Näytteleminen taiteellisen tutkimuksen mediumina

Olin omaksunut näyttelijäntyötä koskevia käsityksiä, jotka vaikuttivat ajatteluuni ideoitteni luonteesta. Koin, että ideani eivät todellakaan olleet tyypillisiä näyttelijän ideoita. Nehän olivat näyttämöllisiä kuvia, ”näkyjä”, tunnelmia, jotka eivät oikeastaan sisältäneet tavoitteellisesti toimivaa henkilöhahmoa. En myöskään kuullut ideoitteni ”puhuvan dialogia” – ne olivat suurelta osin mykkiä tapahtumia. Ideat olivat luonteeltaan sellaisia, että koin olevani väärässä ammatissa. Tällaiset ideat kuuluivat käsityksissäni ohjaajalle tai kirjailijalle – kenties kuvataiteilijalle – mutta eivät näyttelijälle.

[–] Koin, että haaste ideoitteni suhteen oli todellakin se, että olin näyttelijä. Koin, että jos olisin ollut ammatiltani ohjaaja, mitään merkittävää ongelmaa ei olisi noussut – tai ainakin ongelmat olisivat olleet merkittävässä määrin eri suunnalla. Yksinkertaistaen: ohjaajana olisin voinut koota ympärilleni työryhmän ja rakentaa esiintyjistä ja lavastuksesta ideaani vastaavan näyttämöllisen konstruktion – säätää sitä niin kauan, että se vastaisi kokemuksestani nousevaa tunnelmaa. ”Näkyni” olisi eräänlainen kartta tai rakennuspiirros ohjaajana.

Miten sitten käyttäisin tällaisia näyttämöaihioita näyttelijänä? Miten, millaisin keinoin, näyttelijänä voisin lähestyä tällaista ”rakennuspiirrosta”?

Työpäiväkirjamerkintäni vuodelta 2008.

Kirjoitelmani alkaa kuvalla vuonna 2017 tekemästäni visuaalisesta teatteriesityksestä Kaislat vartioivat minua. Kuva on kohtauksesta, jossa vaalea harsomainen olento lähestyy maassa lojuvaa perhoskoteloa muistuttavaa kuorta. Edellisessä kohtauksessa yleisö on nähnyt, miten hämärässä yöllisessä valossa kotelosta on kuoriutunut jotakin – ilmeisesti tämä samainen olento, joka nyt tässä kuvan kohtauksessa palaa syntymäpaikalleen.

Esitystä tehdessäni taiteellisen väitöstutkimukseni kirjallinen osa oli esitarkastuksessa ja odotin väittelyn osalta prosessin etenemistä väitöstilaisuuteen. Väitöstutkimukseni osalta prosessi oli loppusuoralla.[1] Esitystä tehdessäni totesin, että jatko-opintojeni ja toteuttamani taiteellisen tutkimuksen myötä moni asia työskentelyssäni oli muuttunut sen yhdeksän vuoden aikana, jona lopulta väitöstutkimustani tein.[2] Kaislat vartioivat minua -esityksessä vein siihenastista taiteellista työtäni ajatellen pisimmälle työskentelytavan, jota olin lähtenyt taiteellisessa tutkimuksessani etsimään ja kehittämään.

Esityskuvaa edeltävä työpäiväkirjamerkintäni puolestaan on aivan jatko-opintojeni ja väitöstutkimusprosessini alusta. Katkelmassa kiteytyy hyvin jotakin siitä taiteellisesta murroksesta, jota kävin läpi jo vuosina 2004–2006, hyvinkin pian näyttelijäksi valmistumiseni (2002) jälkeen. Katkelmassa tulee hyvin esiin jotakin tietämättömyyttä, neuvottomuutta ja ehkä myös jonkinlaista kamppailua suhteessa niihin näyttelijäntaidetta koskeviin käsityksiin, joihin olin Teatterikorkeakoulussa vuosina 1998–2002 saamani näyttelijänkoulutuksen kautta kasvanut.[3]

Katkelmasta voi ehkä myös aistia, miten vielä itse haen sanoja jollekin sellaiselle, mistä en tuolloin vielä saa oikein otetta. Kuvitteluuni nousee mielikuvia näyttämöllisistä asetelmista, mutta jokin mielikuvissa vaikuttaisi aiheuttavan epätietoisuutta. Näin etäisyyden päästä on jo helpompi nähdä, että kyse on yhdeltä osalta tavasta, jolla näyttämöllinen mielikuva ilmenee minulle. Kuten kirjoitelmani aloittava esityskuva, myös katkelmassa tarkoittamani näyttämölliset ”ideat” avautuvat ikään kuin katsojan tai ohjaajan näkökulmasta käsin. Näyttämölliset mielikuvani myös sisältävät tietoa useista näyttämökomposition osatekijöistä: lavastuksesta, valosta, äänestä – sekä näyttelijän ruumiillisuudesta yhtenä komposition osatekijänä. Työpäiväkirjan katkelmassa esiin tulevat alustavat kysymykseni tuntuvat penäävän uudenlaista tekijyyttä: näyttämökompositioita luovaa ja niissä itse myös esiintyvää näyttelijää.[4] Taiteellisen praktiikan kannalta kyse on etsinnästä kohti työtapoja, joilla näyttämökomposition tekijä-esiintyjänä voisi hahmottaa esitystä komposition sisältä ja ulkoa – näyttämöltä ja katsomosta. Miten näyttelijä voi olla oman näyttämöllisen kuvittelunsa ”stagettaja” – ja tässä mielessä myös ohjaaja?

Tämän kirjoitelman tarkoitus ei ole seikkaperäisesti avata, miten sitten edellä esiintuomistani kysymyksistä käsin kehitin taiteellisessa väitöstutkimuksessani työskentelymenetelmiäni paremmin vastaamaan näyttämöllisten mielikuvieni asettamia tarpeita. Tarkoitukseni oli luonnostella kirjoitelmani aluksi itseäni tapausesimerkkinä käyttäen, miten taiteellinen ”ongelma”, hämmennys ja osaamattomuuskin uuden edessä voivat itse asiassa olla tutkimuksen kannalta hyvinkin hedelmällisiä lähtökohtia. Omalla kohdallani tutkimustani kannatteli viime kädessä voimakas motivaatio ottaa selvää, miten voisin työskennellä suhteessa hyvin tietyntyyppisinä mielikuvina ilmeneviin esitysaihioihin. Selvittämisen arvoiseksi asian teki myös se, että en löytänyt soveltuvia toimintamalleja saamastani draamanäyttelemiseen keskittyvästä näyttelijänkoulutuksestani. Väitöstutkimukseni edetessä prosessin liikkeelle ajaneet, taiteellista työskentelyä koskeneet kysymykset saivat myös rinnalleen uusia kysymyksiä kuvittelun, mielikuvien ja näyttämön olemuksesta. Kun arvioin nyt – jo pienen etäisyyden päästä – oman väitökseni antia teatterin tekijöille, painottuukin omassa kokemuksessani juuri tutkimukseni kuvittelun, mielikuvien ja näyttämön olemuksellisuutta pohtiva osuus.

On oleellista huomata, että taiteellisten käytäntöjen tutkimuksessa taiteilijan omalla kokemuksella ja taiteelliseen toimintaan liittyvien kokemusten tarkastelulla on erityinen asemansa. Omassa tapauksessani tutkimuksen ajoi liikkeelle tarve selventää mielikuvien luonnetta ja niiden paikkaa omassa taiteellisessa työssäni. Alussa lähdin liikkeelle kuvittelukokemusteni selventämisestä: miten juuri nämä kyseiset mielikuvat ovat minulle läsnä eli miten ne todellistuvat minulle?

Pyrkimykseni vastata mielikuvieni ilmenemisen tapoja koskeviin kysymyksiin kutsui antamaan omaa kokemusta kuvailevia vastauksia. Omassa kokemuksellisuudessa välittömällä tavalla läsnä oleva oli nyt jollain tavalla saatava kuvatuksi. Tutkimusprosessini alussa kirjoitinkin usein mielikuviani ja kuvittelukokemuksiani kuvailevia tekstejä. Oli myös hyvä huomata, että aina kokemuksensa sanallistaminen ei ollut kovin helppoa. Mielikuvieni reflektoimisen ja ajattelun aukikirjoittamisen kautta aloin myös oivaltaa, että kokemusten tutkimisessa tietynlainen suostuvaisuus oli tärkeää: jos kokemus itsessään oli esimerkiksi jollain lailla tai joiltain osin epäselvä, sitä ei pitänyt yrittää muuttaa muuksi – silloinhan tarkasteltava kokemus omalakisuudessaan olisi jo menetetty! Oman kokemuksen tarkasteleminen harjaannutti vähitellen myös tietynlaista mielen taipuisuutta. Kun ajattelu alkoi pohtia oman toimintansa rakentumista, alkoi tietämisen sijaan ihmettely – kokemuksen rakentumisen ihmettely.

Muutamia ajatuksia kokemuksen fenomenologisesta tarkastelusta ja fenomenologian merkityksestä taiteelliselle tutkimukselleni

Ihmisen mielen toiminnalle luonteenomaista on tajunnallisen toiminnan suuntautuneisuus.[5] Kun mieli valitsee kohteensa, ilmenee kohde aina jonkinlaisena. Voisi sanoa, että kun olen ruumiillisena ja huomiotani suuntaavana olentona maailmassa, minulle syntyy jatkuvasti vaikutelmia – tai voi myös sanoa: elämyksiä. Kokemus on siis jotakin, jossa tajuava mieli on aina suhteessa johonkin. On tajuava mieli, sitä vastassa oleva kohde ja se tapa, jolla tajuava mieli ja kohde ovat suhteessa toisiinsa. On tärkeää huomata, että kokemuksessa tuntuu olevan (ehkä aina) joiltain osin jotakin ylitsepursuavan runsasta. Kokemuksessa tuntuu usein olevan läsnä paljon enemmän kuin mitenkään voimme tietoisesti tavoittaa ja sanallisesti kuvata. Vaikka kokemus olisi rikkaudessaan epämääräinenkin, on elämys itsessään silti todellinen.

Saksalainen filosofi ja fenomenologian perustaja Edmund Husserl (1859–1938) oli kiinnostunut siitä, miten asiat ja asiaintilat muodostuvat meille juuri siksi mitä ne ovat – miten todellisuus todellistuu.[6] Husserl oivalsi, että päästäksemme käsiksi siihen elävään todellisuuteen, jossa asiat ja asiaintilat ovat meille läsnä sellaisinaan, meidän täytyisi osata tehdä eräänlainen asennemuutos. Teorioiden ja uskomusten kyllästämä luonnollinen asenne tulisi osata laittaa syrjään. Fenomenologisen metodin toteuttamisessa juuri ihmettelyllä onkin keskeinen sija. Eräänlaisena ensimmäisenä askeleena ihmettelyyn ja fenomenologisen tarkastelun aloittamiseen Husserl ehdottaa seuraavaa:

En saa langettaa arvostelmaa tai jättää voimaan sellaista, jota en ole ammentanut ilmeisyydestä, kokemuksista, joissa kyseessä olevat asiat ja asiaintilat ovat minulle läsnä sellaisinaan. (Husserl 1963, 54, ks. von Herrmann 1998)

Mitä tämä tarkoittaa? Otetaanpa esimerkiksemme juuri kuvittelukokemus. Meille on ehkä iskostunut tapa ajatella, että kuvittelu tapahtuu aivoissamme. Ainakin saatamme käyttää kielellistä ilmaisua, että kuvitelmat ovat ”päämme sisässä”.

Kun nyt luon tätä kirjoittaessani mielikuvan edessäni kukoistavasta auringonkukasta, ei mielikuvani tarkalleen ottaen ilmene kokemuksessani ”pääni sisässä”. Kuvittelemani auringonkukkahan on ennemminkin ikään kuin edessäni. Tämä ”ikään kuin edessäni” on nyt tälle kyseiselle kuvittelukokemukselle(ni) ominainen tapa ilmetä eli olla läsnä. Siksi kuvittelukokemuksen kuvailulle on myös yritettävä löytää soveltuvia sanoja, koska muuten en puhu (tai kirjoita) enää tästä kyseisestä kokemuksesta. Kun tarkastelen vielä lisää kuvittelukokemustani, en itse asiassa löydä kokemuksestani ollenkaan aivojani. Minulle on kokemuksellisesti läsnä jotakin aivan muuta. Koska aivot eivät ole kokemuksellisesti minulle läsnä kuvitellessani, en saa – Husserlin ohjeen mukaan – jättää voimaan kokemukseni ulkopuolelta omaksumiani käsityksiä (teorioita) ”pään sisäisyydestä” ja/tai aivoistani. Minun on siis sulkeistettava eli jätettävä huomiotta käsitykseni aivoista kuvittelun tapahtumapaikkana. Fenomenologina en sinänsä kiistä, etteikö aivoillani varmaankin ole jotakin tekemistä kuvittelukykyni kanssa – en toisaalta myöskään vahvista tätä käsitystä. Olennaisempaa onkin nyt se, että pyrin saamaan otteen siitä, miten itse asia – tässä tapauksessa siis kuvittelemani auringonkukka – minulle ilmenee eli miten se on minulle läsnä eli miten kuvitelma todellistuu minulle. Kokemustani tarkasteltuani olen myös vakuuttunut, kokemukseni tarjoamaan ilmeisyyteen perustuen, että tämä ”auringonkukkakeissi” on yksi niistä perustavista tavoista, joilla minä näyttelijänä todella elän suhdetta mielikuvaani. Koska en rohkene olettaa itseäni täysin ainutlaatuiseksi tapaukseksi tässä suhteessa, oletan, että näin asia ilmenee muillekin – tai ainakin se voi ilmetä näin, niin halutessamme.

Fenomenologinen tarkastelemisen tapa ei ole välttämättä ihan helppo pala nieltäväksi. Tämä johtunee osaltaan luonnollisen asenteemme luonnollisuudesta. Kun toistamme jotakin ajatusmallia useasti, emme lopulta enää huomaa, että itse asiassa teemme jotakin hyvin erityistä. Asennoitumisemme ratkaiseva vaikutus on alkanut peittyä meiltä itseltämme. Näin saatamme päätyä pitämään asioista omaksumiamme käsityksiä itsestään selvinä. Tässä astuukin kuvaan fenomenologia harjoituksena – ihmettelyä pitää harjoitella. Ihmettelevä asenne ei voi myöskään pysyä jatkuvasti yllä – eikä näin ole tarkoituskaan.

Koska olen omassa taiteellisessa tutkimuksessani käyttänyt fenomenologista tarkastelemisen tapaa kuvittelu- ja näyttelemiskokemusteni selventämisessä,[7] on ollut myös pohdittava fenomenologian ja taiteellisen tutkimuksen suhdetta. Ensinnäkin ajattelen, että taiteellisella tutkimuksella ei ole yhtä metodia – ja siksi kunkin taiteellisen tutkimuksen on perusteltava oma metodinsa, tutkimisen tapansa. Omaa tapaani olen kutsunut fenomenologiasta ammentavaksi taiteellisen tutkimuksen tekemisperustaiseksi metodiksi. Tutkimusmetodini on myös oma kehitelmäni ja tekemisperustainen metodini itsessään on myös väitöstutkimukseni yksi keskeinen tutkimustulos. Mitä ”tekemisperustainen” tarkoittaa tässä yhteydessä?

Olen päätynyt ajattelemaan, että näytteleminen ruumiillisena toimintana muuttaa, näyttelemiseen liittyvien ruumiintekniikkojen harjoittamisenkin vuoksi, ruumiillisten kokemusten luonnetta. Harjoitettu ruumis saattaa olla esimerkiksi eri tavalla herkistynyt aistimaan ympäröivää maailmaa kuin harjoittamaton ruumis.[8] Näin näyttelemiseen liittyvät kokemukset ovat taiteellisten käytäntöjen synnyttämiä. Olennaista on myös huomata, että juuri näiden kyseessä olevien ilmiöiden äärelle päästään vain näyttelemällä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö periaatteessa kuka tahansa voisi päästä käsiksi kokemukseen. Kokemuksen äärelle on kuitenkin jollain lailla mentävä – ja tätä kokemuksen äärelle menemistä itsessään on mielekästä kutsua näyttelemiseksi. Kokemusten sanallisen erittelyn lisäksi olenkin omassa tutkimuksessani pitänyt mahdollisena rakentaa eräänlaisia näyttelemällä toteutettavia askelmia, joita seuraamalla periaatteessa jokainen voi ryhtyä näyttelemään niin, että tarkoittamani ruumiinkokemukset voivat ilmetä. Näin näytteleminen itsessään on myös ymmärrettävissä tutkimuksen teon tapahtumapaikkana – näytteleminen on tutkimuksen teon mediumi. Jotta asia olisi ymmärrettävämpi, ehdotankin seuraavaksi kokeilua.

Kuvitteellinen keho reaalisesta ruumiista

Seuraavaksi voit halutessasi kokeilla kehittämääni näyttelemistekniikkaa, jossa ruumiinkokemuksessa saadaan aikaan eräänlainen kahdentuminen. Asia avautunee myös ohjeet lukemalla ja kuvittelemalla ehdottamani toiminta. Kokemus kuitenkin syvenee, mikäli sinulla on mahdollisuus toteuttaa ohjeistus myös tilallisesti:

1. Valitse jokin paikka, esimerkiksi huoneen kohta, siinä reaalisessa[9] tilassa,
   jossa olet. Aseta sitten reaalinen ruumiisi[10] valitsemallesi paikalle. Valitse sellainen asento, jossa pystyt olemaan hetken. Jatkon kannalta on oleellista, että vähintään toinen kätesi on valitsemassasi asennossa vapaana.
2. Pysy nyt hetki tässä valitsemassasi asennossa. Käy läpi seuraava ajatus, joka valmistaa sinut seuraavaan vaiheeseen: mitkä alueet reaalisesta ruumiistasi pystyisivät olemaan mahdollisimman liikkumattomina, jos haluaisit käsilläsi (tai vain toisella kädellä) kevyesti painellen käydä reaalisen ruumiisi pinnan mahdollisimman kattavasti läpi? Kun olet mielestäsi hahmottanut nämä alueet reaalisen ruumiisi pinnasta, voit siirtyä harjoitteen seuraavaan vaiheeseen.
3. Alat seuraavaksi käydä reaalisen ruumiisi pintaa läpi käsillä kevyesti painellen. Aloita niistä alueista, jotka pystyvät olemaan valitsemassasi asennossa liikkumattomina. Painele kevyesti käsilläsi niin, että saat vaatteittesi läpi kontaktin ihosi pintaan. Tässä harjoituksessa on olennaista, että käsien painallusten avulla pyritään herkistämään iho ja siten tulemaan tietoiseksi reaalisen ruumiin muodosta ihon pintatuntemusten avulla.[11] Pystyt luultavasti helposti käymään läpi ruumiin pinnan jotkin alueet – joillekin alueille puolestaan et yllä, ainakaan jos pyrit pitämään suhteellisesta liikkumattomuudesta kiinni. Ihon pintatuntemuksen herkistämisessä käsillä manipuloiden ei tarvitse kokemukseni mukaan olla kovin pikkutarkka. Ne alueet reaalisen ruumiisi ihopinnasta, joille et helposti yllä, aktivoituvat luultavasti muiden ihoalueiden vaikutuksesta. Olennaista on, että käsillä kevyesti painelemalla saadaan huomio vietyä ihon pintaan, jolloin ihon pinta saattaa alkaa tunnistua hieman kihelmöivänä. Harjoitteen tekijä voi ajatella siten, että kun kihelmöinti käynnistyy kosketetuilla ihoalueilla, tuon aktivoituneen tuntemuksen annetaan edetä niille alueille reaalisen ruumiin pinnassa, joita ei käsin pysty itse tavoittamaan. Kun kihelmöivä tuntemus aktivoituu, voidaan käsillä painelu lopettaa ja siirtyä havainnoimaan koko reaalisen ruumiin ihopintaa, jolle kihelmöivä tuntemus nyt etenee.
4. Nyt luodaan herkistyneen ihopinnan avulla mielikuva kuvitteellisesta kehosta. Kuvitteellinen keho ja reaalinen ruumis ovat tässä tilanteessa täsmälleen samalla paikalla, ne ovat ikään kuin päällekkäin. Nyt voidaan kuvitella, että reaalisen ruumiin ihopinnan avulla muodostettu kuvitteellisen kehon pinta erottuu kihelmöivästä ihosta ja alkaa kovettua. Kun mielikuva kuvitteellisen kehon pinnan kovettumisesta saadaan juuri ja juuri aktivoitua, siirretään reaalinen ruumis pois kuvitteellisen kehon paikalta. Ikään kuin astutaan ulos, tai poistutaan, kuvitteellisesta kehosta. Näin reaalinen ruumis ja kuvitteellinen keho ovat nyt reaalisen tilan eri kohdissa.
5. Nyt voidaan kääntyä ikään kuin katsomaan liikkumattomaan asentoon jätettyä kuvitteellista kehoa. Edellisen vaiheen pohjalta on näin siirrytty projisoimaan kuvitteellista kehoa – kuvitteellinen keho ilmenee reaalisen ruumiin ulkopuolella. Nyt voidaan havainnoida kuvitteellisen kehon asentoa ja asemaa reaalisessa tilassa. Voidaan esittää myös kysymys: jos tämä tila kokonaisuudessaan olisi näyttämö, millainen olisi kuvitteellisen kehon asema tässä näyttämökompositiossa. Voidaan esimerkiksi pyrkiä hahmottamaan, mitä kehon sijoittuneisuus tilassa jo pelkästään asemansa puolesta mahdollisesti ilmaisee. Voidaan myös pyrkiä hahmottamaan kuvitteellisen kehon asennon avaamia merkityksiä. Kuvitteellista kehoa voidaan myös ikään-kuin-katsella eri suunnista. Voidaan jälleen hahmottaa kehon asemaa näyttämökomposition osana edellisten huomioiden kautta – nyt näistä uusista näkökulmista käsin.
6. Seuraavaksi päätä jokin uusi kohta tilassa, jossa haluaisit kuvitteellisen kehon nähdä. Päätä ensin paikka ja sen jälkeen asento, johon kuvitteellinen keho tuolla päättämälläsi paikalla asettuu. Lähde nyt kuvittelemalla liikuttamaan kuvitteellista kehoa sen alkuperäiseltä paikalta tuohon uuteen, ennalta päättämääsi asemaan ja asentoon. Tämän liikeradan kuvitteellisella keholla tehtyäsi, palauta kuvitteellinen keho takaisin alkuperäiselle paikalleen.
7. Aseta seuraavaksi reaalinen ruumiisi taas kuvitteellisen kehon kanssa samalle paikalle – tätä kutsun kuvitteelliseen kehoon sisentymiseksi. Pyri säätämään reaalisen ruumiisi asento mahdollisimman uskollisesti kuvitteellisen kehon pinnan mukaan. Anna sitten kuvitteellisen kehon alkaa liikuttaa reaalista ruumistasi. Kuvitteellinen keho tekee nyt edellisessä vaiheessa suunnittelemasi paikan- ja asennonvaihdoksen ja pyrit reaalisella ruumiillasi ilmentämään – mahdollisimman tarkasti kuvitteellisen kehon liikuttamana – tämän saman paikan- ja asennonvaihdoksen.
8. Voit poistua kohdassa neljä ehdottamallani tavalla myös tästä kuvitteellisen kehon uudesta asennosta ja olet jälleen siirtynyt projisoimaan kuvitteellista kehoa. Voit jatkaa näin sisentymisten ja projisoimisten vuorotteluna tätä harjoittelua haluamasi ajan.
9. On mahdollista, että harjoittelusi aikana tavoitat kuvitteelliseen kehoon sisentymisen aikana kokemuslaadun, jossa koet hahmottavasi reaalisen ruumiisi tilassa reaalisen ruumiisi ulkopuolelta. Tällaista kokemuslaatua kutsun kuvitteelliseksi katsojakehoksi. Omassa havainnossani kokemuslaatu pysyy voimassa kerrallaan vain hyvin pienen hetken. Havaitsen itse tällaisen kahdentumisen useissa näyttelemiskokemuksissani.
10. Kun haluat lopettaa harjoittelun, voit kevyesti taputella reaalisen ruumiisi pinnan kauttaaltaan. Joskus harjoittelussa kuvitteelliseen kehoon sisentyminen tuottaa reaaliseen ruumiiseen lieviä lihasjännityksiä, jotka eivät purkaudu pelkästään taputtelun avulla. Harjoittelun voi päättää myös ravistelemalla kevyesti reaalista ruumistaan.
    

Edellä antamassani ohjeistuksessa tulee esiin kaksi taiteelliselle tutkimukselleni ominaista piirrettä suhteessa näyttelemiseen:

1. yhtäältä ohjeistuksessa esittelemäni toimintatapa on itsessään taiteellinen tekniikka ja sitä voidaan soveltaa esityksenteossa
2. lisäksi näytteleminen ohjeistuksen johdattamalla tavalla on väylä ruumiinkokemusten tutkimiseen. Tutkimuksellisesti tietysti tarvitaan lisäksi taiteellisen toiminnan synnyttämän kokemuksen reflektoimista.

Kuvitteellinen keho reaalisesta ruumiista -tekniikka on yksi esimerkki tavasta, jolla olen pyrkinyt tekemään omassa kokemuksessani ilmenevää ja tutkimusaiheeseeni liittämääni kokemuksellisuutta jaetuksi. Juha Himanka onkin tuonut esiin, että fenomenologia sanassa yhdistyvät juuri ilmiö ja sen ilmeneminen (fainómenon) ja yhteinen keskusteltava tila (lógos). Fenomenologia onkin juuri sitä, että ilmiöitä tuodaan ilmenemisessään yhteisen selventämisen piiriin. (Himanka 2002, 11) Koska näyttelemiseen ja kuvittelutekniikoihin liittyvät kokemukset ovat monisyisiä ja monelta osin omassa kokemuksessani myös sanallistamisen ulottumattomissa, on tuntunut perustellulta avata kokemuksia antamalla ohjeet, joilla päästä itse kokemusten äärelle. Nyt näyttelemiskokemukseni ja sen reflektion kautta tekemäni päätelmät on myös altistettu tutkimukselliselle kritiikille: periaatteessa kenen tahansa pitäisi pystyä antamiani askelmia seuraamalla tavoittamaan ainakin jotakin tarkoittamastani kokemuksesta.

Tässä avautuu nähdäkseni myös mahdollisuus kokemusten tutkimiseen yhteisöllisesti. Oletukseni on, että tutkimani ilmiöt itsessään ovat niin monisyisiä, että niiden tarkastelu syvenee ja rikastuu oikeastaan vain useiden eri ihmisten tutkimuksellisten lähestymisten kautta. Husserlin fenomenologista iskulausetta ”Asioihin itseensä!” seuraten, jokainen on velvollinen pysyttäytymään uskollisena omalle kokemukselleen ja esittämään päätelmänsä oman kokemuksensa ilmeisyyteen tukeutuen. Tekemieni kokeiluiden valossa on selvästikin mahdollista, että näyttelemällä toteutetuin keinoin voidaan päästä samojen ilmiöiden äärelle, minkä jälkeen ilmiöitä on myös mahdollista reflektoida. Näin taiteellisten käytäntöjen kautta tavoitettu tieto voi palvella myös pedagogisia päämääriä.

Viitteet

1 Kaislat vartioivat minua -esitys ei kuulunut enää taiteelliseen väitöstutkimukseeni sisältyviin tarkastettaviin töihin. Taiteellisen tutkimukseni aihe on näyttämöllinen kuvittelu. Ks. Bredenberg 2017.

2 Toteutin väitöstutkimukseni ja jatko-opintoni suurelta osin ansiotöitteni ohella ja tästä syystä myös tutkimusprosessini laajeni kestonsa puolesta.

3 En kritisoi sinänsä draamanäyttelemiseen keskittynyttä koulutustani. Mikään taidekoulutus tuskin vastaa kaikkiin kuviteltavissa oleviin taiteellisiin vaatimuksiin. Omalla kohdallani oli kyse etsinnästä suhteessa näyttämöaihioihin, jotka vaativat (itselleni) uudenlaisia tekniikoita ja tekotapoja, joihin ei koulutukseni kautta löytynyt riittäviä valmiuksia, toimintatapoja ja vastauksia.

4 Kaksituhattaluvun alussa prosessityötavat – joissa (teatteri)esitystä voidaan rakentaa myös tiukoista ammattiroolijaoista (”tonteista”) piittaamatta – tekivät vasta tuloaan suomalaiselle teatterikentälle. Taiteellisen väitöstutkimukseni voi myös nähdä ottavan osaa prosessityötapoihin liittyvään keskusteluun ja kehittelyyn.

5 Tajunnallisen toiminnan suuntautuneisuus eli intentionaalisuus on fenomenologiselle erityistieteelle keskeinen näkemys, ks. esim. Perttula 2008, 116.

6 Todellisuuden todellistumisesta ks. Himanka 2002, 11–14.

7 Toisinaan juuri kokemuksen outouden paljastuminen ja pääseminen esiin on tätä tarkoittamaani ”selventämistä”.

8 Harjoitetun ruumiin ruumiinfenomenologista analyysia on toteutettu Suomessa aiemminkin esimerkiksi liikunnan kontekstissa, ks. esim. Klemola 1998.

9 Reaalisella tarkoitan ajallis-avaruudellista, havainnossa annettua, ks. tarkemmin Bredenberg 2017, 69.

10 Tämän kirjoitelman laajuuden puitteissa kaikkien käsitteiden avaaminen ei ole mahdollista. Toivon, että lukijani perehtyisi lisää ruumiillisuuden pohdintaani tutustumalla väitöskirjani lukuun 3, Bredenberg 2017, 51–64.

11 Käsin painelu on apukeino. Jos koet itse, että saat suunnattua huomiosi ihopintaan ilman käsin painelua, niin suuntaa huomiosi parhaaksi katsomallasi tavalla.

Lähteet

Bredenberg, Mikko. 2017. Näyttämöllinen kuvittelu. Acta Scenica 49. Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu, esittävien taiteiden tutkimuskeskus. urn.fi/URN:ISBN:978-952-7218-05-1.

von Herrmann, Friedrich-Wilhelm. 1998. ”Fenomenologian käsite Heideggerilla ja Husserlilla.” Suomentanut Miika Luoto teokseen Arto Haapala (toim.). Heidegger – ristiriitojen filosofi. Helsinki: Gaudeamus, 105–135.

Himanka, Juha. 2002. Se ei sittenkään pyöri. Johdatus mannermaiseen filosofiaan. Helsinki: Tammi.

Husserl, Edmund. 1963. Cartesianische Meditationen und Pariser Vorträge. Toimittanut Stephan Strasser. Haag: Martinus Nijhoff.

Klemola, Timo. 1998. Ruumis liikkuu – liikkuuko henki? Fenomenologinen tutkimus liikunnan projekteista. Filosofisia tutkimuksia Tampereen yliopistosta VOL 66. Tampere: Tampereen yliopiston jäljennepalvelu.

Perttula, Juha. 2008. ”Kokemus ja kokemuksen tutkimus: fenomenologisen erityistieteen tieteenteoria.” Juha Perttula & Timo Latomaa (toim.) Kokemuksen tutkimus: merkitys – tulkinta – ymmärtäminen. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus, 115–162.