1.0Näkökulma taiteilijan laajentuvaan ammattilaisuuteen ja taidealan korkea-asteen koulutukseen

Työelämän muutoksesta puhutaan nykyään paljon kaikilla toimialoilla. Myös taidealoilla joudumme sopeutumaan kiihtyvään muutokseen ja uusiin työnkuviin. Taiteilijan luovuudelle ja taiteellisille lähestymistavoille on nähtävissä kasvavaa tarvetta työelämän organisaatioissa ja yleisemmin yhteiskunnassa (Nesta 2017; Hautamäki & Oksanen 2011). Suuret yhteiskunnalliset haasteet kuten kaupungistuminen, maahanmuutto, väestön ikääntyminen, yksinäisyys, sosiaalinen syrjäytyminen, kasvavat terveysongelmat ja ilmastomuutos ovat niin sanottuja ilkeitä ongelmia (Rantala 2017). Niiden pohtiminen ja ratkaiseminen edellyttää eri tutkimuksenaloja yhdistävää poikkiammatillista yhteistyötä, jossa on sijaa myös taiteelliselle ajattelulle. Edellä mainitut yhteiset haasteet ovat avanneet mahdollisuuksien ikkunan taiteilijoille, taidekasvattajille ja taiteilija-tutkijoille tarjota omaa asiantuntijaosaamistaan ja luovuutta uusille areenoille perinteisen taiteen kentän ulkopuolella (Johansson Sköldberg ym. 2016; Heinsius & Lehikoinen 2013; Darsø 2004).

Tässä luvussa esittelen sitä viimeaikaista yhteiskunnallista ja poliittista muutosta, joka on synnyttänyt uusia työmahdollisuuksia taidealan ammattilaisille. Tarkastelen lyhyesti hybriditaiteilijuutta ja taidealan ammattilaisille uusia työmahdollisuuksia tarjoavia ns. hybridejä toimintaympäristöjä, samoin kuin muutamia niihin liittyvän toiminnan ehtoja. Lopuksi pohdin laajentuvaan taiteilijuuteen liittyvää kouluttautumistarvetta ja tutkimuksen merkitystä taiteilijan laajentuvan ammattilaisuuden tarkastelussa. Tämä kirjoitus on jatkotyöstetty versio Yhteisö ja taide seminaarissa syksyllä 2019 Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa pitämästäni esitelmästä.

Poliittinen muutos ja taiteilijan uudet työmahdollisuudet

Viime vuosina taiteen positiivisia vaikutuksia hyvinvointiin, terveyteen ja sosiaaliseen muutokseen on tutkittu aikaisempaa enemmän (Burnard 2012; Clift & Stickley 2017; Cohen ym. 2006; Daykin ym. 2008; Deasy 2002; Gibson ym. 2009; Karkou ym. 2017; Lelchuk Staricoff 2004; Matarasso 1997; Patel 2010; Yang 2015; ks. myös marraskuussa 2019 julkaistava Maailman terveysjärjestön metasynteesiraportti taiteen terveys- ja hyvinvointivaikutuksista [Fancourt tulossa]). Meillä Suomessa näillä tutkimustuloksilla on ollut vaikutusta niin kulttuuripolitiikkaan kuin sosiaalipolitiikkaan, kun taiteen itseisarvon rinnalle on nostettu ajatuksia kulttuurihyvinvoinnista eli siitä, miten aktiivinen taiteisiin ja kulttuuriin osallistuminen voi vahvistaa ihmisten hyvinvointia ja terveyttä (Lilja-Viherlampi & Rosenlöf 2019). Esimerkkinä voidaan mainita ministerien Annika Saarikon ja Sampo Terhon vuoden 2018 lopulla julkistama ministerisuositus taiteen ja kulttuurin saatavuuden ja saavutettavuuden parantamiseksi sosiaali- ja terveydenhuollossa.^[12] Toinen esimerkki on maaliskuussa 2019 voimaan astunut uusi kuntien kulttuuritoimintalaki, jossa yhdeksi kunnan tehtäväksi on asetettu kulttuurin ja taiteen edistäminen ”osana asukkaiden hyvinvointia ja terveyttä, osallisuutta ja yhteisöllisyyttä sekä paikallista ja alueellista elinvoimaa, kulttuurista vuorovaikutusta ja kansainvälistä toimintaa” (Laki kuntien kulttuuritoiminnasta 116/2019, 3. §). Nämä muutokset poliittisessa ajattelussa ja lainsäädännössä voivat avata uusia työllistymisen mahdollisuuksia taiteilijoille, taidepedagogeille ja taiteilija-tutkijoille nimenomaan hyvinvointia ja terveyttä vahvistavan taidetoiminnan alueella.

Aktiivista sosiaalipolitiikkaa, vastuullista kansalaisuutta ja yrittäjyyttä korostavan uusliberalistisen kehityksen (Pyykkönen 2014; Hänninen ym. 2010; Harvey 2008) myötä uudet tarpeet työelämässä ja yhteiskunnassa näyttävät siis avaavan uusia markkinoita taidealan ammattilaisille. Esimerkiksi Espoon kaupungin henkilöstöpalvelut tilaa syksyllä 2019 taiteilijoita kaupunkiorganisaatioon tuomaan uutta ajattelua ja energiaa organisaatioon taiteen keinoin. Pilottiprojekti perustuu Espoon kaupungin uudelle tarinalliselle strategialle, ja sen tavoitteena on yhteistyön, vuorovaikutuksen ja työhyvinvoinnin parantaminen, samoin kuin innovatiivisuuden kehittäminen ja uusien ratkaisujen löytäminen.^[13] Tällaisilla työmarkkinoilla toimivien taiteilijoiden, taidekasvattajien ja tutkijoiden pitää kyetä tunnistamaan oman ammattilaisuutensa ja asiantuntijaosaamisensa mahdollisuudet ja rajat pyrkiessään vastaamaan erilaisiin haasteisiin eri asiayhteyksissä tilannekohtaisesti ja tarvelähtöisesti. Pärjätäkseen tällaisissa konteksteissa he joutuvat usein myös laajentamaan ammattilaisuuttaan ja päivittämään käsitystään taiteilijuudesta. Esimerkkejä tällaisesta taiteilijan työstä ovat muun muassa taiteelliset interventiot organisaatioissa (Johansson Sköldberg ym. 2016; Lehikoinen ym. 2016), taidelähtöinen innovaatioiden kehittäminen (Känkänen 2013; Heinsius & Lehikoinen 2013; Rantala & Jansson 2013) ja eri kohderyhmille suunnatut taideperustaiset hyvinvointiprojektit (Laitinen 2017; Lehikoinen & Vanhanen 2017; Nieminen & Sainio 2013).

Hybriditaiteilija, hybridit toimintaympäristöt, moniammatillinen yhteistyö ja ammatti-identiteetti

Taiteilijan työn laajentuminen terveys- ja sosiaalialan palveluihin, työelämän kehittämiseen ja innovaatiotoimintaan voidaan nähdä osana yleisempää hybridikehitystä työelämässä eli moniammatillista yhteistyötä, jossa yhteistoiminnallisella oppimisella on keskeinen asema. Yhteistoiminnallisella oppimisella tarkoitan tässä yhteydessä toimintaa, jossa ryhmä eri alojen ammattilaisia yrittää yhdessä ymmärtää jotakin ilmiötä tai ratkaista siihen liittyvää ongelmaa. Perusideana on, että ryhmän jäsenet hyväksyvät toistensa erilaisuuden, näkevät sen voimavarana ja hyödyntävät ryhmän jäsenten erityisosaamista tuottaessaan uutta tietoa ja ratkaisuideoita, jotka eivät palaudu kenenkään yksin tuottamaksi tiedoksi tai ideoiksi (Hellström ym. 2015). Tällaisissa prosesseissa taiteilijoilla voi olla arvokasta erityisosaamista tai näkökulmia, joita muiden alojen ammattilaisilla ei ole tai joita he eivät ehkä ensimmäisenä ymmärrä ottaa huomioon. Esimerkiksi tanssijalla tällaista erityisosaamista on koreografinen tapa ajatella ihmisten ja objektien välistä vuorovaikutusta tilassa, kehotietoisuus, kehollinen tieto ja kehollisen oppimisen lähestymistavat (Anttila 2013).

Hybridit toimintaympäristöt eivät ole taiteen autonomian tiloja – ne ovat nimensä mukaisesti risteymän ja ristipölytyksen paikkoja, joissa toimijat määrittävät toimintansa tavoitteet ja etsivät sopivan lähestymistavan yhdessä. Tällöin toimintaan liittyvät tarpeet määrittyvät tarkasteltavana olevasta asiasta käsin eivätkä siis pelkästään taiteen intresseistä käsin. Olennainen ero ns. vapaan taiteilijan ja hybriditaiteilijan välillä onkin ehkä asenne: hybrideissä ympäristöissä toimiminen edellyttää taiteilijalta kykyä asettua dialogisuhteeseen muiden alojen ammattilaisten kanssa ja myös halua luopua edes hetkeksi taidealalla vaikuttavista historiallisista periaatteista. Kuten hybrideissä ympäristöissä tapahtuvaa toimintaa tarkastellut Homi K. Bhabha on Jonathan Rutherfordin haastattelussa todennut, ”if you keep referring to those new sites to old principles, then you are not actually able to participate in them fully and productively and creatively” (Rutherford 1990, 216).

Luovan talouden aikakaudella, jota tätä nykyä elämme, osa taiteilijoista ei siis työskentele enää yksinomaan autonomisen taiteen alueella. Nykyään käsitykset taiteilijan laajentuneesta ammattilaisuudesta sisältävät rajoja rikkovaa moniammatillisuutta ja uusia vaihtoehtoisia taiteilijatyyppejä, kuten esimerkiksi taiteilija-käsityöläisen, taiteilija-viihdyttäjän, postmodernin taiteilijan, taiteilija-tutkijan, kulttuuriyrittäjän ja hybriditaiteilijan (Karttunen 2017; van Winkel ym. 2012; Abbing 2002). Esimerkiksi hybriditaiteilija toimii yhteiskunnan eri alueilla yhdistellen joustavasti vapaan taiteen ja soveltavan taiteen muotoja. Näiden eri muotojen väliset rajat ovat liudentuneet sekä taiteilijan omassa ajattelussa että hänen toimintaympäristöissään. (Van Winkel ym. 2012.) Esittävissä taiteissa hybriditaiteilijan työhön voi kuulua osallistavan tanssin tai yhteisöteatterin työpaja tai prosessi, jonka tavoitteena on vahvistaa yhteisöllisyyden kokemusta ja kehittää luovaa pohdintaa työyhteisössä. Samalla työssä voi syntyä itsenäinen teos: kirjoitelma, kuva, video tai esitys, johon koreografi on saanut ideoita osallistavan tanssin prosessista.

Taiteilijalle ja taiteilijaksi opiskelevalle on entistä tärkeämpää ymmärtää taiteilijuus toimijuuden lisäksi myös sosiaalisena konstruktiona, jota määrittävät – ja usein myös rasittavat – historialliset käsitykset taiteilijuudesta. Tällainen ymmärrys on tärkeää siksi, että luovan talouden aikakaudella taideala on aikaisempaa moninaisempi ja pirstaleisempi. Tämä muutos on osaltaan aiheuttanut sen, että taidealalla ei ole enää yhtä vaan lukuisia keskenään ristiriitaisia käsityksiä taiteesta ja taiteilijuudesta (Gielen 2015). Viime vuosina käyty keskustelu autonomisen taiteen rajojen puolustamisesta kertoo historiallisesti vakiintuneiden toimintatapojen muutoksesta ja siihen liittyvästä diskurssien välisestä jännitteestä – ts. autonominen taide ja vapaa taiteilija vs. utilitaristinen ajatus taiteilijasta hyötyä ja hyvinvointia tuottavien asiantuntijapalvelujen tarjoajana muiden toimialojen konteksteissa (Lehikoinen 2018). Kuten tutkijakollegojeni Anne Pässilän ja Allan Owensin kanssa olen todennut, tämä jännite aiheuttaa ainakin osalle taiteilijoista konfliktia ammatillisen identiteetin pohdinnassa (Lehikoinen ym. tulossa). Samalla se voi vaikeuttaa yksittäisen taiteilijan ammattilaisuuden laajentamista uusille hybrideille alueille, joissa hän voisi työllistää itsensä mielekkäällä tavalla. Taidealan korkea-asteen koulutuksilla ja täydennyskoulutuksella on tärkeä tehtävä tukea taiteilijan ammatti-identiteetin kehittymistä.

Laajentuva taiteilijuus: ammatti-identiteetti, koulutus ja tutkimus

Kuten kaikissa ammateissa, myös taiteilijan laajentuneen ammattilaisuuden alueilla luodaan niille erityistä käytännön tietoa, ammatillisia käytäntöjä, erityistaitoja ja toiminnan etiikkaa, joita taiteilijat tarvitsevat pärjätäkseen työskennellessään kyseisillä alueilla. Laajentaessaan ammattilaisuuttaan uusille – usein myös varsin vaativille – asiantuntijatyön alueille taiteilijat tarvitsevat koulutusta. Taidealan korkea-asteen koulutuksista, varsinkin täydennyskoulutuksena järjestettävistä maisteritutkinnon jälkeisistä erikoistumiskoulutuksista, keskusteltaessa mainitaan usein työelämälähtöisyys. Yleensä sillä tarkoitetaan, että koulutuksen tulisi vastata taidealan työelämän tarpeita, mikä on tietenkin yksi tapa perustella koulutusten julkista rahoitusta. Mielestäni tätä ei pitäisi kuitenkaan tulkita virheellisesti teoreettisen ajattelun torjumiseksi ja taidealan tutkimukseen nojaavan tietoperustan ohittamiseksi. Päinvastoin taidealan koulutuksien – myös täydennyskoulutuksen – järjestäminen korkea-asteella edellyttää syvää perehtyneisyyttä taiteilijuuden kysymyksiin: Mitä taiteilijuus on eri asiayhteyksissä ja eri aikoina? Minkälaista toimijuutta ja toimintaa siihen kuuluu? Minkälaista tietoa, taitoja ja osaamista siihen liittyy? Minkälaiset eettiset periaatteet ohjaavat sitä? Miten se tulee oikeutetuksi eri tilanteissa? Näihin ja muihin taiteilijuutta ja taiteilijan työtä niin perinteisissä kuin hybrideissä ympäristöissä koskeviin kysymyksiin vastaaminen edellyttää taiteilijuuden ja sen laajentumisen tutkimista näkökulmista, joissa yhdistyvät taiteellisen tutkimuksen, taidekasvatuksen tutkimuksen, taidehistorian tutkimuksen ja taidealan yliopistokoulutuksen tutkimusperustaisen kehittämisen tiedonintressit.

Taidealan tutkintokoulutuksiin sisältyy nykyisellään muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta yleensä varsin vähän opintoja, joissa pohditaan taiteilijan mahdollisuuksia hyödyntää erityisosaamistaan taidealan ulkopuolella. Toisaalta kyse on siitä, että taiteilijaksi kouluttaudutaan harjoittelemalla taiteilijan työssä vaadittavia käytännön taitoja, joiden oppiminen vie paljon aikaa. Toisaalta kyse voi olla myös siitä, että monissa koulutusohjelmissa taiteilijuus ymmärretään vielä nykyäänkin varsin perinteisesti. Onko siinä yksi syy, miksi taidealan ammattilaiset eivät välttämättä tunnista kaikkia työllistymisen mahdollisuuksia ja työllistyminen taidealalla on heikkoa? Ongelman ratkaisemiseksi ehdotan, että taidealan koulutuksien tutkintorakenteita, opetussuunnitelmia ja opettajien osaamista kehitettäisiin siten, että taiteilijan työn laajeneminen ja uudet työnkuvat huomioitaisiin yhdenvertaisina perinteisen taiteilijan työn rinnalla. Taidealan korkea-asteen opinnoissa taiteilijan laajentuva ammattilaisuus tulisikin huomioida niin kandidaatin ja maisterin tutkinnoissa kuin tohtoriohjelmissa. Hybridiin taiteilijan työhön erikoistava opintopolku tulisi rakentaa sivuainekokonaisuudesta etenevään maisteritutkinnon jälkeiseen erikoistumiskoulutukseen ja myös tohtoriopintoihin. Alalle tulisi perustaa professuureja vastaamaan alan kotimaisen ja kansainvälisen koulutus- ja tutkimusyhteistyön kehittämisestä. Pohjoismainen yliopistojen välinen poikkialainen tohtorikoulu, joka kouluttaa tutkijoita taide- ja kulttuurialan ja sosiaali- ja terveysalan yhdyspinnoille edistämään osallistavan taiteen, taidelähtöisten menetelmien käytön ja kulttuurihyvinvoinnin tutkimusta, olisi tärkeä askel eteenpäin yhteiskunnallisesti merkittävän ja nousussa olevan tutkimusalan kehittämiseksi.

Tämä artikkeli on tuotettu osana Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen rahoittamaa ArtsEqual-tutkimushanketta (n:o 314223/2017).

Lähteet

Abbing, Hans. 2002. Why are artists poor? Amsterdam: Amsterdam University Press.

Anttila, Eeva. 2013. Koko koulu tanssii! Kehollisen oppimisen mahdollisuuksia kouluyhteisössä. Helsinki: Teatterikorkeakoulu.

Burnard, Pamela. 2012. Musical creativities in practice. Oxford: Oxford University Press.

Clift, Stephen & Stickley, Theo, toim. 2017. Arts, health and wellbeing: A theoretical inquiry for practice. Newcastle upon Tyne: Cambridge Scholars Publishing.

Cohen, Gene D., Perlstein, Susan, Chapline, Jeff, Kelly, Jeanne, Firth, Kimberly M. & Simmens, Samuel. 2006. ”The impact of professionally conducted cultural programs on the physical health, mental health, and social functioning of older adults.” The Gerontologist 46(6): 726–734.

Darsø, Lotte. 2004. Artful creation: Learning-tales of arts-in-business. Frederiksberg: Samfundslitteratur.

Daykin, Norma, Byrne, Ellie, Soteriou, Tony & O’Connor, Susan. 2008. ”Review: The impact of art, design and environment in mental healthcare: a systematic review of the literature.” Perspectives in Public Health 128(2): 85–94.

Deasy, Richard J., toim. 2002. Critical links: learning in the arts and student achievement and social development. Washington, DC: AEP.

Fancourt, Daisy, tulossa. WHO health evidence synthesis report. Cultural contexts of health: The role of the arts in improving health and well-being in the WHO European Region. Copenhagen: WHO European Office.

Gielen, Pascal. 2015. The murmuring of the artistic multitude: Global art, memory and post-Fordism. Third revised and expanded edition. Amsterdam: Valiz.

Harvey, David. 2008. Uusliberalismin lyhyt historia. Suomentanut Kaisa Koskinen. Tampere: Vastapaino.

Hautamäki, Antti & Oksanen, Kaisa. 2011. Tulevaisuuden kulttuuriosaajat. Näkökulmia moderniin elämään ja työhön. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta 5/2011. Helsinki: Eduskunta.

Heinsius, Joost & Lehikoinen, toim. 2013. Training artists for innovation: Competencies for new contexts. Kokos 2/2013. Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu.

Hellström Martti, Johnson, Peter, Leppilampi, Asko & Sahlberg, Pasi. 2015. Yhdessä oppiminen: Yhteistoiminnallisuuden käytäntö ja perusteet. Helsinki: Into.

Hänninen, Sakari, Palola, Elina & Kaivonurmi, Maija. 2010. Mikä meitä jakaa? Sosiaalipolitiikkaa kilpailuvaltiossa. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Johansson Sköldberg, Ulla, Woodilla, Jill & Berthoin Antal, Ariane, toim. 2016. Artistic interventions in organizations: Research, theory and practice. London & New York: Routledge.

Karkou, Vicky, Oliver, Sue & Lycouris, toim. 2017. The Oxford handbook of dance and wellbeing. New York, NY: Oxford University Press.

Känkänen Päivi. 2013. Taidelähtöiset menetelmät lastensuojelussa – kohti tilaa ja kokemuksia. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimuksia 109. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Laitinen, Liisa. 2017. Vaikuttavaa? Taiteen hyvinvointivaikutusten tarkastelua. Turun ammattikorkeakoulun tutkimuksia 46. Turku: Turun ammattikorkeakoulu.

Lehikoinen, Kai. 2018. ”Setting the context: Expanding professionalism in the arts – a paradigm shift?” Careers in the Arts: Visions for the Future, toim. Barbara Revelli, 16–30. Amsterdam: ELIA.

Lehikoinen, Kai, Pässilä, Anne, Martin, Mari & Pulkki, Maiju, toim. 2016. Taiteilija kehittäjänä: taiteelliset interventiot työssä. Kokos 1/2016. Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu.

Lehikoinen, Kai, Anne Pässilä & Allan Owens, tulossa. ”Conflicting professional identities for artists in hybrid contexts: Insights from a pilot programme initiating artistic interventions in organisations.” A changing game: Expanding professionalism in music and higher music education, toim. Heidi Westerlund & Helena Gaunt. London: Routledge.

Lehikoinen, Kai & Vanhanen, Elise, toim. 2017. Taide ja hyvinvointi. Katsauksia kansainväliseen tutkimukseen. Kokos-julkaisusarja 1/2017. Helsinki: Taideyliopisto.

Lelchuk Staricoff, Rosalia. 2004. Arts in health: a review of the medical literature. London: Arts Council of England.

Lilja-Viherlampi, Liisa-Maria & Rosenlöf, Anna-Mari. 2019. ”Moninäkökulmainen kulttuurihyvinvointi.” Taide töissä – Näkökulmia taiteen opetukseen sekä taiteilijan rooliin yhteisöissä, toim. Ilona Tanskanen, 20–39. Turun ammattikorkeakoulun raportteja 256. Turku: Turun ammattikorkeakoulu.

Matarasso, François. 1997. Use or ornament? The social impact of participation in the arts. Stroud, UK: Comedia.

Nieminen, Kirsti & Sainio, Eila, toim. 2013. ”Ei tarvittukaan parasetamolia.”Kuvauksia mentoroinnista ja taidetoiminnasta hoivassa. Helsinki: Diakonia-ammattikorkeakoulu.

Patel, Raj. 2010. ”Creativity and Partnership.” What is youth work?, toim. Janet Batsleer ja Keith Popple, 61–72. Exeter: Learning Matters.

Pyykkönen, Miikka. 2014. Ylistetty yrittäjyys. SoPhi-sarja 127. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Rantala, Pälvi & Jansson, Satu-Mari, toim. 2013. Taiteesta toiseen. Taidelähtöisten menetelmien vaikutuksia. Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan julkaisuja B. Tutkimusraportteja ja selvityksiä 10. Rovaniemi: Lapin yliopisto.

Rutherford, Jonathan. 1990. ”The third space: interview with Homi K. Bhabha.” Identity: Community, Culture, Difference, toim. Jonathan Rutherford, 207–221. London: Lawrence and Wishart.

Winkel van, Camiel, Gielen, Pascal & Zwaan, Koos. 2012. De hybride kunstenaar. Expertisecentrum Kunst en Vormgeving, AKV|St. Joost (Avans Hogeschool).

Yang, Jing. 2015. Benefit-oriented socially engaged art: Two cases of social work experiment. Jyväskylä studies in humanities 242. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Digitaaliset lähteet

Karttunen, Sari. 2017. ”Laajentuva taiteilijuus – yhteisötaiteilijoiden toiminta ja identiteetti hybridisaatio-käsitteen valossa.” Tahiti 1/2017. Haettu 8.3.2019. tahiti.fi/01-2017/tieteelliset-artikkelit/laajentuva-taiteilijuus-%e2%80%93-yhteisotaiteilijoiden-toiminta-ja-identiteetti-hybridisaatio-kasitteen-valossa

Laki kuntien kulttuuritoiminnasta 116/2019. Haettu 20.8.2019. www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2019/20190166

Nesta. 2017. Nesta’s work in the creative economy, arts and culture. Lontoo: Nesta. Haettu 20.9.2017. www.mendeley.com/viewer/?fileId=6801520d-b70d-e259-28e2-823325f49048&documentId=5fbb5f4a-6e58-3ca8-b263-95695cdfbc64

Rantala, Jaakko. 2017. ”Yhteisöllisen oppimisen keinoin ilkeiden ongelmien kimppuun.” Kansalaisyhteiskunta. 12.12.2017. Haettu 26.8.2019. www.kansalaisyhteiskunta.fi/verkkolehti/aiemmat_kirjoitukset/yhteisollisen_oppimisen_keinoin_ilkeiden_ongelmien_kimppuun.1901.blog

Viitteet

¹² Ks. julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/161228.

¹³ Espoon kaupungin henkilöstöpäällikkö Hanna Saariston kesällä 2019 lähettämä rekrytointikirje taiteilijoille.