Saatteeksi

Tämä oppimateriaali on tarkoitettu Teatterikorkeakoulun ”Tila, kuva, aatteet” -luentosarjan oheismateriaaliksi. Kymmenestä luentokokonaisuudesta rakentuva sarja on suunniteltu nimenomaan teatterin ja tanssin opiskelijoille. Siksi varsinaisissa luennoissa taidehistorian (arkkitehtuuri ja kuvataiteet) lisäksi mukana on myös viittauksia teatterin, tanssin ja oopperan ilmiöihin. Pyrkimyksenä on sitoa nämä taiteen alat niihin aatteisiin, niin poliittisiin, uskonnollisiin kuin filosofisiin, jotka ovat eri aikakausina taiteita olennaisesti muokanneet. Tämä verkkomateriaali tarjoaa rungoksi taidehistorian pääpiirteet 1800-luvun loppuun saakka.

”Taide” on itse asiassa melko nuori ja omasta eurooppalaisperäisestä taidekäsityksestämme kumpuava käsite. Valtaosa käsiteltävistä rakennuksista, esineistä tai kuvista eli ns. ”taideteoksista” ovat palvelleet jotakin hyvin tarkkaa käyttötarkoitusta. Esimerkiksi esihistorialliset esineet ja maalaukset lienevät palvelleet maagisia tarkoituksia. Ne heijastavat aikakautensa uskomusjärjestelmiä, aivan kuten keskiajan taide manifestoi erilaisia teologisia oppirakennelmia.

Varhaisilta ajoilta tunnetaan vain harvojen taiteentekijöiden nimet. Taide itsenäisenä ilmiönä, esteettisen ja/tai intellektuaalisen nautinnon tai stimulaation lähteenä on eurooppalaisessa kulttuuripiirissä peräisin antiikin maailmasta ja nimenomaan Italian 1400–1500-lukujen renessanssista.

Teoksensa nimellään signeerannut ”taiteilija” syrjäytti vähitellen useimmiten anonyyminä työskennelleen ”käsityöläisen”. Samalla vakiintuneet käsityksemme taiteilijasta ja taideteoksesta alkoivat muotoutua: maalaus kehysten rajaamana tauluna, veistos arkkitehtonisesta tai rituaalisesta yhteydestään irrallisena itsenäisenä teoksena jne. vakiintuivat 1400-luvulta eteenpäin.

Monet nyt itsestään selvinä pitämämme taidetta määrittävät ja arvottavat instituutit, kuten kokoelmat, museot, galleriat, taidekritiikki ja tekijänoikeudet alkoivat saada nykyisiä muotojaan Euroopassa vasta 1700–1800-luvuilla. Porvariston nousun myötä syntyi mesenaattijärjestelmän rinnalle ns. ”maksava yleisö” ja aikakauden länsimaista maailmaa mullistaneet vallankumoukset synnyttivät ensimmäiset varsinaiset poliittiset taideteokset.

Taiteen propaganda-arvo tunnettiin toki aiemminkin. Useimmat kirkon tai hovien teettämät teokset voikin tulkita myös tehokkaana ja tarkkaan suunniteltuna visuaalisena propagandana. Nykyisten kansallisvaltioiden muotoutuessa taiteesta tuli myös kansallinen projekti, jolla uusille kansakunnille muokattiin halutunlainen kuvasto ja arkkitehtoninen ympäristö. Renessanssin aikana alkunsa saanut käsitys taiteilijasta erityisenä luovana yksilönä sai 1800-luvulla uusia sävyjä kun siihen hitsautuivat romanttisen taiteilijasankarin ja neron myytit.

Taidehistoria keskittyi pitkään tyylihistoriaan. Tyylillä voidaan tietenkin tarkoittaa taiteilijan omaa yksilöllistä ”kädenjälkeä”. Taidehistoriassa tyylillä viitataan usein kuitenkin ”tyylikauteen”, kuten renessanssiin, barokkiin, rokokoohon jne. Nämä monasti jälkeenpäin annetut ja alun perin usein vähättelevät nimitykset ovat hyvin yleistäviä, sillä kukin tyylikausi pitää sisällään toisistaan hyvinkin poikkeavia pyrkimyksiä ja esteettisiä trendejä. Tyylikaudet eivät suinkaan seuranneet toisiaan samaan tahtiin eri puolilla Eurooppaa, vaan jatkuivat eri puolilla eripituisina ja erilaisina. Lisäksi tietoinen paluu menneisiin aikakausiin kuten esimerkiksi 1800-luvun lopun ns. ”kertaustyylit” ovat toistaneet ihanteita vuosisatojenkin takaa.

Taidehistoriassa on kuitenkin ollut tapana jo antiikin ajoista alkaen kuvailla taiteen muodonmuutokset eräänlaisena lineaarisena kehitystarinana. Esimerkiksi antiikin Kreikan taide on jaoteltu arkaaiseen, klassiseen ja myöhäisklassiseen kauteen. Tällaisessa kehityskaaressa aikaisempaan taiteeseen projisoidaan myöhempiä arvoja: ”arkaaisessa” taiteessa on idullaan ”klassiset” (jälkeenpäin määritellyt) ihanteet ja ”myöhäisklassisessa” taiteessa nämä ihanteet murtuvat. Tätä Euroopan taidehistoriasta periytyvää evoluutiokaavaa on sovellettu vaihtelevalla menestyksellä myös Euroopan ulkopuoliseen taiteeseen.

Puutteellisuuksistaan huolimatta edellä sivutut tyylitermit ovat edelleen käytössä. Niitä soveltamalla on edelleen luotu käsitteitä kuten esimerkiksi barokkijohdannaiset: barokkiteatteri, barokkiooppera, barokkitanssi, barokkinen jne. Siksi tämä oppimateriaali esittelee ja luonnehtii tyylikaudet pääpiirteissään painottaen samalla kuitenkin niissä vallinneita, joskus täysin ristiriitaisiakin pyrkimyksiä.

Trendit ja suuntaukset eivät ole olleet vain taiteen sisäisiä ilmiöitä, vaan ne heijastavat useimmiten erilaisia vallalla olleita aatteita ja toisinaan myös teknologisia innovaatioita. Oppimateriaalin pääteksti keskittyy taiteiden historiaan, mutta linkkiviitteet tarjoavat sen taustaksi tiiviitä tietoiskuja muiltakin aloilta.

Tämänkaltaisten laajojen taidehistorian yleiskatsausten vakio-ongelma on aikaperspektiivin vääristymä. Niinpä tässäkin yhteydessä 30 000 vuotta taiteen varhaisvaiheita käsitellään yhdessä luvussa, yli kaksi vuosituhatta Kaksoisvirtainmaan ja Egyptin taidetta toisessa luvussa jne. kun sen sijaan 1400–1500-lukujen renessanssista eteenpäin kullekin vuosisadalle on omistettu oma lukunsa.

Syy ratkaisuun on inhimillinen. Mitä etäisemmistä kausista puhumme, sitä vähemmän taidehistoriallista saati kirjallista materiaalia on tarjon ja sitä helpompi asioita on yksinkertaistaa. Sen sijaan tietomme lähivuosisadoista on paljon tarkempaa ja monilla oman aikakautemme ilmiöillä on juurensa juuri niiden kulttuurissa.

Hovien ja kirkon rooli taiteentilaajina väheni 1800-luvulla ratkaisevasti. Vastaavasti taiteentekijöiden omat pyrkimykset moninaistuivat. Vuosisadan loppua kohti syntyi erilaisia, rinnakkaisia tyylejä, ns. -ismejä. Monet niistä olisi helppo tulkita puhtaasti taiteellisina suuntauksina, mutta tosiasiassa useimmat niistäkin heijastavat aikakautensa aatteita ja teknologisia innovaatioita.

Symbolismi, prerafaeliitat ja Arts and Crafts Movement käänsivät katseensa tietoisesti esiteolliseen aikaan. Impressionismi syntyi samaan aikaan kuin näköhavaintoa ja optiikkaa tutkittiin ja valokuvaus keksittiin. Kubismi puolestaan osui yhteen afrikkalaisen primitiivisen veistotaiteen ”löytämisen” kanssa. Futurismi heittäytyi täysin rinnoin teollistumisen kehitysoptimismiin kun taas surrealismi paneutui ihmisen alitajuntaan heijastellen Freudin oppeja inhimillisestä alitajunnasta ja seksuaalisuudesta. Tähän dynaamiseen murrosvaiheeseen luentosarja päättyykin. Yhä moninaistuvine pyrkimyksineen ja uusine medioineen 1900-luvun taide ansaitsee kokonaan oman luentosarjansa.

Tänä globalisoitumisen aikana on mahdotonta enää yrittää hahmottaa kulttuurin ja taiteiden ilmiöitä yksinomaan Eurooppa-keskeisesti. Valtaosa maapallon pinta-alasta oli 1800-luvun lopussa länsivaltojen siirtomaina ja jo sitäkin ennen länsimainen sivilisaatio oli omaksunut elementtejä muista kulttuureista. ”Tila, kuva, aatteet” -luentosarja keskittyy kuitenkin etupäässä länsimaiseen taiteeseen, koska oman kulttuurin tuntemus on taiteentekijälle välttämättömyys. Kulttuuriinhan kuuluu olennaisesti menneen tuntemus, sen kommentointi ja uudelleen tulkinta.

Jotta oma taideperinteemme asettuisi laajempiin kehyksiin, mukana on kuitenkin myös viittauksia muihin kulttuureihin. Lisäksi luku 5 on omistettu eri maailmanuskontojen synnyttämille kuvakäsityksille. Mukana ovat tiiviit johdannot hindulaisuuden, buddhalaisuuden ja islamin sekä Itä-Aasian luontofilosofian luomiin kuvakulttuureihin.

Kuten jo edellä on korostettu, historian ja taiteen tutkimus on jatkuvaa uudelleentulkintaa. Luonnollisesti tämäkin luentosarja on vain yksi tulkinta. Taiteentekijä voi tietenkin käyttää kulttuuria omana käyttömateriaalinaan ja tulkita sitä mielivaltaisestikin, mutta yleispätevimmillään tulkinta pohjautuu paitsi vaikutelmiin myös tietoon. Aihepiiri on kuitenkin niin loputtoman laaja ja monisärmäinen, että se alkaa avautua vasta monilta tahoilta tarkasteltuna ja monia lähteitä tutkimalla.

Helsingissä 5.2.2008

Jukka O. Miettinen