5.2

Buddhalaisuus: oppi ihmisen hahmossa

Buddhalaisuuden perustajana pidetään Itä-Intiassa 400-luvulla kansankielellä opettanutta Siddhartha Gautamaa tai Sakyamunia, ”Sakya-klaanin viisasta”, jota alettiin bodhi-puun juurella saamansa valaistumisen jälkeen kutsua buddhaksi, ”valaistuneeksi”.

Buddhalaisen ajattelun mukaan buddhia on kuitenkin ollut ja tulee olemaan monia. Oman maailmanaikamme tärkein buddha on juuri Gautama Buddha, joskin hänkin inkarnoitui maan päälle erilaisina hyvään pyrkivinä olentoina 550 kertaa ennen kuin ruumiillistui Siddhartha Gautamaksi. Hän siirtyi kuolemansa jälkeen nirvanaan, josta ei ole enää paluuta jälleensyntymien ketjuun.

Varhaisessa 400-luvulla kehittyneessä kanonisessa perimätiedossa (jota aluksi resitoitiin, mutta joka sai kirjallisen muotonsa ajanlaskumme alun tienoissa) Buddha kuvattiin inhimillisenä opettajana, jonka elämänkaaren virstanpylväitä ovat syntymä, maallisesta elämästä luopuminen, valaistuminen, opetustyön aloittaminen ja kuolema eli siirtyminen nirvanaan.

Buddhalaisen kuvaston varhaiset muodot

Varhaisessa perinteessä Buddhaa ei siis koettu jumalallisena olentona, vaan opettajana. Varhaisin säilynyt buddhalainen taide onkin luonteeltaan didaktista eli sillä opetettiin erilaisia kerronnallisia perinteitä hyödyntämällä kansalle opin perusteet. Buddhaa itseään ei varhaisessa taiteessa kuvattu lainkaan, vaan hänen läsnäolonsa ilmaistiin erilaisin symbolein. Hänen läsnäoloonsa viitattiin muun muassa bodhipuun (puu, jonka alla Buddha sai valaistumisensa) alle kuvatulla istuimella (5/8), kunniapäivänvarjolla, Buddhan jalanjäljin jne.

Buddhan symboleiksi vakiintui myös erilaisia esineitä, kuten munkin kerjuukuppi, Buddhan oppia symboloiva dharmachakra eli opinpyörä jne. Buddha voitiin kuvata myös jalanjälkien välityksellä ja hänen nirvanaan siirtymisensä kuvamaalla stupa -kumpu. Välillisesti Buddhaan saatettiin viitata kuvamaalla jokin hänen 550stä edellisestä ruumiillistumastaan, kuten esimerkiksi kultainen kauris, apina, norsu tai prinssi.

Ihmishahmoisen Buddha-hahmon kehittyminen

Antropomorfisen eli ihmishahmoisen buddhankuvan kehittely alkoi 100-luvun tienoilla jaa. Syynä ilmiöön oletetaan olleen se, että Buddha alettiin kokea jumalankaltaisena olentona. Myös hindulaisuuden ensimmäiset varsinaiset ihmishahmoiset jumalankuvat ilmestyivät samoihin aikoihin. Ennen sitä intialaiseen kuvastoon oli jo kuulunut varhaisempia luonnonjumaluuksia, kuten hedelmällisyyden ruumiillistumia ja naga-käärmehenkiä jne.

Intialaisessa perinteessä ihmishahmon kuvaus ei siis ollut periaatteellisesti kiellettyä. Siitä todistaa jo Indus-kulttuurin ajoilta (n. 2600–1800 eKr) peräisin oleva sinetti, ns. Joogi-sinetti, joka kuvaa risti-istunnassa olevaa sarvipäistä hahmoa. Se on tulkittu niin hindulaisen Shiva-jumalan kuin istuvan Buddha-hahmon prototyypiksi.

Nykyisen käsityksen mukaan Buddha-hahmoa kehiteltiin eri puolilla Intiaa suunnilleen samanaikaisesti. Varhaisimpana keskuksena pidetään Mathuran kuvanveistokoulukuntaa, joka toimi nykyisestä Delhistä hieman etelään. Siellä punaisesta hiekkakivestä veistettiin varhaisempia hedelmällisyyden jumalia muistuttavia energisen maskuliinisia Buddha-hahmoja (5/9).

Toinen koulukunta kehittyi nykyisen Pakistanin ja Afganistanin alueille, minne syntyi Gandharan kuvanveistokoulukunta. Sen tyylissä Aleksanteri Suuren valloitusretken myötä levinnyt hellenismi sekoittui intialaiseen perinteeseen ja aiheistoon. Gandharan Buddha-hahmot heijastavatkin hellenistisen taiteen vaikutusta roomalaisine toogineen, aaltoilevine hiuksineen ja kreikkalaisine profiileineen (5/10).

Kolmas varhainen keskus, jossa Buddha alettiin kuvata ihmisen hahmossa, oli Amaravati eteläisimmässä Intiassa. Siellä Buddha-hahmoja veistettiin paikallisesta vihreänharmaasta kalkkikivestä. Amaravatin tyyli levisi merireittejä myöten Sri Lankalle ja Kaakkois-Aasiaan, missä vastaavia Buddha-hahmoja on säilynyt 100–200-luvuilta.

Intian klassisen, 300–400-luvuilla hallinneen Gupta-dynastian aikana Mathuran ja Gandharan koulukuntien esikuvista muokattiin klassinen Buddha-hahmo (5/11). Gandharan perinteestä lainattiin toogamainen, molemmat olkapäät peittävä munkinkaapu ja yliluonnollisesta voimasta ja loistosta viestivä sädekehä, niin tuttu kristillisestäkin perinteestä. Mathuran perinteestä omaksuttiin puolestaan Buddhan vartalon kuvaustapa. Buddhan kasvot saivat ovaalin perusmuotonsa. Hänen alas luodut silmänsä heijastavat sisäänpäin kääntynyttä henkistyneisyyttä. Hiukset kuvattiin nyt pieninä hiuskiehkuroina.

Yliluonnollinen anatomia

Buddhan kuvaustapaa säätelivät jo aiemmin pyhissä teksteissä mainitut ns. ”universaalin hallitsijan 32 keskeistä ja 80 pienempää tunnusmerkkiä”. Niihin kuuluvat pitkät, lävistetyt korvalehdet (jotka viestivät siitä, että luopuessaan maallisesta rikkaudesta, Siddhartha otti pois raskaat korvakorunsa), usnisa-kohouma päälaella (joka viittaa viisauteen ja kuvataan toisinaan hiusnutturan kaltaisena), urna eli otsamerkki, joka alun perin oli hiuskiehkura, mutta vakiintui myöhemmin pyöreäksi kohoumaksi. Tunnusmerkkeihin kuuluvat vielä norsun kärsän tavoin taipuvat käsivarret, leijonamainen torso jne.

Gupta-kaudella kirjoitettiin myös Intian teatteriteorian opas Natyashastra. Siinä kanonisoitiin jo paljon aiemmin rituaalien yhteydessä käytetyt mudrat eli symboliset käsieleet sekä teoria ns. rasa-ilmaisusta eli tunnetilan manifestoinnista elein, asennoin ja ilmein. Niitä hyödynnettiin myös Buddha-hahmon ikonografiassa. Veistos ikään kuin puhuu katsojalle. Käsieleiden tarkka kieli voi ilmaista vaikkapa suojelusta, vapautuneisuutta tai siunausta ja ilmoittaa, mitä hetkeä Buddhan elämästä teos esittää: mietiskelyä ennen valaistumista, varsinaista valaistumista, ensimmäistä saarnaa jne. Kasvojen ilme ja keho puolestaan viestivät yleensä tyyntyneisyyttä, joka vakiintui teatteriteorian yhdeksänneksi ns. hallitsevaksi tunteeksi.

Gupta-kauden kaksi merkittävintä veistokoulukuntaa ovat Mathura, joka säilytti arkaaisen energisyytensä ja Itä-Intiassa sijaitseva Sarnath, jossa Buddha-hahmo saavutti ylittämättömän henkisyytensä. Sarnathin tyylissä Buddha kuvattiin yllään kehon linjat paljastava ohut kaapu (5/12). Tämä täysklassinen Buddha-tyyppi levisi laajalle buddhalaiseen maailmaan, Himalajan seuduille, Silkkitietä myöten Keski- ja Itä-Aasiaan sekä merireittejä myöten Kaakkois-Aasiaan toimien esikuvina monille paikallisille taidetyyleille.

Buddha-hahmo eri buddhalaisuuden suuntauksissa

Buddhalaisuuden varhaisin säilynyt muoto, johon pitkälti tässä yhteydessä keskitytään, on theravada. Se painottaa luostarilaitoksen merkitystä ja opettaa, että päämääränä on henkilökohtainen valaistuminen. Se levisi Intiasta jo varhain Sri Lankalle (5/13) ja edelleen Kaakkois-Aasiaan, missä Myanmar (Burma) (5/14), Thaimaa, Laos ja Kambodzha ovat edelleen theravada-buddhalaisia maita. Theravadan piirissä Buddha-hahmo säilytti asemansa keskeisimpänä kulttikuvana. Buddha-veistoksen teettämistä on siellä pidetty ja pidetään edelleen hyvää karmaa tuottavana tekona ja siksi Buddha-veistoksia toistetaan lähes loputtomiin kopioimalla vanhempia, erityistä pyhyyttä omaavia esikuvia.

Buddhalaisuus jakautui eri koulukuntiin. Etelä-Intiassa syntyneessä, mutta nopeasti Länsi- ja Silkkitietä myöten Itä-Aasian levinneessä mahayana-buddhalaisuudessa koettiin itsekkäänä varhaisemman buddhalaisuuden näkemys siitä, että opin ydin olisi yksilön huoli vain omasta vapahduksestaan. Mahayanassa kehitettiin Buddhan rinnalle bodhisattva, täydellisyyden saavuttanut henkilö, joka myötätunnosta muuta luomakuntaa kohtaan ei siirry nirvanaan ennen kuin kaikki elävät olennot ovat saavuttaneet vapahduksensa (5/15).

Päinvastoin kuin maallisesta vallasta luopunut, munkinkaapuinen Buddha, bodhisattva kuvataan yllään prinssin asu ja korut. Historiallisen Gautama Buddhan rinnalla mahayana-kuvastoon liittyy lukuisia muita, ns. transkedentaalisia buddhia, intialaisperäisiä jumalia ja taivaallisia olentoja.

Kiinaan mahayana-buddhalaisuus levisi ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla eaa. ja sieltä edelleen Koreaan 300-luvulta alkaen (5/16). Japaniin buddhalaisuus omaksuttiin kiinalaisissa ja korealaisissa muodoissa 500–800-luvuilla (5/17).

Ehkä kaikkein rikkain buddhalainen kuvamaailma kehittyi vajrayana-buddhalaisuudessa, joka kiteytyi keskiajalla Itä-Intian suurissa luostariyliopistoissa, mutta joka islamin valloitusten myötä emigroitui 1100-luvun lopun jälkeen Himalajan alueille. Sen ytimen muodostavat varhaisemmista tantralaisista opeista periytyvä kaiken olemuksena piilevä tyhjyyden käsite.

Vajrayana hyödyntää rituaaleja, joogan kaltaisia menetelmiä ja mystisiä salaoppeja. Olennaista sille on, että perimmäisen tiedon voi saavuttaa ainoastaan gurun tai laman välityksellä initiaatiorituaalissa. Siksi sitä on kutsuttu myös esoteeriseksi buddhalaisuudeksi. Vajrayanan kuvaperinteessä kuvataan toisinaan historiallista Gautama Buddhaa, mutta useimmin buddha-hahmot ovat transsendentaalisia ilmenemismuotoja tai kuviteltujen muinaisten maailmankausien lukemattomia buddhaolentoja, jotka voi identifioida värin ja erilaisten tunnusesineiden perusteella (5/18).