7.2

Renessanssin ympäristöt: harmonian lait

Keskeisperspektiivin keksiminen oli yksi varhaisrenessanssin saavutuksia. Sen oivalsi ensimmäisenä todennäköisesti arkkitehti Filippo Brunelleschi (1377–1446), mutta kirjalliseen muotoon sen muokkasi vuonna 1435 toinen varhaisrenessanssin arkkitehtuurin jättiläinen, Leon Battista Alberti (1404–1472).

Keskeisperspektiivi tai viivaperspektiivi perustuu oivallukseen, jonka mukaan näkösäteet ovat geometristen lakien alaisia suoria viivoja, jotka kohtaavat ns. katoamispisteessä katsojan silmien tasolla. Kuvataiteessa tämä johti konventioon, jossa esimerkiksi maalaus muodostaa eräänlaisen näyttämöllisen tilan, jota katsoja tarkkailee sen yhdeltä sivulta. Tämä konventio vakiintui länsimaiseen taiteeseen aina 1800-luvun loppupuolelle, jolloin aikansa modernistit kyseenalaistivat sen monopoliaseman eri tavoin.

Keskeisperspektiivi tuli renessanssin loppupuolella ja nimenomaan barokin aikakaudella myös teatterin konventioksi. Barokkinäyttämön tilailluusiot luotiin perspektiiviä tietoisesti liioittelemalla tai manipuloimalla.

Monet kuvataiteilijat, kuten Piero della Francesca ja Paolo Uccello, tutkivat innokkaasti perspektiiviä (7/7). Monet laativat siitä myös ohjekirjoja. Perspektiivi perustui siis geometrian lakeihin. Humanistit tunsivat syvää kiinnostusta geometrian lisäksi myös matematiikkaan. Antiikin innoittamina he etsivät myös matematiikasta universaaleja totuuksia. Muotoutui käsitys ns. harmonisten lukujen ja universumin yhteyksistä.

Syvällisimmin juuri Piero della Fransesca paneutui matematiikan ja maalaustaiteen yhteyksiin. Se selittää hänen maalaustensa kristallisen selkeyden. Hänen työpajansa tekemänä pidetään muun muassa ihanteellista kaupunkia esittävää maalausta. Siinä kokonainen renessanssikaupunki on suunniteltu harmonian sääntöjä noudattaen (7/9).

Filippo Brunelleschi (1377–1446)

Renessanssin arkkitehtuurin varhainen mestari, Filippo Brunelleschi edusti aivan uudenlaista taiteilijatyyppiä. Keskiajan rakentajat olivat olleet anonyymejä käsityöläisiä tai rakennusmestareita. Brunelleschi sen sijaan tuli varakkaasta suvusta ja oli aikakautensa muiden humanistien tavoin monipuolisesti sivistynyt. Hänen tuotannossaan yhdistyvät peloton innovatiivisuus ja täydellinen harmonian taju.

Firenzen kaupungin maamerkki ja sen vallan symboli on Brunelleschin suunnittelema Tuomiokirkon kupoli (7/10). Tehtävänä goottilaisen, marmorilla katetun tuomiokirkon kattaminen valtavalla kupolilla oli jo teknisesti lähes ylivoimainen tehtävä. Hänen uhkarohkea suunnitelmansa esiteltiin epäilevälle raadille vuonna 1418.

Kupoli onnistui yli odotusten kiitos Italiassa ennen tuntemattoman toteutustavan. Se rakentui kahdesta kuorikerroksesta, jotka tukivat toisiaan niin tehokkaasti, ettei mitään tukirakenteita tarvittu. Onnistumisen taustalla vaikutti todennäköisesti se, että arkkitehti tunsi niin islamilaisen maailman kuin muinaisen Rooman kupoliarkkitehtuuria.

Teknisen kekseliäisyyden lisäksi Brunelleschin vahvuus oli antiikin uudelleentulkinta. Hänen varhainen mestariteoksensa Firenzen Löytölasten kodin julkisivussa antiikin puolikaaret ja pylväsaiheet on käsitelty täysin uudella tavalla. Ehkä hienoin esimerkki Brunelleschin kyvystä muokata antiikin arkkitehtuurista periytyvät aiheet vastaamaan renessanssin käsitystä kirkkaudesta ja harmoniasta on Firenzen Pazzi-kappelin interiööri (7/11).

Se rakentuu kuutioista, puolikuutioista ja puolipalloista. Tilan selkeyttä korostavat tumat pylväät ja vyöhykkeet, jotka rajaavat elementit selkeästi. Tilassa ei ole viittaustakaan gotiikan mystiikkaan ja hämäryyteen. Tila on helposti hahmotettava, kirkas ja looginen eikä yhtään sen yksityiskohtaa voisi muuttaa tai siirtää harmonian siitä kärsimättä.

Leon Battista Alberti (1404–1472)

Leon Battista Alberti kiteytti elämäntyössään paljon renessanssin ihanteista. Itse asiassa häntä voisi luonnehtia renessanssi-ihmiseksi. Hän oli paitsi arkkitehti myös kirjailija, kuvanveistäjä, monipuolinen oppinut ja estetiikan teoreetikko. Hän lienee ensimmäinen ”ammattiarkkitehti”, joka ei itse enää osallistunut rakennusten toteuttamiseen, vaan nykyajan arkkitehtien tavoin ainoastaan suunnitteli niitä.

Hän kiteytti sen, mikä myöhemmin on mielletty ”renessanssiarkkitehtuuriksi”. Se perustuu pitkälti antiikin pylväsjärjestelmien käyttöön. Hän kehitti myös ns. kolossaalijärjestelmän, jossa pylväät tai pilasterit ovat koko julkisivun korkuiset ja niihin voidaan yhdistää pienemmässä mittakaavassa myös muita pylväsjärjestelmiä. Idean tähän hän sai Rooman riemukaarista.

Riemukaariteema onkin kantava hänen Riminiin suunnittelemassaan San Francescon hautamausoleumiksi muutetussa kirkossa (7/12). Sen pohjana oli vanhempi rakennus, jonka Alberti päällysti valkealla marmorilla. Keskeneräisenäkin se antaa hyvän kuvan Albertin ihanteista. Julkisivu on rytmitetty riemukaariaihein, jotka viittaavat kuoleman voittamiseen. Sivuseinät on puhkottu seinäkomeroin, jotka oli tarkoitettu suurmiesten sarkofageille. Koko rakennus tuo kompaktiudessaan ja tasapainoisuudessaan mieleen antiikin temppelit, vaikka niiden aineksia onkin sovellettu täysin uudella tavalla.

Andrea Palladio (1508–1580)

Täysrenessanssin aikana toimi useita merkittäviä arkkitehteja kuten Bramante ja myöhemmin käsiteltävä kuvanveistäjä ja maalari Michelangelo. Rakennusmestarina uransa aloittanut Andrea Palladio kiteytti tuotannossaan renessanssin harmoniaihanteen geometriaa ja matematiikkaa hyödyntäen. Hän tunsi hyvin Rooman arkkitehtuurin ja Rooman arkkitehtuuriteoreetikon Vitruviuksen kirjoitukset. Itsekin hän kirjoitti arkkitehtuurin ohjekirjoja.

Vitruvius oli jo esittänyt teorian, jonka mukaan sopusuhtaisen ihminen sopii ylä- ja alaraajat levitettyinä täydellisimpien geometristen muotojen, ympyrän ja neliön, sisään. Näin ihmiskeho ja geometrian perusmuodot saatiin yhdistettyä – pyrkimys, joka hallitsi renessanssin estetiikkaa. Leonardo da Vinci teki tästä kuuluisan piirroksensa, joka esitellään tuonnempana ja Palladio sovelsi ajatusta arkkitehtuurissaan.

Palladion tuotanto on monipuolinen. Siihen kuuluu kirkkoja, julkisia rakennuksia, ainoa säilynyt renessanssiteatteri, joka esitellään seuraavassa luvussa, sekä ennen kaikkea yläluokan esikaupunkipalatseja tai huviloita eli villoja. Niistä tunnetuin on Villa Rotonda, jossa Palladion harmoniakäsitys näyttäytyy kirkkaana (7/13). Se koostuu neljästä joonialaisen temppelin päätyjä muistuttavasta fasadista sekä neliönmuotoisesta keskiosasta, joka on katettu puolipallon muotoisella kupolilla.

Palladion tyyli ja ihanteet jäivät elämään aina 1800-luvun loppuun sakka. Erityisen suosittua tämä ns. uuspalladiolaisuus oli Englannissa.

Varhaisrenessanssin kuvanveisto: kehollisuuden paluu

Myös kuvanveiston alalla varhaisrenessanssi oli pitkälti paluuta antiikkiin tai pikemminkin antiikin uustulkintaa. Alastoman ihmiskehon kuvaus sallittiin jälleen, nimenomaan antiikin mytologian hahmoja kuvattaessa. Reliefeihin ilmestyi perspektiivin myötä syvyyttä. Antiikin innoituksesta alettiin jälleen valmistaa rintakuvia, mitaleja sekä pienoisveistoksia, joita rikkaat mesenaatit saattoivat ihailla pöydillään.

Donatello (n. 1386–1466) on varhaisrenessanssin kuvanveiston monipuolisin mestari. Hän työskenteli kaikilla kuvanveiston osa-alueilla. Hän valmisti reliefejä, arkkitehtoniseen yhteyteen liittyviä veistoksia, puuveistoksia ja monumentaaliteoksia. Hänellä oli poikkeuksellinen kyky löytää kullekin aiheelle ikään kuin juuri sille ominainen tekniikka ja tyyli.

Hänen katuvaa Maria Magdalenaa kuvaava puuveistoksensa on häkellyttävä (7/14). Ensi katsomalla siinä on jotakin keskiaikaista, mutta pian huomio kiinnittyy sen naturalismiin. Maria Magdalena on kuvattu rääsyissä ja kasvot kuluneina. Realismi on saanut lähes ekspressionistisia piirteitä.

Gattamelatan ratsastajapatsas Padovassa on ensimmäinen ratsastajapatsas antiikin aikojen jälkeen (7/15). Venetsian armeijan ylipäällikkö on kuvattu siinä ratsunsa selässä. Hän on renessanssiasussa, mutta antiikkiin viittaa hänen roomalainen rintahaarniskansa. Muokkaamalla taitavasti mittasuhteita Donatello on kyennyt korjaaman esikuvansa, roomalaisajan Marcus Aureliuksen ratsastajapatsaan kömpelyydet.

Donatellon pronssinen Daavid-veistos on ensimmäinen luonnollista kokoa oleva alastonveiston sitten antiikin (7/16). Voittoisa Daavid seisoo Goljatin katkaistun pään päällä, ei niinkään sankarina, vaan pikemminkin omasta vetovoimastaan tietoisena viettelijänä. Teoksen tilannut firenzeläinen ylimys todennäköisesti arvosti alastonta mieskauneutta muussakin kuin puhtaassa esteettisessä mielessä. Veistoksen eroottisuutta korostaa maasta kohoava kotkan siipi, joka hivelee Daavidin reiden sisäpintaa. Antiikin kulttuurin muiden piirteiden myötä myös miestenvälinen seksuaalisuus nosti päätään renessanssin aikana. Monet tärkeät taiteilijat, Donatello mukaan luettuna, olivat homoseksuaaleja, vaikka laki ja kirkko sen periaatteessa kielsivätkin.