4

Varhaiskristillinen taide ja Bysantti

Rooman vallan loppuaikoina kollektiivinen uskonto oli joutunut epäsuosioon ja monet erilaiset mysteeriuskonnot kukoistivat. Kristinuskon rinnalla suosittuja olivat mm. Kybelen, monirintaisena kuvatun hedelmällisyyden jumalattaren, persialaisperäisen Mitran ja egyptiläisen Isis-jumalattaren kultit.

Kristityt muodostivat aluksi vaatimattoman, Roomassa hyljeksityn uskolahkon. Vuonna 313 keisari Konstantinus Suuri (306–337) kuitenkin poliittisista syistä johtuen lopetti kristittyjen vainot ja vuonna 392 kristinuskosta tuli Rooman virallinen uskonto (4/1). Ennen sitä valmistettua kristillistä taidetta kutsutaan varhaiskristilliseksi. Siinä oli idullaan aiheita ja piirteitä, jotka myöhemmin hioutuivat ja kristallisoituivat virallisessa kristillisessä kuvastossa. Kauden taidetyylit jaotellaan seuraavasti:

• Varhaiskristillinen taide n. 200–500 jaa.
• Bysanttilainen taide n. 500–1453

Ristiriitainen suhde kuviin

Kristittyjen alun perin kielteinen suhde kuviin juontaa juurensa juutalaisuuteen ja Vanhan testamentin negatiiviseen suhtautumiseen Jumalan kuvalliseen esittämiseen. Juutalaiset ottivatkin kuviin etupäässä kielteisen kannan. Kristinuskon levitessä kreikankielisille seuduille ja Roomaan, kristityt ottivat kuitenkin käyttöönsä paikallisia aiheita antaen niille omat merkityksensä. Niin kristittyjen piirissä vähitellen suhtauduttiin liberaalimmin Mooseksen kieltoon, jonka mukaan minkäänlaista kuvaa ei saanut tehdä ”niistä, jotka ovat ylhäällä taivaassa, eikä niistä, jotka ovat alhaalla maan päällä”.

Yksioikoista ratkaisua kuvan tekemiseen ei kuitenkaan syntynyt ja siksi teologiset erimielisyydet leimahtivat aika-ajoin liekkeihin huipentuakseen yli vuosisadan kestäneeseen sotaan 700–800-luvuilla.

Katakombien taide: varhaiset symbolit

Kristittyjen vainojen aikana 200-luvulla ja 300-luvun alussa symbolit toimivat salaviesteinä, joilla kristityt saattoivat tunnistaa toisensa, tai vaikkapa toisen kristityn haudan. Juuri nekropoleista, maanalaisista hauta-alueista eli katakombeista löytyvätkin kristillisen kuvakulttuurin juuret. Tärkeimmät katakombit sijaitsevat Roomassa, missä maanalaisia katakombiverkostoja on säilynyt kymmeniä kilometrejä. Toisinaan katakombit muodostavat jopa viisikerroksisia maanalaisia hautakomplekseja (4/2).

Juutalaiset ja kristityt eivät roomalaisten tavoin polttaneet vainajiaan, vaan hautasivat heidät katakombien seinäkomeroihin. Ne peitettiin tiilillä tai marmorilaatoilla, joihin tavanomaisen tekstin lisäksi kaiverrettiin neutraaleilta vaikuttavia symboleja, joista toinen kristitty pystyi kuitenkin heti tulkitsemaan kristillisen viestin.

Yleinen on Khi-rho-monogrammi, joka muodostuu kreikankielisen Kristus-nimen, Khristoksen, kahdesta ensimmäisestä kirjaimesta (4/3).

Suosittu oli myös toivon ankkuri. Ehkä kaikkein keskeisimmäksi symboliksi muodostui kuitenkin juutalaisperäinen kala, muun muassa messiaanisen ruoan symboli (4/4). Sille muodostui myös piiloviesti siksi, että kreikankielisen nimisarjan ”Jeesus, Kristus, Jumalan poika, Pelastaja” alkukirjaimista muodostuu sana ”kala”. Joskus kala yhdistettiin myös kasteseremonian veteen ja kala liittyi myös Kristuksen ihmetekoihin. Toinen keskeinen Kristukseen yhdistetty eläinsymboli oli karitsa.

Symboleita käytettiin paitsi katakombissa myös sormuksissa, joiden avulla kristityt saattoivat tunnistaa toisensa.

Muutamat symbolit periytyivät etäältäkin, kuten liekeistä kohoava myyttinen feenix-lintu. Se on peräisin egyptiläisestä perinteestä ja tuli symboloimaan ylösnousemusta. Samoin monien kulttuurien taiteesta tuttu riikinkukko tarkoittaa ikuista elämää. Lintuaiheista suosituin oli kuitenkin kyyhky, laajalti tunnettu rauhan vertauskuva, joka myöhemmin yhdistettiin pyhään henkeen.

Useat symbolit omaksuttiin suoraan Kreikan ja Rooman kuvaperinteistä. Kasviaiheista keskeisiä olivat palmunlehti sekä viiniköynnös, jonka kristillisen symboliikan taustalla ovat Kristuksen sanat: ”Minä olen totinen viinipuu, ja minun isäni on viinitarhuri.” Hyvä esimerkki motiivien kierrätyksestä on antiikin mytologian villieläimet sävelillään kesyttävä Orfeus, joka kristillisessä maailmassa yhdistettiin Kristukseen. Kristusta kutsuttiinkin joskus ”uudeksi Orfeukseksi”.

Kirkkoarkkitehtuurin varhaisvaiheet

Varhaiskristityt olivat kokoontuneet lähinnä yksityisasunnoissa ja niistä laajennetuissa kokoontumishalleissa, joita kutsuttiin nimellä domus ekklesiae (domus = talo, ekklesia = kokous). Kristinuskon tultua viralliseksi uskonnoksi tarvittiin seurakunnan kokoontumisille kuitenkin suurempia rakennuksia. Kehittyi kaksi erilaista kirkon perusmallia, suunnikkaan muotoinen basilika ja kupolin kattama keskeisrakennus. Molempien malli omaksuttiin suoraan Rooman virallisesta arkkitehtuurista.

Basilika eli pitkänomainen, kattorakenteita kannattavien pylväsrivistöjen kolmi- tai useampi ”laivaiseksi” jakama hallitila oli Roomassa palvellut mm. valtaistuin- ja oikeudenkäyntisalina. Sen sisäänkäyntiä vastapäisessä päädyssä oli yleensä puolipyöreä syvänne, apsis, jossa oli joko keisarin valtaistuin tai hänen muotokuvansa. Kirkossa ne korvattiin alttarilla (4/5). Keisarikultti sulautettiin osaksi kristillistä aatemaailmaa. Keisari julistautuikin Kristuksen ”sijaishallitsijaksi” omien samalla itselleen Kristukseen yhdistettyä auktoriteettia ja pyhyyttä.

Basilikan mallinen kirkkotila sai symboliikkansa Rooman vanhasta Pietarinkirkosta (jäänteet nykyisen alla). Sen ytimen muodosti Pietarin hauta. Pietarihan oli Rooman kristillisen seurakunnan perustaja ja sen ensimmäinen piispa, ja myöhemmät paavit olivat hänen edustajiaan maan päällä. Haudan takana avautui apsis. Sitä kehysti kaari, jonka voi tulkita taivaan symbolina tai keisarillisena riemukaarena. Haudan yläpuolella kohosi kierteisten pylväiden kannattama kunniakatos, jälleen suora laina roomalaisesta keisarikultista. Rooman vanha Pietarin kirkko antoi symbolisen merkityksen myöhemmillekin basilikan mallisille kirkoille.

Toisella kirkkotyypillä, kupolin kattamalla keskeisrakennuksella oli silläkin pitkä historiansa (4/6). Pyörötemppeli tunnettiin jo Rooman arkkitehtuurissa ja samanmuotoisia rakennuksia oli rakennettu antiikin sankarihahmojen muistoksi. Siitä lienee periytynyt tapa rakentaa pyöreäpohjaisia kristillisiä muistorakennuksia marttyyrien ja Kristuksen elämän käännekohtien kunniaksi. Merkittävin varhainen kristillinen pyörörakennus on Jerusalemin Pyhän haudan kirkko.

Pyöreä muoto toistuu sekä keskeiskupolikirkon pohjakaavassa että sen kupolin muodossa. Ympyrä ja pallo ovat voimallisia symboleja, jotka toistuvat monien uskontojen taiteessa symboloiden universumia, taivasta jne. Keskeiskupolikirkko tuli keskeiseksi kirkon malliksi nimenomaan itäisessä kristinuskossa.

Ihmishahmoisen Kristus-kuvan kehittyminen

Ihmishahmoinen Kristus on suhteellisen myöhäinen konstruktio, syynä juutalaisuudesta periytyvä kielteisyys ihmisen kuvaamiseen. Kun Kristus ilmestyi taiteeseen 300–400-luvuilla Kristus saatettiin samaistaa Heliokseen, antiikin auringon jumalaan. Keskeisenä lähtökohtana toimi kuitenkin hellenistisessä maailmassa yleinen paimen, lampaita kaitseva parraton nuorukainen (4/7).

Sen rinnalla esikuvaksi muodostui parrakas, kääröä kädessään pitävä varttunut mieshahmo, joka puolestaan juontuu antiikin taiteen filosofimuotokuvista (4/8). Joskus hahmot sekoittuivat oudolla tavalla, esimerkiksi kun perinteiselle paimenhahmolle kuvattiin käteen filosofin tekstirulla.

Vuosisatoja nuorekasta, parratonta ja varttunutta parrakasta Kristus-kuvaa käytettiin rinnan.

Sen jälkeen kun keisari Konstantinus kääntyi kristinuskoon vuonna 312 ja kristinuskosta tuli vuonna 393 Itä-Rooman virallinen uskonto kristilliseen taiteeseen omaksuttiin vaikutteita Rooman hovitaiteesta. Enää eivät varhaisten kristittyjen salaiset symbolit tai kristinuskon agraarista menneisyydestä muistuttava hyvä paimen -aihe riittäneet hovin tukeman virallisen uskonnon tunnuksiksi. Vuonna 692 Konstantinopolin kirkolliskokouksessa julistettiinkin, että ”kuvissa on esitettävä entisen karitsan sijasta meidän Jumalamme Kristuksen, Karitsan, ihmishahmo.”

Suosittua oli kuvata Kristus valtaistuimella apostolien ympäröimänä. Kuvaustapa juontaa juurensa roomalaisiin seremoniallisiin hovikohtauksiin, joissa keisari esitettiin hovilaistensa ympäröimänä (4/9). Maalliset ja uskonnolliset ainekset sekoittuivat luoden pohjan viralliselle kristilliselle ikonografialle.