2.1Eläin meissäkohtaamisen taito ja taide autonomisen hermoston valossa

Yhteisöllinen ja prosessipainotteinen taiteellinen orientaatio on viime vuosina tullut yhä tiiviimmin eri taidealojen käytänteisiin. Tämä artikkeli avaa yhteisötaiteen jaettuun tekijyyteen oleellisesti liittyvää kehollista vuorovaikutusta. Keskityn tässä erityisesti kehon autonomisen hermoston toimintaan yhteisöllisen taiteen vuorovaikutusprosesseissa, koska siihen ei ole aiemmin kiinnitetty huomiota eikä siitä ole löydettävissä artikkeleita. Tämä teksti pohjautuu kyseisestä aiheesta vuosien 2017–2019 aikana pitämiini luentoihin ja työpajoihin tanssi- ja teatterialan organisaatioissa ja oppilaitoksissa. Aluksi taustoitan, miten huomioni on tullut kiinnittyneeksi hermoston toimintaan ja erityisesti polyvagaaliteoriaan^[14], joka on päivitetty teoria autonomisesta hermostosta ja sen toiminnasta. Sen jälkeen avaan polyvagaaliteoriaa sekä artikkelissa käytettyjä käsitteitä, jotka ovat vieraampia taiteen kontekstissa. Artikkelin loppupuolella kuvaan, miksi hermoston toiminta taiteellisessa prosessissa polyvagaaliteorian valossa ymmärrettynä voisi olla merkityksellistä.

Polkuni autonomisen hermoston äärelle

Väitöstutkimukseni (Törmi 2016) pyrki ymmärtämään vuorovaikutteista ja dialogista koreografista prosessia sekä muodostamaan uutta tietoa ja uusia menetelmiä tälle laajentuvalle tanssitaiteen osa-alueelle. Tutkimuksessani luonnostelin sellaista vuorovaikutteista taiteen tekemisen tapaa, koreografista prosessia, jossa merkitykselliseksi nousee ryhmän vetäjän kyky tiedostaa, aistia, kuunnella ja kunnioittaa jäsenten kokemuksia. Tarkastelin tutkimuksessani myös sitä, miten osallistavat ja prosessiorientoituneet käytänteet muovaavat taiteellista toimijuutta ja mitä haasteita kyseisessä työskentelytavassa voi esiintyä.

Väitöstutkimukseni jälkeisessä praktiikassa olen pyrkinyt ymmärtämään yksityiskohtaisemmin niitä kuormitustekijöitä, jotka voivat vaikuttaa merkittävästi vuorovaikutukseen ja kohtaamiseen. Kuormitustekijöiden lähempi tarkasteleminen ankkuroituu hermoston toiminnan ohella luonnonsuojelunäkökulmaan, joka oli myös väitöstutkimukseni pohjavirtauksessa^[15]. Käytännössä luonnonsuojelunäkökulma tarkoittaa yhtäältä sitä, että hahmotan ihmisen yhtenä luonnon organismeista, ja toisaalta sitä, kuinka suojelen luontoa siellä, missä toimin. Millainen on suhteeni lähiluontoon eli toiseen ihmiseen ja itseeni; riistänkö, vaadinko tai kulutanko itseäni tai toista ja kuinka tietoinen olen toimintatavastani ja omista pyrkimyksistäni?

Tein väitöstutkimuksen taiteelliset osiot muiden kuin tanssitaiteilijoiden kanssa päästäkseni tutkimaan vuorovaikutusta taiteen kontekstissa tutuksi tulleiden ja osin automatisoituneiden toiminta- ja käyttäytymismallien ulkopuolella. Hakeuduin terapeuttisiin koulutuksiin, koska tunsin tarvetta laajentaa ymmärtämystäni vuorovaikutusprosesseista ja erityisesti niissä ilmenevistä vaikeista ja lukkiuttavista tilanteista, jotka ilmenivät haastavan käyttäytymisen lisäksi myös ruumiin tasolla, aistimuksina jähmettymisestä, ”jäätymisestä” tai toimintakyvyn vievästä yliaktivaatiosta. TRE-ohjaajakoulutus (TRE = Tension, Stress & Trauma Releasing Exercices) vuonna 2014 avasi minulle ymmärrystä näistä kehon tiloista, ja sain koulutuksessa ensimmäisen kosketuksen polyvagaaliseen teoriaan^[16], jota seuraavaksi lyhyesti avaan.

Autonominen hermosto ja polyvagaalinen teoria

Perinteisessä mallissa autonomisen hermoston on ajateltu jakautuvan sympaattiseen ja parasympaattiseen hermostoon eli aktivoivaan ja passivoivaan toimintaan. Neurofysiologi Stephen W. Porgesin (Porges 2001) hahmotteleman^[17] polyvagaalisen teorian mukaan autonominen hermosto koostuu kolmesta erillisestä osasta, jotka ovat hierarkkisessa suhteessa toisiinsa: kehittynein osa liittyy sosiaaliseen liittymiseen, astetta alkukantaisempi taisteluun tai pakoon ja alkukantaisin osa lamaantumiseen. Polyvagaalinen malli tuo kiinnostavalla tavalla keskiöön sosiaalisen liittymisen, vuorovaikutuksen. Sosiaalisuuden kehittyminen on ollut merkittävä tekijä evoluutiossa: selviytyäkseen pentuvaiheesta kaikkien nisäkkäiden on kyettävä pitkäaikaiseen läheisyyteen lajitoverin kanssa. (Ks. esim. Leikola ym. 2016; Törmi 2017.)

Autonominen hermosto kehittyy ja muovautuu elämänkokemusten ja ympäristötekijöiden mukana. Esimerkiksi turvallisen kiintymyssuhteen puuttuminen ja vanhemmuusvaje aiheuttaa kasvavassa lapsessa turvattomuuden tunnetta, jolloin autonominen hermosto aktivoituu ja reagoi hyvin nopeasti, vaistonvaraisesti ja ei-tietoisesti. Turvattomuuden kokemuksen aiheuttavat tapahtumat tai olosuhteet eivät ole aina dramaattisia, kuten väkivallan tai alkoholismin sävyttämiä, vaan vanhemman tai lähiaikuisen puutteelliset vuorovaikutustaidot, emotionaalinen etäisyys, kohtaamattomuus, vaativuus tai kiire saavat hermoston puolustusjärjestelmän vireytymään. (Ibid.)

Porges kutsuu autonomisen hermoston turvallisuutta arvioivaa järjestelmää neuroseptioksi, joka aktivoituu ennen tietoisuuden ja kognition orientaatiota. Turvattomassa ilmapiirissä evolutiivisesti tuorein ja kehittynein osa eli kyky sosiaaliseen sitoutumiseen ”kääntyy pois päältä” ja turvallisuuden tunne heikkenee. Tällöin autonomisen hermoston vanhemmat osat ottavat ohjat käsiinsä. Uhan ja turvattomuuden eliminoimiseksi autonomisessa hermostossa aktivoituu taistelu- tai pakojärjestelmä (ylivireys). Jos tämä elämää suojeleva aktiivinen puolustautuminen ei tuota tulosta, vanhin järjestelmä, ”kuoliaaksi tekeytyminen” eli passiivinen puolustautuminen, lamaantuminen ja alistuminen (alivireys) ottavat kehon näyttämön pääroolin. (Ogden ym. 2009; Taylor 2014; Leikola ym. 2016.)

Turvattomuuden kokemukset ja emotionaalinen kohtaamattomuus saavat autonomisen hermoston toistuvasti yli- tai alivireystilaan. Tällöin tunteiden säätelykyky ei pääse kehittymään ja turvallisuuden kokemukset eivät pääse sisäistymään. Kyky olla levollisesti kontaktissa omiin tuntemuksiin, toisiin ihmisiin tai ympäristöön kapenee, toisin sanoen sietoikkunan (window of tolerance), optimaalisen vireystilan alue on kaventunut. Tässä tilassa turvallisuuteen liittyvien virhearvioiden määrä kasvaa ja hermosto ryhtyy pienestäkin impulssista puolustamaan elämää, joko aktiivisesti ylivireytymällä tai passiivisesti alivireytymällä. Intensiivisimmillään ajattelu alkaa sumentua, itselle puhuttu järkipuhe ei enää tehoa ja ylivoimaiset tunteet ja tuntemukset kaappaavat syleilyynsä. (Ibid.)

Autonomisen hermoston järjestelmä liittyy myös oleellisesti stressin säätelyyn. Stressillä tarkoitetaan tilannetta, jossa ihmiselle (tai eläimelle) syntyy haasteita ja vaatimuksia yli oman sopeutumisen rajan ja omat voimavarat ovat tiukoilla. Keskeistä on, onko stressi lyhytaikaista vai jatkuvaa. Ohimenevänä ja määräaikaisena stressi saa meidät tekemään parhaamme, voimme hetkellisesti toimia sietoikkunan ja ylivireyden rajalla, mutta jatkuvana stressi aiheuttaa monenlaisia ongelmia. (Mattila 2018.)

Autonominen hermosto ja osallisuus taideprosessissa

Taide- ja luomisprosessiin, tyydyttävien ratkaisujen etsimiseen, rahoituksiin, aikatauluihin ja esityksen valmiiksi saattamiseen liittyy vääjäämättä tehokkuuden kasvua, jolloin keskittyminen terävöityy ja muu maailma unohtuu. Tämän reaktion tehtävänä on valjastaa voimavarat kokonaisvaltaisesti tavoitteen toteutumiseen. Työtehon kasvusta on varsin lyhyt matka stressin puolelle, jos haasteet ja vaatimukset jatkuvat eikä elimistön sopeutumisreaktio, stressi, pääse normalisoitumaan. Merkillepantavaa on, että psyykkinen ja fyysinen stressi voi ilmetä myös taiteellisen prosessin vuorovaikutustilanteissa, ja tämä hermostollisen tilan viriäminen on jäänyt hyvin vähäiselle huomiolle. Yhteisöllinen taideprosessi on aina myös vuorovaikutusprosessi, jossa ”eläin meissä” eli autonomisen hermoston vaistomainen toiminta on läsnä.

Yksi keskeisimmistä luovan prosessin elementeistä on turvallisuus. Varuillaan olevassa ruumiissa uuden luomisen ja uuden oppimisen ei ole mahdollista viritä kuin osittain. Mikäli neuroseptiomme eli ”turvallisuustutkamme” tulkitsee ympäristöstä merkin ”vaara”, polyvagaalisen teorian mukaan kognitiivinen ajattelu ja uuden oppiminen estyy, koska hapen kulutus keskittyy muualle, puolustautumisen vaistonvaraisiin järjestelmiin. Vasta turvallisuudentunne mahdollistaa sosiaalisen liittymisen, joka puolestaan mahdollistaa luovuuden, uuden tutkimisen ja leikkimisen^[18].

Neurologi Antonio Damasio puolestaan puhuu negatiivisista ja positiivisista somaattisista merkeistä. Damasion mukaan eliö vetäytyy ympäristöstään, jähmettyy ja sulkeutuu itseensä, jos havaittavissa on rangaistus. Rangaistus on saman suuntainen kivun aistimisen kanssa. Palkitseminen taas ”saa eliön avautumaan ylös ja ulos ympäristöönsä, lähestymään sitä, etsimään sitä ja näin tekemällä lisäämään sekä eloon jäämisen mahdollisuuksia että haavoittuvuutta”. Negatiivinen somaattinen merkki saa siis aikaan hälytysvalmiuden ”Vaara!”, varuillaan olon, kun taas positiivinen merkki kannustaa toimintaan: ”Siitä vaan!”. Somaattinen merkki voi toimia myös nousematta tietoisuuteen, jolloin se käyttää ”ikään kuin” -piiriä. (Damasio 2011, 79.)

Merivuokon ympäristön olosuhteet määrittävät, mitä koko eliö tekee: avautuuko se maailmalle kuin kukka, jolloin vesi ja ravinteet pääsevät sen elimiin ja antavat sille energiaa, vai sulkeutuuko se tiiviiksi, litteäksi levyksi, pieneksi, vetäytyneeksi ja miltei muilta huomaamattomaksi. (Damasio 2011, 79.)

Erityisesti silloin, kun taiteilija työskentelee sosiaali- tai terveydenhuollon ympäristössä, johon ihminen hakeutuu tai ajautuu intensiivisyydeltään eriasteisen hädän tai kärsimyksen vuoksi, on tärkeää laajentaa huomio myös eettiseen ulottuvuuteen. Varsin usein, ei aina, kärsimys liittyy myös erilaisiin vuorovaikutuspulmiin, on sitten kyse vaikkapa lastensuojelun, A-klinikan, maahanmuuton, jälkihuollon, aikuissosiaalityön tai dementoituneen vanhuksen hoivaympäristöstä. Kyky asettua oman kehon tuntemusten äärelle tai vuorovaikutukseen toisen (kehon) kanssa voi olla haurasta, haavoittuvaa ja herkästi häiriintyvää. Keskeistä ja eettistä tällöin on, kuinka taiteilijana tietoisesti edesautan sellaisten olosuhteiden ja työskentelyilmapiirin syntymistä, jotka eivät lisää kärsimystä.

Polyvagaalista mallia mukaillen hedelmällinen olosuhde on sellainen, jossa osallistujan on mahdollista pysyä sietoikkunassa, sosiaalisen liittymisen tilassa ja jossa osallistuja voisi ”avautua kuin kukka” eli osallistuja voi tuntea olonsa turvalliseksi. Tuolloin taiteellista prosessia voi ajatella paikkana, jossa on mahdollisuus harjoitella toimijuutta, uudenlaista olemisen tapaa, tunnustella yhteyden rakentumista toiseen ja tarkastella toiseutta kunnioittavasta vuorovaikutuksesta kehkeytyvää taidetta.

Ympäristön ja olosuhteiden turvallisuus on siis ensisijaista, se mahdollistaa sosiaalisen liittymisen, leikin ja luovuuden viriämisen. Kokemukset turvallisesta sosiaalisesta liittymisestä, kokemukset ”omasta laumasta” lisäävät kykyä ja uskallusta osallisuuteen. Taiteilijoilta tämä edellyttää myötätuntoa, tunnetaitoja, esiymmärrystä omista vuorovaikutuksessa olemisen tavoista, kommunikaatiotyylistä sekä oman hermoston vireytymisen taipumuksista, jolloin taiteilijan oma ruumiillinen tieto voi tulla ryhmäprosessin palvelukseen. On myös tärkeää hahmottaa ja etukäteen avoimesti sanoittaa taideprosessiin liittyvät omistussuhteet ja demokratian aste; kenen taiteellinen kysymys ja prosessi on, onko kyseessä yhteisomistajuus vai onko prosessi miten pitkälti taiteilijan tai taiteilijoiden määrittelemä ja omistama.

Demokratia ja toimijuus taiteellisessa prosessissa

Jos tarkastelen taideprosessin demokratiaa polyvagaaliteorian valossa, tarkoittaa tämä ymmärrystä autonomisen hermoston optimaalisesta vireystilasta, sietoikkunasta. Sen avulla pystyn halutessani vahvistamaan demokratiaa ja ottamaan huomioon myös optimaalisen ruumiillisen olotilan, ruumiillisen demokratian, jossa osallistujan toimijuuden on mahdollista viritä.

Toimijuudella tarkoitan kykyä ja halua vaikuttaa aktiivisesti omiin asioihin. Toimijuuteen liittyy tahdonalaisuus, harkitsevuus, vastuullisuus ja rajaaminen. Toimijuuden vastakohta on uhriutuminen, jolloin vallalla on käsitys, että en itse pysty vaikuttamaan tilanteeseen ja että omat olosuhteet johtuvat vain muista. Toimijuuden heikentymisen prosessi on yhteydessä myös autonomisen hermoston toimintaan, eli se on vaistonvaraista ja syvästi kehollista. (Törmi 2019.)

Toimijuuden haurastumisen taustalla on usein vaikeus tunnistaa omia tunteita ja tarpeita. Tunteet voivat ilmetä epämääräisenä ahdistuksena, lamaantuneisuutena tai reaktiivisena käytöksenä. Kun tunteiden tunnistaminen on vaillinaista, ei myöskään tarve tunteen taustalla hahmotu – en enää tiedä, mitä tarvitsen. Usein työuupuneet, opiskelujen kanssa lamaannuksissa olevat tai läheisriippuvaisissa suhteissa elävät tunnistavat itsensä tästä liiankin hyvin. (Ibid.)

Toimijuuteen liittyy läheisesti myös englanninkielisten maiden, esimerkiksi Australian, Skotlannin ja Yhdysvaltojen sosiaali- ja terveydenhuollossa oleva trauman^[19] huomioiva järjestelmä, traumainformoitu järjestelmä. Traumainformoitu malli sisältää ymmärryksen, jossa muun muassa a-sosiaalinen käytös ja psyykkiset häiriöt käsitetään enimmäkseen ympäristön tuottamiksi, sosiaalisissa suhteissa kehkeytyviksi, ei yksilön persoonallisiksi ominaisuuksiksi. Se on vastakkainen näkökulma sairausluokitteluille, joissa oletetaan, että yksilössä on jokin vika, joka kaipaa korjaamista. Traumainformoitu järjestelmä liittää ihmisen kiinnostavasti poliittisella tavalla ympäristöön, sosiaaliseen verkostoon ja yhteisön historiaan.

Esimerkiksi Skotlannissa valtio tukee laaja-alaisesti traumainformoituun malliin siirtymistä muun muassa opetuksen parissa. Mallissa ajatellaan, että hankalia tai haastavia lapsia ei ole, vaan ensisijaisesti on lapsia, jotka kärsivät eri tavoin (traumaattisen) stressin oireista. Tällöin huomiota suunnataan toimijuuden kasvua tukeviin vuorovaikutussuhteisiin, joissa turvallisuus on keskeisessä roolissa. (Ks. esim. Keynote ACES to Assets 2019 – Dr. Gabor Maté – Trauma as disconnection from the self 7.7.2019.)

Juuri käynnistyneessä uudessa Piileskelevä liike -tutkimushankkeessani^[20] pyrin kartoittamaan jälkihuollon nuoren aikuisen osallisuuden ja sosiaalisen sitoutumisen kehittymistä traumainformoidun liiketyöskentelyn ja tanssitaiteen avulla. Ryhmäprosessiin perustuvassa tutkimuksessa seurataan myös osallistujien henkilökohtaisen hyvinvoinnin, toimijuuden ja ryhmädynamiikan kehittymistä. Tutkimuksen tarkoituksena on ymmärtää kehon elävöitymisen mekanismeja ja sen suhdetta osallisuuden ja toimijuuden vahvistumisen prosessiin. Tavoitteena on kehittää traumainformoitu taiteellisen työskentelyn malli, jota voi jatkossa hyödyntää sekä ammattitaiteilijoiden taiteellisissa prosesseissa että erilaisissa sosiaali- ja terveydenhuollon viitekehyksissä.

Autonomisesta hermostosta nousevan tiedon hyödyntäminen omassa jaksamisessa

Olen kohdannut esittävien taiteen tekijöiden parissa hätkähdyttävän paljon sinnittelyä, uupumatonta asennoitumista taidetyöhön ja suuren stressikuorman kanssa tasapainoilua. Autonomisen hermoston näkökulmasta katsottuna osa taiteellisen työn tekijöistä saattaa uuvuttaa itseään vaarallista vauhtia. Toki stressinsietokyky on hyvin yksilöllistä. Tarvittaessa hyvä keino tunnistaa omaa stressitasoa on havainnoida omaa hermoston tilaa ja vireytymistä; onko oma vireystila optimaalisella tasolla, koholla lievästi, voimakkaasti tai vaarallisen voimakkaasti.

Vireystilan tunnistamisessa voi hyödyntää sosiaalityöntekijä, psykoterapeutti Babette Rothschildin (2010) luokittelua. Optimaalisen vireystilan alueella eli sietoikkunan alueella syke on rauhallista, hengitys syvää, iho on lämmin, suu kostea, ruoansulatus toimii, ajattelu on selkeää ja lepääminen on mahdollista. Ylivireyden voi tunnistaa kiihtyneestä sykkeestä (ilman fyysistä ponnistelua syntynyt), pinnallisesta hengityksestä, kuivasta suusta, kylmästä ihosta (erityisesti kylmän nihkeät kämmenet) ja ajattelun kapeutumisesta. Alivireyden puolestaan tunnistaa näön sumentumisesta, kuuntelemisen vaikeudesta ja heikentyneestä yhteydestä ympäristöön ja kehoon. Yksinkertainen tapa laskea liiallisesti kohonnutta vireystilaa on syvä sisäänhengitys ja hidas uloshengitys, toistettuna joitain kertoja, samoin kehon yksityiskohtainen aistiminen. Alivireyttä voi säädellä tekemällä fyysisesti jotain niin, että pulssi ja hengitys hetkellisesti kiihtyvät. Samoin aistihavaintoihin keskittyminen voi auttaa alivireyden säätelyssä. (Rothschild 2010, 94–107.)

Taiteen tekemisen olosuhteet ovat jo itsessään kuormittavia. Tuotantojen kiireiset ja paineiset olosuhteet erityisesti freelancerproduktioissa, jännitteinen elämä apurahajärjestelmässä, vaihtuvat työryhmät eli ”oman lauman puute” ja riittämättömyyden ja ulkopuolisuuden tunteet ovat hedelmällinen maaperä työuupumisen itämiseen. Mielestäni olisi hyödyllistä pysähtyä pohtimaan, kenen ehdoilla taidetyötä tehdään, missä olosuhteissa sitä tehdään ja kuinka kohtelemme itseämme ja muita. Voisiko luonnonsuojelullinen asenne taiteellisia työryhmiä ja itseämme kohtaan auttaa säilyttämään elämää myös fysiologisella tasolla syvästi kunnioittavan, ei sitä riistävän asenteen?

Lopuksi

Polyvagaalinen teoria auttaa ymmärtämään kehon vaistonvaraista toimintaa ryhmäprosessissa, ja sen huomioiminen voi auttaa luomaan olosuhteita, joissa inhimillinen, hauras ja haavoittuva olemassaolomme tulee huomioiduksi. Tämä voi lisätä herkkyyttämme myös suhteessa ympäristöömme laajemminkin.

Väitöstutkimusprosessini ja terapeuttiset koulutukset ovat vaikuttaneet tämän päivän tapaani hahmottaa vuorovaikutustilanteita taiteellisessa prosessissa. Laajentunut ammatinkuvani vie minua yhä yksityiskohtaisempaan havainnointiin ja kohti hyvän elämän ja eettisyyden pohdintoja. Taiteellisessa prosessissa tärkeimpänä tässä kohtaa pidän fysiologiselle tasolle yltävän kunnioittavan kohtaamisen edellytysten luomista, sosiaalisen liittymisen tilan vaalimista sekä vastuun kantamista toinen toisistamme.

Lähteet

Damasio, Antonio. 2011. Tapahtumisen tunne. Miten tietoisuus syntyy. Suom. Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita.

Leikola, Anssi, Mäkelä, Jukka & Punkanen, Marko. 2016. ”Polyvagaalinen teoria ja emotionaalinen trauma.” Duodecim 132(1):55–61.

Ogden, Pat, Minton, Kekuni, & Pain, Clare. 2009. Trauma ja keho. Sensorimotorinen psykoterapia. Suom. Immo Pekkarinen. Oulu: Traumaterapiakeskus.

Porges, Stephen W. 2001. ”The polyvagal theory: phylogenetic substrates of a social nervous system.” International Journal of Psychophysiology 42, 123–146.

Rothschild, Babette & Rand Marjorie L. 2010. Apua auttajalle. Myötätuntouupumuksen ja sijaistraumatisoitumisen psykofysiologia. Oulu: Traumaterapiakeskus.

Taylor, Miriam. 2014. Trauma Therapy and Clinical Practice: neuroscience, gestalt and the body. England: Open University Press.

Törmi, Kirsi 2016. Koreografinen prosessi vuorovaikutuksena. Acta Scenica 46. Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu, Esittävien taiteiden tutkimuskeskus.

Törmi, Kirsi. 2017. Dancing with the nervous system – Working with victimisation in Gestalt Therapy. Suljettu arkisto GIS, Denmark (Gestalt Institute of Scandinavia).

Internetlähteet

Keynote ACES to Assets 2019 – Dr. Gabor Maté – Trauma as disconnection from the self. Youtube-video, käyttäjältä ACE-Aware Scotland 7.7.2019. Haettu 1.8.2019. https://youtu.be/tef5_HK5Zlc

Mattila, Antti. 2018. Stressi. www.terveyskirjasto.fi. Lääkärikirja Duodecim. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim. Haettu 2.7.2019. www.terveyskirjasto.fi/kotisivut/tk.koti?p_artikkeli=dlk00976

Leikola, Anssi. 2019. Trauma, teoria ja turvallisuus. Haettu 27.6.2019. www.disso.fi/tietoa_traumasta_ja_dissosiaatiosta/kirjoituksia-ammattilaisilta/anssi-leikola-trauma-teoriat-ja-turvallisuus-psyfy-2-2019

Törmi, Kirsi. 2019. Kevätuhrin uusi koreografia – anna keho ja tunnetietoisuuden tanssittaa sinua. Helsinki: Väestöliiton terapia- ja kotipalvelut. Haettu 1.8.2019. vaestoliitonterapiapalvelut.fi/2019/05/24/kevatuhrin-uusi-koreografia-anna-keho-ja-tunnetietoisuuden-tanssittaa-sinua

Viitteet

¹⁴ Tiivistetysti kuvattuna polyvagaalinen teoria jakaa autonomisen hermoston kolmeen erilliseen, hierarkkisessa suhteessa toisiinsa olevaan osaan.

¹⁵ Asuin ja edelleen asun maantieteellisesti muutaman kymmenen kilometrin päässä Terrafamen, entisestä Talvivaaran kaivoksesta. Kaivoksen toiminta on johtanut vakavaan ympäristön pilaantumiseen ja ympäristörikoskäräjiin. Ympäristökatastrofin massiivisuus ja voimattomuus sen edessä saivat minut kysymään sitä, että jos en pysty vaikuttamaan kaivoksen toimintaan, mihin pystyn, mitä luontoa voisin suojella. Huomioni alkoi kiinnittymään lähimmän mahdollisen luontokappaleen, ruumiin suojeluun.

¹⁶ Sittemmin olen opiskellut kyseistä teoriaa psykofyysisen psykoterapian, Traumaterapiakeskuksen Vakautta vanhemmuuteen -ryhmänohjaajakoulutuksessa sekä TRE Trainer Trainee -koulutuksessa. Myös hahmoterapiaopintoihini liittynyt toimintatutkimus (Törmi 2017) nojasi osin polyvagaaliseen teoriaan.

¹⁷ Porgesin kehittämän teorian juuret ulottuvat jo 1960-luvulle ja erityisesti 1980-luvulle, jolloin hän toimi keskostutkimuksen parissa.

¹⁸ Uuden oppiminen ja luovat prosessit tapahtuvat vaivattomimmin sietoikkunan ja ylivireystilan rajalla, kuitenkin sietoikkunan puolella.

¹⁹ Trauma tarkoittaa organismin vaurioitumista, jonkin yhteyden katkeamista haitallisen kokemuksen seurauksena. Samoin kuin fyysinen trauma tai haava, myös emotionaalinen trauma tuottaa kipua. Arpeutunut haava, arpikudos, on jäykempää kuin normaali sidekudos. Myös emotionaalinen trauma voi jäykistää. Trauman seurauksena tunteiden tunteminen heikentyy, elävyys vähenee.
Traumasta toipuminen on yhteyksien kasvattamista, organismin elävöitymistä, esimerkiksi uuden yhteyden luomista tunteisiin ja tarpeisiin. (Leikola 2019; Keynote ACES to Assets 2019 – Dr. Gabor Maté – Trauma as disconnection from the self 7.7.2019.)

²⁰ Toteutan tutkimuksen Taideyliopiston CERADAssa, yhteistyössä Ensi- ja turvakotien liiton, Myllyhoitoyhdistyksen sekä Kainuun sosiaalitoimen kanssa.