. Esimerkiksi ansioitunut valosuunnittelija Max Keller piti kiinni valaistusmestarin statuksestaan, kunnes vasta 1980-luvulla alkoi korostaa taiteellisen työn merkitystä ja nimike vaihtui valosuunnittelijaksi.

Appian ajatukset Wagnerin oopperoiden arvoisesta lavastuksesta ja valaistuksesta tulivat Bayreuthissa viimein toteutettua Wieland ja Wolfgang Wagnerin toimesta 1950-luvulla. Tällöin Richard Wagnerin lapsenlapset Wieland (1917–1966) ja Wolfgang (1919–2010) panivat Bayreuthin oopperajuhlat täysremonttiin toisen maailmansodan jälkeen (Burian 1983, 16.)

• Bayreuthin oopperajuhlat olivat keskeytyneet vuodesta 1944 vuoteen 1951, jolloin Wieland ja Wolfgang Wagner asettuivat festivaalin johtoon.
• Veljekset johtivat juhlia yhdessä Wielandin kuolemaan asti vuonna 1966, Wolfgang jatkoi vuoteen 2008.
• Molemmat toimivat oopperaohjaajina ja lavastajina.
• Siegfried ja Winifried Wagnerin pojat pyrkivät puhdistamaan oopperajuhlat äitinsä johtajakaudelta periytyneestä natsimenneisyydestä.
• He uudistivat näyttämön visuaalisuuden modernin taiteen hengessä ja ajanmukaistivat Bayreuthin näyttämön valaistustekniikan.
• Wolfgang Wagnerin lavastukset sisälsivät enemmän toimintaan liittyviä ja realistisia elementtejä.
• Wieland Wagner riisui näyttämön kaikesta turhasta ja loi visionäärisiä mielen maisemia yksinkertaisilla abstrakteilla rakenteilla ja keskitetyllä valaistuksella.

Abstraktia valaistustaidetta

Wieland Wagner pelkisti näyttämökuvan valon, abstraktien muotojen ja projisointien avulla myyttisiksi visioiksi. Valo nosti geometriset muodot ympäröivästä pimeydestä esiin kosmisina symboleina.

• Parsifalissa (1951) näyttämö oli miltei tyhjä, keskellä oli pyöreä, paljas näyttelemisalue, johon oli kohdistettu keskittynyt valaistus. Tyhjää näyttämöä kiersi pyöröhorisontti. Valaistus oli hämärä sinertävä hohde, joka loi näyttämölle loputtomalta vaikuttavan etäisyyden tunnun.
• Myöhemmissä Parsifal-versioissa pyöröhorisontille projisoitiin vaihtuvia värejä ja muotoja.
• Myöhemmin hänen kuvastoonsa tuli myös symbolisia veistoksellisia merkkejä, esimerkiksi vapaasti ilmassa roikkuva reliefi, joka viittasi temppeliin tai johonkin sisällön antamaan impulssiin.
• Wieland Wagner ja hänen valaistusmestarinsa Paul Eberhard eivät käyttäneet tietokonepöytää, koska se poisti heidän mielestään kaiken hienosäädön mahdollisuuden.
• He torjuivat myös Xenonin (HMI) valonlähteenä, koska he eivät pitäneet sen terävästä kylmästä valosta.

Max Keller ja uudet valonlähteet

• Syntyjään sveitsiläinen (s. 1945), elämäntyönsä Saksassa tehnyt valosuunnittelija.
• Toimi valaistusteknikkona Baselissa 1960-luvulla.
• Valaistusmestarina Berliinissä ja Bayteuthissa 1970-luvulla.
• Opiskeli valosuunnittelua Englannissa, Italiassa ja Yhdysvalloissa 1970-luvun lopulla.
• 1978–2010 toimi München Kammerspielen valaistusosaston johtajana.
• Toi valosuunnittelijan ammattikuvan ja nimikkeen Saksaan.
• Kokeili loisteputkien ja purkauslamppujen käyttöä teatterissa jo 1970-luvulla.
• On työskennellyt johtavien eurooppalaisten ohjaajien ja lavastajien kanssa.
• Uusien valonlähteiden käyttö tuli muuallakin Euroopassa tunnetuksi Kellerin työtä esittelevien kirjojen välityksellä.
• 1984 julkaistiin Stage Lighting, joka oli ensimmäinen saksalainen valosuunnittelua esittelevä kirja.
• Faszination Licht julkaistiin vuonna 1999, englanniksi Light Fantastic vuonna 2000.

München Kammerspielen valaistusmestarina Max Keller alkoi ensimmäisenä johdonmukaisesti soveltaa teatterissa uusia valonlähteitä, usein arkisista yhteyksistä tuttuja muuhun tarkoitukseen suunniteltuja laitteita.

• loisteputkia, neon-valoja ja purkauslamppuja modifioitiin teatterikäyttöön
• valon värilämpötila ja valon laatu tulivat merkityksellisiksi ilmaisun välineiksi 1980-luvulla
• Kellerin valosuunnittelu tuo lavastuksesta esiin kokonaisvaltaisia, voimakkaasti toisistaan poikkeavia ilmeitä

Schneider-Siemssen ja kosminen tila

Tärkeä Wagner-lavastaja Wieland Wagnerin ja Svobodan ohella oli itävaltalainen Günther Schneider-Siemssen (1926–2015). Hän opiskeli Münchenissä mm. musiikkia, taidetta ja teatteriteidettä. Musiikkiopinnot jäivät, kun kapellimestari Clemens Kraus vakuutti hänet siitä, että musiikillisesti lahjakkaita lavastajia tullaan tarvitsemaan oopperan palveluksessa. Karajan arvosti Schneider-Siemsseniä niin paljon, ettei työskennellyt Salzburgissa kenenkään muun lavastajan kanssa 27 vuoteen. Karajanin mukaan hän kykeni visualisoimaan musiikin (Hase 1993, 26.) Schneider-Siemssen lavasti Wagnerin Ring-teokset elämänsa aikana yhteensä seitsemän kertaa, enemmän kuin kukaan muu maailmassa.

1941 Schneider-Siemssen tuli lavastajaharjoittelijaksi Münchenin valtionoopperaan.

1951 päälavastajaksi Salzburgin Landestheateriin.

1952 ensimmäiset suurkuvaprojisoinnit.

1954–1961 Bremenin valtionteatterin päälavastaja.

1957 vieraili Covent Gardenissa, alku kansainväliselle uralle.

1958–1962 Ring-tetralogia Covent Gardenissa.

1962 Herbert von Karajan palkkasi hänet Wienin valtionoopperaan päälavastajaksi.

1963–1975 vieraili lavastajana Wienin Burgtheaterissa.

1965–1990 toimi Salzburgin oopperajuhlien lavastajana, Karajan kapellimestarina.

1967 lavasti Wagnerin Ringin New Yorkin Metropolitan-oopperassa, uudestaan 1990-luvulla.

Schneider-Siemssenin näyttämökuvat ovat tyypillisesti massiivisten kolmiulotteisten lavastusten ja laajojen Panin suurkuvaprojektoreilla toteutettujen panoraamaprojisointien maisemia. Esimerkiksi Salzburg Festspielhaus, jossa Scneider-Siemssen on vaikuttanut eniten, on mittasuhteiltaan otollinen laajoille kuville. Näyttämöaukko on parikymmentä metriä leveä ja noin seitsemän metriä korkea.

Suomeen Schneider-Siemssenin vaikutus on ulottunut etenkin hänen entisen oppilaansa Siegwulf Turekin kautta, joka toimi opettajana ja professorina Teatterikorkeakoulun Valo- ja äänisuunnittelun laitoksella 1990-luvulla.

1970-luvulta lähtien Schneider-Siemssen työskenteli useita kertoja Yhdysvalloissa. Kokemuksensa perusteella hän korosti amerikkalaisen ja keskieurooppalaisen suunnittelun ja työtavan eroja. Euroopassa lavastajalla oli kokonaisvastuu niin lavastuksesta, valaistuksesta kuin puvustuksestakin.

En ymmärrä amerikkalaisia lavastajia, jotka eivät ole kiinnostuneet valaistuksesta, ja antavat valosuunnittelijan yksin huolehtia siitä. Valaistus voi pilata mitä hienoimman lavastuksen. Minä puolestani voin luoda lavastuksen vaikka ainoastaan valosta (Hase 1993, 27.)

1950-luvulla Schneider-Siemssen alkoi kehittää ajatusta näyttämöstä ”kosmisena tilana”. Kosminen elementti näyttäytyy Schneider-Siemssenin töissä suurina taivaan projisointeina, taivaan ja maan yhdistävissä lavastekappaleissa, kuten tylleissä ja lavarakenteiden ellipsin muodossa.

Kaikessa suuressa kirjallisuudessa kreikkalaisista nykypäivän avant gardeen on kosminen elementti. Meidän tehtävämme on tuoda esiin tämä kosminen tila (Hase 1993, 26.)

Suurkuvaprojisointi

Schneider-Siemssen on ollut uranuurtaja projisointitekniikan keinojen kehittämisessä. Keinoja ovat mm:

• Suurkuvaprojisoinnit 18×18 cm lasidioille.
• Filmiprojisoinnit.
• Liikkuvat efektikiekot.
• Videolla tuotetut kuvat.
• Diojen käsittely maalaamalla, retusoimalla valokuvaa.
• Diojen tuottaminen valokuvaamalla pienoismallia eri valaistuksilla ja asettamalla kuvat päällekkäin luodaan projisointiin kolmiulotteinen vaikutelma (Hase 1993, 26.)

Suurten keskieurooppalaisten oopperatalojen projisointikäytännöissä on yleensä käytössä yli kymmenkunta projektoria, parhaimmillaan jopa parikymmentä (Turek 1988).

• Projisoinnit toteutetaan useiden suurtehoprojektoreiden yhdistettyinä kuvina, siten että niistä syntyy koko taustaprojisointikankaan levyinen yhtenäinen kuva.
• Kuhunkin kuva-alueeseen kohdistuu vähintään kaksi projektoria, jotta kuvien välillä voidaan tehdä huomaamaton ristivaihto.
• Lisäksi projisointipintaan tai sen edessä olevaan tylliin voidaan kohdistaa edestä projisoitu yhtenäinen kuva kahdella tai kolmella projektorilla, jotka on sijoitettu näyttämöaukon sivutorneihin ja mahdollisesti eteen portaalisillalle (näyttämöaukon päälle).
• Joihinkin kuva-alueisiin kohdistuu lisäksi yksityiskohtia. Tyypillinen esimerkki Lentävässä hollantilaisesta: Pääprojektoreiden avulla on projisoitu aavemainen laiva mastoineen ja repaleisine purjeineen. Pienemmän kuva-alueen tuottavalla projektorilla heijastetaan päälle yksityiskohtakuva, jossa mastoihin syttyy verenpunaiset purjeet. (Muistinvarainen tulkinta Siegwulf Turekin luennolta, kyseessä Turekin lavastus Salzburgin Festspielhausessa.)
• Pehmeän, unenomaisen vaikutelman luo näyttämöaukkoon pingotetulle tyllille (ns. oopperatylli) edestä päin heijastettu projektio, jonka läpi näkyvät näyttämöllä valaistut kohteet.

Linkki

Max Keller: https://blog.zhdk.ch/farblichtzentrum/max-keller/

Lähteet

Bergman, Gösta, M: Lighting in the theatre. Almqvist & Wicksell International. Tukholma 1977.

Burian, Jarka: Svoboda, Wagner: Josef Svoboda’s scenography for Richard Wagner’s operas. Wesleyan University Press, Middletown, 1983.

Hase, Thomas: Günther Schneider-Siemssen: Lord of the Rings. Theatre Crafts International, volume 27, maaliskuu 1993, nro 3.

Max Keller, Johannes Weiss: Light Fantastic: The Art and Design of Stage Lighting, Prestel Verlag, 2006.

Painamattomat lähteet

Siegwulf Turekin projisointikurssi. Lahden kaupunginteatteri, 1988.