Immersiivisyys, moniaistisuus ja teoksen maailmaan upottaminen, tekee tuloaan esittävän taiteen eri alueilla, musiikissa ja peleissä. Brittiteatterissa immersiivisen teatterin nimellä moniaistisia kokemuksia on ollut tarjolla jo lähes 20 vuotta. Tietystä näkökulmasta katsoen immersiivisiä teoksia on tehty läpi teatterin historian. Tässä lyhyessä katsauksessa keskityn kuitenkin nimenomaan immersiivisen teatterin nimellä tehtyihin teoksiin.
Entisessä asuinkaupungissani Liverpoolissa, aivan asuntoni vieressä, sijaitsee Ison-Britannian suurin katedraali. Immersiivisen teatterin yksi tämänkin hetken merkittävimmistä tekijöistä dreamthinkspeak toteutti katedraaliin teoksen One Step Forward, One Step Back (2008), joka perustui Danten Jumalaiseen näytelmään.
Teoksessa yleisö päästettiin kulkemaan läpi katedraaliin luodun reitin, joka vei kellarista kirkon katolle. Reitti oli valtava jo mittasuhteiltaan, koska kyseessä on katedraali, jonka kirkkosali on maailman korkein.
Teoksen visuaalinen ilme sijoittui keskiaikaan. Reitin siirtymäkohdissa istui opas, joka piti huolen, että katsojat kulkivat oikeaan suuntaan. Yksi oppaista oli vanha rouva, joka luki kellastunutta kirjaa. Kun kävelin hänen taakseen ja vilkaisin, mitä hän luki, paljastui nykyajan imelä viihderomaani teoksen tyylitellyn visuaalisen kuoren sisällä.
Tässä rakoilussa näkyy yhdestä näkökulmasta immersiivisen ja interaktiivisen teoksen ero. Interaktiivinen esitys käyttäisi nämä tilanteet todennäköisesti tarkasti hyväkseen. Entistä monimutkaisemmaksi termien tarkka erottelu muuttuu, kun mukaan otetaan osallistavat teokset. Osallistamisessa on ikään kuin kysymys taiteilijoiden tekemästä teoksesta, jonka osallistuja täydentää omalla toiminnallaan. Interaktiivisuudessa kyse on molemminpuolisesta toiminnasta, vuorovaikutuksesta.
Osallistamisen, interaktiivisuuden ja immersiivisyyden rajat vuotavat: Immersiiviset esitykset sisältävät usein elementtejä osallistamisesta ja interaktiivisuudesta. Usein immersiivisissä esityksissä painotus on kuitenkin muualla, etenkin moniaistisuudessa – erityisesti esittävän taiteen kohdalla. Immersiivinen esitys voi olla hyvin installaatiomainen, jolloin se ei ole osallistava tai interaktiivinen sillä tavoin kuin nuo termit perinteisesti ymmärretään.
Koska yleisön jäsen immersiivisessä teoksessa upotetaan sisään teokseen, hän näkee ja kokee teoksen ikään kuin lähikuvassa. Lähietäisyys avaa teatterille mahdollisuuden myös muiden aistien keinovalikoimaan: tuoksuihin, makuihin ja etenkin katsojien liikuttamiseen tilassa. Myös paikkasidonnaisuus on usein yksi immersiivisen teatterin elementti, mutta kaikki paikkasidonnaiset teokset eivät ole automaattisesti immersiivisiä, koska myös paikkasidonnaisen teoksen yleisösuhde voi olla perinteisen lavaesityksen kaltainen. Immersiivisyys on etenkin brittiläisen teatterikentän termi, jota Suomessa lähimpänä vastaa esitystaide.
Immersiivisyys tulee nyt vastaan joka puolella. Taru Sormusten Herrasta –elokuvien ohjaaja Peter Jackson piti sitä jo vuonna 2013 elokuvan tulevaisuutena. Musiikkiteollisuus mainostaa jatkuvasti immersiivisiä albumeita ja Google mainosti jo Pokémon Go -peliä edeltänyttä, vastaavankaltaisia ominaisuuksia sisältänyttä Ingress-peliä immersiivisenä kokemuksena.
Teatteri on ollut tässä edelläkävijä, ja teatterissa immersiivisyys on myös lunastanut lupauksen moniaistisuudesta. Sekä elokuva että popmusiikki mainostavat uusia tuotteitaan moniaistisina kokemuksina, mutta niiden moniaistisuus rajoittuu yleensä näköön ja kuuloon.
Punchdrunk on tunnetuin brittiläisen immersiivisen teatterin ryhmistä. Sen menestynein teos Sleep No More käyttää pohjanaan Macbethiä ja muokkaa siitä hitchcockmaisen trillerin. Alkuperäisen version esityspaikkana vuonna 2003 toimi vanha viktoriaaninen koulu Lontoossa. Sittemmin teoksesta on tehty versiot mm. New Yorkiin ja Shanghaihin. Olen itse kokenut teoksen New Yorkin ja Shanghain versiot. Sleep No More yhdistää teatterin, tanssin ja live artin keinoja. Teoksen yleisösuhteesta kertoo paljon se, että vuonna 2011 se valittiin tekijöidensäkin yllätykseksi mm. vuoden peliksi.
Immersiivisyyden anti yhteisölliselle taiteentekemiselle on sen kontekstitietoisuudessa. Tällä tarkoitan erityisesti moninaista ymmärrystä teosten yleisösuhteista. Immersiiviset esitykset pyrkivät luomaan henkilökohtaisia esityskokemuksia. Jos tämä tavoite otetaan vakavasti, se tarkoittaa sitä, että kenestäkään yleisön jäsenestä ei voi tehdä etukäteen päätelmiä sukupuolen, ihonvärin, kyvykkyyden tai muun normatiivisen oletuksen kautta. Esitys saa mahdollisuuden huomioida yleisön sen kaikessa moninaisuudessaan. Tämä kuulostaa yksinkertaiselta, mutta käytännössä se tarkoittaa yhden staattisen yleisösuhteen – lavaesityksen – sijaan lukuisten yleisösuhteisiin liittyvien rakenteiden luomista pyrkien huomioimaan yleisön todellinen moninaisuus.
Tähän nähden ei ole yllättävää, että monet immersiiviset esitykset ovat ottaneet inspiraatiota esimerkiksi seksipositiivisen ja BDSM-kulttuurin tavoista neuvotella yleisön suostumuksesta. Nämä yhteisöt ovat kehittäneet käytäntöjä, jotka pyrkivät pois valtavirran hegemonisista rakenteista kohti moninaisempia ratkaisuja suhteessa sukupuoleen ja seksuaalisuuteen. Nämä käytännöt rikastavat uusia esittävän taiteen muotoja, vaikka esitys ei suoranaisesti käsittelisikään sukupuolta tai seksuaalisuutta.
Isossa-Britanniassa immersiivinen teatteri on jo murtautunut valtavirtaan. Punchdrunk toteutti jo vuonna 2010 teoksen The Duchess of Malfi yhteistyössä Englannin kansallisoopperan kanssa, jolloin esityspaikkana oli 7400 m2 kokoinen toimistokortteli. Kolmikerroksisen korttelin sisällä yleisö sai seurata vapaasti eri hahmoja ja orkesterin eri kokoonpanoja. Vuoden 2013 Manchester International Festivalin ohjelmistossa Punchdrunkin taiteellinen johtaja Felix Barrett toteutti elektronisen musiikin uranuurtaja Massive Attackin kanssa uudenlaisen konserttielämyksen, jota esitettiin vanhalla rautatieasemalla.
Onko immersiivisyys vain ohimenevä teatteritrendi vai onko sillä tarjottavana uusi näkökulma teatterin tekemiseen? Immersiivistä teatteria on tehty nyt jo ainakin kaksi vuosikymmentä, se on tuottanut taiteellisesti korkeatasoisia esityksiä ja vakiinnuttanut itsensä osaksi brittiläistä teatterikenttää. Katsojat nauttivat siitä täysin siemauksin, joten kysymykseen on jo vastattu.
Immersiivisyys voisi tarjota Suomessakin uudenlaisen lähestymistavan lisäksi ratkaisun myös teatterin vieraantumiselle nuoresta yleisöstä. Elokuvat, musiikki ja pelit toteuttavat sitä jo – teatterin keinoilla.
Artikkeli on päivitetty versio vuonna 2013 Teatteri, Tanssi+Sirkus -lehdessä julkaistusta artikkelista.
Artikkeliin kuuluu salainen verkkosivu, jossa pääsee sukeltamaan upotettuun teatteriin. Se löytyy osoitteesta: www.uppoa.tumblr.com. Salasana uppoa.
Artikkelin kuvat ovat teoksesta ’Sleep No More’, jonka ovat tuottaneet yhteistyössä Punchdrunk International ja SMG Live. Sitä esitetään osoitteessa The McKinnon Hotel, 1013 West Beijing Road, Shanghai.
Sami Henrik Haapala
Sami Henrik Haapala on näyttelijä FIA, tanssi- ja esitystaiteilija, antropologi ja dj. Hänellä on sekä näyttelijän (Liverpool Institute for Performing Arts, LIPA, UK), tanssijan (Riveria, Outokumpu) että antropologin (Helsingin yliopisto) koulutukset. Hänellä on pitkä ura tuottajana, ohjaajana ja esiintyjänä sekä instituutioissa että vapaalla kentällä Suomessa ja kansainvälisesti. Hänen taiteellisen väitöskirjansa aihe Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa on esiintyminen immersiivisissä esityksissä ja peliesityksissä. Hän on Kaiken keskuksen taiteellinen johtaja.
www.samihenrik.me
www.kaikenkesk.us