9

Valaistuksen metodit muovautuvat

1900-luvun alkupuolella luotiin pohja modernin valaistuksen kehitykselle. Appian luomaa periaatetta, jossa diffuusiin yleisvaloon yhdistyi suuntaava valo dramaturgisen funktion alaisuudessa, sovellettiin monin eri tavoin. Craigin ja Reinhardtin innovatiiviset valaistusratkaisut vaikuttivat uusien käytäntöjen muotoutumiseen. Ekspressionismin ja eeppisen teatterin valaistustavat muokkautuivat valaistuksen tyylilajeiksi, samoin kuin uudistuksia edeltänyt realistista vaikutelmaa tavoitteleva valaistustapa. Teatterivalaistuksen koulutuksen käynnistyttyä USA:ssa 1920-luvulla tuli tarpeelliseksi luoda metodi valaistuksen organisoimiseksi.

Valosuunnittelu kehittyi omaksi ilmaisualueekseen koulutuksen ja kasvavien taiteellisten haasteiden vaikutuksesta. Vastaavasti eriytyivät teknisestä toteutuksesta vastaavan valaistusmestarin ja ilmaisusta vastaavan valosuunnittelijan työnkuvat.

Suurten uudistajien visiot, joissa lavastus pelkistyi muotojen ja tasojen näyttämöavaruudeksi ja abstrakti valaistus jäsensi teoksen dramaturgiaa, toteutuivat modernin teatterin projekteissa. Tyylin yhtenäisyys, pelkistyksen kautta syntyvä vertauskuvallisuus ja teatterinomaisuuden korostaminen oli luonteenomaista sodanjälkeisessä teatterissa. Huolimatta postmodernin taiteen vaihtoehtoisista näkökulmista moderni teatteri elää edelleen sen rinnalla.

Valosijoitukset

Toisen maailmansodan jälkeen rakennettiin uusia teatterirakennuksia suurimmissa kaupungeissa eri puolilla maailmaa. Uusi valaistustekniikka otettiin huomioon rakennuksia suunniteltaessa ja myös vanhoihin teatterirakennuksiin tehtiin massiivisia valaistusremontteja.

•  Modernin lavastuksen yleistyessä valaistuksen painopiste siirtyi ylä- ja eturamppien tasaisesta yleisvalosta suuntaavaan takavaloon, sivuvaloon ja ylhäältä suunnattuihin etuvaloihin.
• Kattovaloramppien rinnalle tuli ansaisiin ja valoparville ripustettavia linssillä varustettuja, suuntaavia valonheittimiä, joita käytettiin takavalon ja väripesujen luomiseen.
• Kattorampit säilytettiin suuntaavien valojen rinnalla diffuusin valon luomista varten.
• Näyttämöaukon taakse sijoittuva, usein monikerroksinen portaalivalosilta ja portaalitornit vakiintuivat teatteriarkkitehtuuriin 1900-luvun puoliväliin mennessä.
• Näyttämöä kiersivät valoparvet useassa tasossa.
• Cyklorama ja sen valaistusjärjestelmä vakiintuivat suurissa teattereissa.
• Craigin ja Belascon ensimmäiset portaalivalosillan kokeilut olivat heittäneet haasteen uudenlaisen etuvalon kehittämiselle. Katsomon päälle rakennettiin etuvalosiltoja ja vanhoissa teattereissa katsomoparvien reunoille ja aitioihin asennettiin valonheittimiä.
• Etunäyttämön lattiaramppivalon käyttö väheni.
• 1900-luvun puolivälissä yleistyi keskitetty himmenninjärjestelmä, josta ristikentän tai kiinteiden johdotusten avulla vedettiin sähkölinjat ansaisiin ja valosilloille.
• Valonohjaus siirtyi erityiseen valotarkkaamoon katsomon perälle.

Tuotantomallin vaikutus valaistukseen

Teatterin tuotantomallit vaikuttavat myös valaistustekniikkaan ja erityisesti valosuunnittelijoiden työtapoihin. Eurooppalaisissa kunnallisissa tai valtion teatterilaitoksissa valaistuslaitteet kuuluvat teatterin kiinteään omaisuuteen. Valaistuslaitteet on usein sijoitettu pysyvästi paikoilleen ja vain erityistarpeisiin käytetään ”spesiaaleja”. Erityisesti repertuaarisysteemissä toimivissa teattereissa on kiinteät valosijoitukset.

Ranskassa ei tavallisesti ole toimittu repertuaarisysteemissä. Siksi on mahdollista, että kaikki valaisimet otetaan alas uuden tuotannon pystytyksen alkaessa ja esityksen valaistus luodaan harjoitusperiodin aikana, näyttelijäntyön kanssa yhdessä kehittyen. Työmetodi mahdollisti 1900-luvun loppupuolelle asti käytännön, jossa valosuunnittelijan ei tarvinnut tehdä varsinaista valokarttaa, ainakaan etukäteen. (Ervasti 1990)

Yhdysvaltain ja Britannian kaupallisissa teattereissa on tyypillistä, että tuotantoyhtiöt vuokraavat tyhjän teatterirakennuksen, johon esityksessä tarvittava tekniikka hankitaan erikseen, yleensä vuokraamalla. Teatterin varustukseen saattaa tosin kuulua etuvalot, koska niiden tarve ja sijoitus on yleensä melko samankaltainen. Teatteri on käytössä vain hyvin lyhyen ajan. Valosuunnittelija tekee tarkan ennakkosuunnitelman, jonka mukaisesti valot vuokrataan ja pystytetään ripeässä tahdissa. Teknisten harjoitusten jälkeen on vain muutama pääharjoitus, joissa valoja hiotaan ennen ensi-iltaa.

Valaistuksen ammatit

Valosuunnittelija on esityksen valaistuksen taiteellisesta kokonaisuudesta vastuullinen henkilö. Tehtävään sisältyy kokonaisuuden hahmottaminen oman elementin kautta, itsenäisten tyylillisten ratkaisujen tekeminen ja aktiivisuus taiteellisessa työryhmässä. Valosuunnittelijan koulutuksessa painottuu taiteellinen ilmaisu. Ammattinimikettä käytetään usein harhaanjohtavasti tarkoittaen valaistusteknikkoa yleensä.

Nimike valaistussuunnittelija on Suomessa vakiintunut tarkoittamaan arkkitehtuuri- ja ympäristövalaistuksen parissa työskentelevää suunnittelijaa, kun esittävien taiteiden kohdalla käytetään yleisesti nimikettä valosuunnittelija.

Valaistusmestari on teatterin valaistusteknisen osaston päällikkö ja valaistushenkilökunnan työnjohtaja, jonka työnkuvaa kuuluu myös valaistusvälineistön kehittäminen. Usein valaistusmestarit myös suunnittelevat valoja – monissa teattereissa onkin erikseen määritelty suunnittelevan valaistusmestarin työnkuva ja oikeus suunnittelukorvaukseen. Valomiehet hoitavat käytännön pystytys- ja huoltotyöt mestarin ohjauksessa. Liikkuvien valojen yleistymisen myötä valon ohjaus on monipuolistunut ja vaatimustaso noussut. Siksi monissa teattereissa ja oopperataloissa työskentelee valon ohjaukseen erikoistuneita valo-operaattoreita.

1900-luvun aikana valaistuksesta kehittyi eriytynyt suunnittelun alue, johon tarvittiin koulutettuja ammattilaisia. Erikoistuneiden valaistusammattilaisten koulutus alkoi jo 1920-luvun lopulla Yhdysvalloissa. Yalen teatterikoulun valaistuskoulutuksen pioneeri Stanley McCandless kehitti valaistuksen metodin, jossa pyrittiin luomaan yksinkertainen, moniin erilaisiin tarpeisiin venyvä yleisvalaistusjärjestelmä. Vuosikymmenien aikana valosuunnittelijan työnkuvaan, ammatilliseen identiteettiin ja koulutukseen liitettiin yhä enemmän taiteellisia haasteita ja valosuunnittelijan työn painopiste siirtyi taiteelliseen ilmaisuun ja ennakkotyöskentelyyn.

Keski-Euroopassa valaistuksen työnjako kehittyi erilaiseksi kuin angloamerikkalaisessa teatterimaailmassa. Valaistuksen suunnittelu – ja vastaavasti valoon liittyvä ilmaisukoulutus – kuului perinteisesti lavastajan ammattiin. Valaistusmestarit olivat teknisesti hyvin koulutettuja, usein insinööritasoisia ammattilaisia. Lavastajakeskeisen valosuunnittelutradition takia keskieurooppalainen valaistus oli sitoutunut tiukasti lavastuksen lähtökohtiin. Näyttämökuvat valaistiin omina kokonaisuuksinaan ja amerikkalaistyyppisen yleisvaloratkaisun luominen ei ollut tavanomaista. Lavastuksen määrittämään valaistukseen lisättiin näyttelijöiden näkyvyyttä tukevaa valoa tarpeen mukaan.

Monissa maissa valaistusmestarit saivat ammatillista täydennyskoulutusta valosuunnittelun kysymyksistä. Englannissa käytännön työssä lahjakkuutensa näyttäneitä valaistusmestareita koulutettiin suunnittelijoiksi 1960-luvulta lähtien. Koulutuskulttuuriin yleisten kehityslinjojen mukaisesti useissa maissa on nykyään valosuunnittelun korkeakoulutasoisia koulutusohjelmia, joihin nuoret pyrkivät suoraan koulun penkiltä. Valaistusmestareiden peruskoulutus oli perinteisesti sähköalalta, jonka lisäksi he saivat teatterialan täydennyskoulutusta. Suomessa ammattikorkeakoulut antavat nykyään valaistusmestarin työhön soveltuvaa koulutusta.

Valaistuskoulutuksen alkuvaiheet Suomessa

Suomessa alkoi voimakas valosuunnittelun kehittyminen 1970-luvun puolivälistä alkaen, kun Pohjoismainen Teatterikomitea järjesti alan kursseja kaikista Pohjoismaista tuleville teatterivalaistuksen ammattilaisille. Yleensä sähköalan peruskoulutuksen saaneita valaistusmestareita ja itseopiskelleita aloittelevia suunnittelijoita perehdytettiin valosuunnitteluun englantilaisin opettajavoimin 1970-luvun loppupuolelta lähtien. Robert Ornbo ja Francis Reid opettivat tiiviiden kurssien aikana kaiken ammattimaisen teatterivalaistuksen perusteista, mutta lisäksi kurssilaiset omaksuivat rautaisannoksen asenteita valosuunnittelusta luovana, omaan näkemykseen perustuvana taiteellisena ilmaisuna. Tämä kaikki oli 1970-luvun lopun Suomessa aivan uutta, ylipäätään valosuunnittelu käsitteenä alkoi vasta pikkuhiljaa 1980-luvulla tulla tutuksi.

Koulutus loi pohjan suomalaiselle valosuunnittelijoiden ammattikunnalle, jolle oli ominaista haasteita himoitseva, päämäärätietoinen ammatti-identiteetti, sekä pitkään jatkunut keskinäisen solidaarisuuden ilmapiiri. Myös Teatterikorkeakoulun Koulutuskeskuksessa järjestettiin alan peruskursseja ja suunnitteluun painottuvia kursseja, joiden ohjelmassa painotettiin taiteellista orientaatiota. Valosuunnittelun ja äänisuunnittelun koulutusta pohdittiin 1970-luvun loppupuolelta lähtien, ja viimein päädyttiin perustamaan Teatterikorkeakouluun näiden alojen taiteelliseen ilmaisuun painottunut korkea-asteen koulutus. Valo- ja äänisuunnittelun laitos perustettiin vuonna 1986. Myös laitoksen nimessä korostettiin suunnittelijuutta tekniikan sijasta.

Lähteet

Bill Williamsin www-sivut, historiaosuus: billwilliams.ca/resources/history/hol.htm
Ervasti, Tarja. 1990. Keskustelu valosuunnittelija Claude Navillen kanssa.