Yksi kristillisen kuvataiteen keskeisiä kuvatyyppejä on krusifiksi eli ristiinnaulittu. Varhaisilla kristityillä oli ristiin kompleksi suhde. Sehän oli rikollisten kidutus ja -mestausväline. Vähitellen risti kuitenkin vakiintui uskon keskeisimmäksi symboliksi, tosin monissa eri muodoissa.
Ristiinnaulittua Kristusta on kuvattu muutamissa varhaisissa amuleteissa, mutta varhaisin varsinainen ristiinnaulitsemiskohtaus on peräisin 400-luvulta. Se on kaiverrettu Santa Sabinan basilikan puuoviin Roomassa.
Kristinuskon eri koulukunnat kehittivät ristiinnaulitusta omat variaationsa. Itäinen kristinusko pidättäytyi varhaisessa kuvaustavassa, jossa Kristus kuvataan ylväänä ja rauhallisena, ylösnousemuksen majesteettisena vertauskuvana.
Läntisessä kristinuskossa sen sijaan 900-luvun tienoilla alettiin korostaa Kristuksen inhimillisyyttä ja hänet kuvattiin yhä useammin ristillä riippuvana kärsivänä ihmisenä.
Krusifiksista tuli nimenomaan Pohjois-Euroopan kirkkojen keskeisin kulttikuva. Kirkon keskilaivan yläpuolella, ns. triumfikaaressa oli yleensä suuri puinen krusifiksi ja alttarilla pienempi metallinen ristiinnaulittu.
Espanjassa ja latinalaisessa Amerikassa Kristuksen verta vuotavat haavat, otsaa repivä orjantappurakruunu ja avoimet haavat kuvattiin lähes inhorealistisella tarkkuudella. Latinalaisessa Amerikassa kuvaustavan taustalla vaikutti paitsi jesuiittojen lähetystyö myös se, että paikallisissa intiaaniperinteissä veri- ja ihmisuhreilla oli ollut keskeinen kultillinen merkitys.