2.2Haasteita ja oivalluksiatutkimus­perustaisia pohdintoja osallistujien kokemuksista taide­terapeutti­sista ryhmistä

Yhteisöissä tai ryhmissä tapahtuvaa kuvataiteellista työskentelyprosessia ja vuorovaikutusta on tutkittu monista eri näkökulmista. Itse olen ollut kiinnostunut osallistujien kokemusten terapeuttisista ulottuvuuksista sekä niihin vaikuttavista tekijöistä. Osana omaa väitöstutkimustani olen tarkastellut koettuja terapeuttisia vaikutuksia aikuisten vuoden kestävissä kokemuksellisissa taideterapiaryhmissä, prosessin aikana ja sen jälkeen (Rankanen 2014; Rankanen 2016a; Rankanen 2016b). Näitä taideperustaisen taideterapian ryhmiä on toteutettu vuodesta 2003 alkaen Taideteollisen korkeakoulun ja Aalto-yliopiston avoimen yliopiston järjestäminä eri puolilla Suomea, ja niihin on osallistunut toistasataa taideterapiasta henkilökohtaisista ja ammatillisista syistä kiinnostunutta 18–76-vuotiasta aikuista.

Toimin itse ensin kuusi vuotta ryhmien ohjaajaterapeuttina ennen kuin lähdin pohtimaan mahdollisuutta tutkia ryhmissä koettuja prosesseja retrospektiivisesti käyttäen tutkimusmateriaalina osallistujien kuvia ja kirjoituksia kokemuksistaan. Sain tutkimusluvan 90 osallistujalta, ja tutkimuksen eri osissa analysoin eri menetelmin vaihtelevan laajuisia aineiston osia yksittäistapauksesta aina 68 osallistujan kuvauksiin kokemuksistaan. Lopuksi toteutin myös pitkäaikaisseurantakyselyn, johon vastasi 51 ryhmiin osallistunutta.

Aiemmissa taiteen vaikutuksia kartoittavissa tutkimuksissa on painottunut usein hyvinvointivaikutusten sekä myönteisten kokemusten esittely, kun taas toimintaan osallistuneiden kokemat haasteet tai kielteiset kokemukset ja vaikutukset ovat jääneet huomiotta. Sekä toiminnan eettisyyden näkökulmasta että osallistujien monitasoisten kokemusten syvällisemmäksi ymmärtämiseksi on mielestäni kuitenkin ollut olennaista pyrkiä tutkimaan erityisesti sitä, millaisia epämukavia ja haastavia kokemuksia ryhmässä tapahtuvaan terapeuttiseen taideprosessiin saattaa liittyä. Tutkimukseni lisää ymmärrystä siitä, millaiset tekijät voivat osallistujien kokemuksen mukaan edesauttaa terapeuttisuutta kuvataiteellisessa työskentelyssä sekä ryhmän vuorovaikutuksessa ja millaiset tekijät saattavat puolestaan häiritä tai ehkäistä terapeuttisesti merkityksellisten kokemusten syntyä.

Eräs tutkimukseni keskeisistä tuloksista oli, että osallistujien kokemat haasteet saattoivat johtaa joko terapeuttisen prosessin jumiutumiseen tai henkilökohtaisesti merkityksellisten oivallusten syntyyn (Rankanen 2014; Rankanen 2016b, 114–118). Tästä johtuen pidin olennaisena pysähtymistä osallistujien kokemien prosessien yksityiskohtaiseen tarkasteluun, jotta sain jäsenneltyä niitä tekijöitä, jotka voivat vaikuttaa haastaviin kokemuksiin ja niiden herättämiin epämukaviin tunteisiin juuttumiseen tai henkilökohtaisesti merkityksellisten oivallusten syntyyn.

Aiemmissa tutkimuksissa ei ole useinkaan systemaattisesti eritelty ihmisten välisen vuorovaikutuksen, kuvataiteellisen toiminnan, teosten tarkastelun ja niistä keskustelun sekä toiminnan puitteiden kuten tilan, ajan ja ohjaajan luomien psykososiaalisten puitteiden merkitystä määrällisesti suuremman osallistujajoukon kokemuksiin. Prosessin eri elementtien ja toiminnan ohjaamisen sekä toteutuksen tapojen yhteys sen aikana tai jälkeen tunnistettuihin tuloksiin ja vaikutuksiin onkin jäänyt aiemmin melko jäsentymättömäksi tai yksittäisiin esimerkkeihin perustuvaksi.

Tässä artikkelissa avaan ja erittelen niitä tekijöitä, jotka kokemuksellisiin taideterapiaryhmiin osallistuneiden aikuisten näkökulmasta edesauttoivat tai ehkäisivät terapeuttista prosessia. Näen, että tutkimukseni tuottama tieto voi olla osittain sovellettavissa myös kuvataiteellisten yhteisötaiteen prosessien parempaan ymmärrykseen erityisesti silloin, kun niiden tavoitteet ovat terapeuttisia, eli tarkoituksena on vaikuttaa osallistujien psykososiaaliseen terveyteen tai hyvinvointiin. Lukijan arvioitavaksi kuitenkin jää, missä määrin tutkimukseni tuloksilla on merkitystä puhtaammin taiteellistavoitteisen yhteisötaiteen käytössä.

Kokemukselliset taideterapiaryhmät ja tutkimuskonteksti

Taideterapiat ovat kehittyneet niin suomalaisissa kuin kansainvälisissä konteksteissa läheisessä suhteessa yhteisötaiteen ja taidepedagogiikan käytäntöihin, mutta niillä on terapeutin koulutuksesta riippuen kiinteämpi tai etäisempi suhde myös psykoterapeuttisiin lähestymistapoihin ja teorioihin (Karkou & Sanderson 2006; Rankanen 2011). Koska kyseessä on tällainen tieteen ja taiteen alojen välissä kehittynyt alue, olin väitöstyöni tutkimusaineistoa kerätessäni kiinnostunut myös siitä, onko taideterapeuttisella työtavalla ja prosessilla omaa erityislaatua, vai kokevatko osallistujat sen samanlaisena kuin aiemmat kokemuksensa joko taideopetuksesta tai psykoterapeuttisesta työskentelystä. Toteutin ryhmiin osallistuneille anonyymisti verkon kautta pitkän ajan seurantakyselyn, josta hahmottui, että osallistujat (n=51) kokivat työskentelyn selkeästi eroavan aiemmista taideopetuskokemuksistaan ja kokivat ryhmän ohjaajan taideopettajan sijaan melko tai erittäin selkeästi nimenomaan taideterapeutiksi (Taulukot 1 ja 2).

Työskentely taideterapiaryhmässä erosi (n=48):

Taulukossa 1. näkyy 48 osallistujan arviot siitä, missä määrin taideterapiaryhmässä työskentely erosi heidän aiemmista kokemuksistaan taideopetuksesta tai psykoterapeuttisesta työskentelystä.

Minkälaisena koit ryhmän ohjaajan roolin (n=51):

Taulukossa 2. osallistujat arvioivat viisiportaisella asteikolla kokivatko ryhmän ohjaajan enemmän taideopettajaksi (1) vai taideterapeutiksi (5).

Tutkimuksessani käsitteellistin oman näkökulmani taideterapian yhteydestä taiteen, kasvatuksen ja psykoterapian aloihin (kaavio 1). Näen ryhmissä tapahtuvan taideterapeuttisen toiminnan linkittyvän kuvataidepedagogiikan kokemuksellisen oppimisen näkökulmaan silloin, kun sen tavoitteena on osallistujien sosiaalinen ja persoonallinen kasvu. Tällöin kuvataide rajautuu puolestaan käsiteltäväksi henkilökohtaisten merkitysten luomisen, aistimisen ja kommunikoinnin näkökulmasta. Tutkimukseni taustalla vaikuttavat myös psykoterapian teoriat ja tutkimus, joiden kautta taideterapiaprosessin keskeiseksi tavoitteeksi voi ymmärtää myös osallistujan itsereflektion kehittymisen sekä toimijuuden saamisen suhteessa itselle ongelmallisiin kokemuksiin tai tunteisiin.

Kaaviossa kiteytetään tutkimukseni näkökulmien rajaus suhteessa sen tavoitteiden kannalta keskeisimpiin tiedonaloihin. Se kuvaa, kuinka määrittelin taideterapian oman tutkimukseni puitteissa (Rankanen 2016b, 27–31).

Käytännössä kokemuksellisten taideterapiaryhmien työskentelyprosessi noudatti samankaltaisena toistuvaa rakennetta, joka koostui kuudesta vaiheesta (Rankanen 2014; Rankanen 2016b, 73–80). Terapeuttisen prosessin näkökulmasta kullakin vaiheella on oma tärkeä tehtävänsä, joka voi liittyä esimerkiksi psyykkisen turvallisuudentunteen rakentumiseen, luovan prosessin edesauttamiseen tai taidetyöskentelyn prosessin ja kuvien henkilökohtaisten merkitysten havainnointiin. Ryhmän aloittaessa tehdään työskentelysopimus, jossa korostetaan, että jokainen valitsee aina täysin vapaasti, haluaako osallistua vai seurata muiden työskentelyä sivusta tai työskennellä itse valitsemallaan tavalla. Mitään ei ole koskaan pakko tehdä, taidetöitä ei tarvitse syntyä, eikä syntyneitä teoksia koskaan arvostella vaan tekijällä on täysi määräysvalta siihen, haluaako hän näyttää teostaan toisille tai sanoa siitä jotain vai ei. Kaikki ryhmässä jaettu – niin kuvat kuin sanat – myös säilyy luottamuksellisena. Koska taideterapeuttisen työskentelyyn osallistutaan aina vapaaehtoisesti ja sen tavoitteet määrittyvät kunkin osallistujan henkilökohtaisten tarpeiden pohjalta, muodostuu prosesseista luonnollisesti aina yksilöllisiä, vaikka sen ohjaamisessa noudatettaisiinkin tiettyä rakennetta.

Kokemuksellisten taideterapiaryhmien työskentelyn rakenne:

1. Aloituspiiri. Ryhmään tuleminen ja kontakti itseen. Tavoitteena mahdollistaa pysähtyminen ja läsnäolo nykyhetken kokemuksissa.
2. Virittäytyminen. Terapeutin ohjaamia yksilöllisiä tai vuorovaikutuksellisia lämmittelyitä luovaan prosessiin ja taidetyöskentelyyn virittäytymiseksi. Tavoitteena kriittisen havainnoivan position lientyminen ja vapaan tutkivan tilan luominen.
3. Taidetyöskentely. Ongelmista”pois keskittyminen”. Haetaan kokeilevaa ja leikillistä työskentelytapaa sekä luottamusta työskentelyn etenemiseen hetki kerrallaan. Tavoitteena luova prosessointi.
4. Havainnointivaihe. Taidetyön ja tekemisen prosessin tarkastelua. Voidaan käyttää erilaisia havainnointia ohjaavia instruktioita – kuten dialogia teoksen kanssa, assosiatiivista tarinankerrontaa, teoksen havainnointia eri näkökulmista, sen herättämien aistimusten havainnointia ja kirjaamista. Tavoitteena rikastaa havainnointia.
5. Jakaminen ja liittäminen. Taideteosten esille asettaminen. Mahdollisuus jakaa omia kokemuksiaan sekä saada palautetta ryhmältä taiteen tai keskustelun keinoin. Työskentelyn ja teoksen herättämien kokemusten liittäminen oman elämän kokemuksiin. Tavoitteena oivallusten syntyminen.
6. Sulkeminen. Mahdollisuus käyttää taiteellisia ”lopetusrituaaleja” tai loppupiiriä.Tavoitteena koota ja sulkea ryhmässä koettu.

Taideterapeuttista prosessia edesauttavat ja ehkäisevät tekijät

Osallistujien taideterapiaprosessin kuvausten sisällönanalyysin avulla olen kyennyt jäsentämään systemaattisemmin sitä, kuinka osallistujaan itseensä liittyvät tekijät, tietyt taideterapiaprosessin elementit tai sen psykologisisiin ja konkreettisiin puitteisiin liittyvät tekijät voidaan osallistujasta riippuen kokea joko taideterapeuttista prosessia edesauttaviksi tai ehkäiseviksi. Tätä artikkelia varten yhdistin sekä tutkimukseni tuloksia että käytännön opetustilanteissa keräämiäni kokemuksia Aalto-yliopiston avoimen yliopiston lyhyiden kokemuksellisten taideterapiaryhmien osallistujilta. Niiden avulla avaan sitä, miten samatkin elementit prosessissa voivat muodostua, joko terapeuttisuuden kokemuksia edesauttaviksi tai ehkäiseviksi. Pyrin nostamaan monipuolisesti esiin eri näkökulmia liittyen niin taidetyöskentelyyn, taideterapeutin toimintaan, toiminnan puitteisiin ja rakenteeseen kuin ryhmään ja osallistujaan itseensä.

Toiminnan ajalliset ja tilalliset puitteet vaikuttivat sekä osallistujien taiteellisten että psykososiaalisten kokemusten muodostumiseen terapeuttisiksi. Osallistujat kuvasivat kokeneensa keskeiseksi toimintaa ohjaavan taideterapeutin taidon olla tunnetasolla läsnä ja säädellä psyykkistä etäisyyttä juuri heille sopivaksi. Kunkin osallistujan yksilölliset tarpeet vaikuttivat siihen, kuinka taideterapeutin antama aika, tila ja taidemateriaalit tai niiden rajaaminen, sanoittamisen määrä, ohjeiden tarkkuus tai joustavuus sekä prosessin rakenteen systemaattisuudesta huolehtiminen vaikuttivat häneen. Näiden elementtien koettiin osaltaan vaikuttavan siihen, miten syvälliseksi prosessi muodostui tai miten pinnalliseksi se jäi.

Osallistujat kuvasivat, kuinka oma vireystila saattoi vaihdella päivästä riippuen ja vaikuttaa työskentelymotivaatioon. Vaikeus irtautua kiireisestä arjesta ja puhelimen katsominen kesken työskentelyn saattoi estää prosessiin uppoutumista. Sen sijaan tietoinen päätös asennoitua tekemiseen avoimella tutkivalla mielellä edesauttoi prosessia. Lisäksi paneutuminen oman taidetyöskentelyn prosessin ja kuvien tarkasteluun myöhemmin koettiin tärkeäksi oivallusten mahdollistumisessa.

Jotkut osallistujat kuvasivat oman taiteilijataustan, työskentelyn lopputulokseen kohdistuneen itsekriittisyyden tai omien maneereiden vaikuttaneen kuvalliseen työskentelyynsä ja ehkäisseen terapeuttisia kokemuksia. Toisilla terapeuttisuutta saattoivat puolestaan ehkäistä kuvalliseen työskentelyyn liittyvät epävarmuuden ja osaamattomuuden kokemukset. Moni koki sen sijaan aikaansaamisen pakon ja suorittamisen tunteista vapautumisen edesauttavan terapeuttisesti merkityksellisten kokemusten syntyä.

Taidemateriaalien, käsillä tekemisen ja työskentelyn kehollisuuden kautta heräävät aistikokemukset auttoivat osallistujia implisiittiseen ja luovaan kuvalliseen prosessiin. Ne synnyttivät nykyhetkessä läsnäoloon ankkuroivia ja mielihyvää tuottavia flow-kokemuksia, mutta saattoivat toisaalta myös yllättäen nostaa mieleen aiempia traumaattisia kokemuksia tai kipeitä muistoja. Osallistujat saattoivat kokea näiden muistojen esiin nousemisen ja käsittelyn taidetyöskentelyn avulla joko menneisyyteen liittyvien tunteiden vatvomiseen juuttumisena tai merkityksellisenä ja oivalluksia synnyttävänä tunteiden työstämisenä.

Ryhmässä tapahtuvaan taidetyöskentelyyn liittyi sekä terapeuttisuutta edesauttavia että ehkäiseviä piirteitä. Muiden läsnäolo ja työskentelyyn keskittyminen saattoi tukea ja motivoida omaa työskentelyä sekä luoda osallistujille turvallisuuden tunteen. Toisaalta osallistujat kuvasivat toisten työskentelyn tuottamien voimakkaiden äänien ja vaatiman tilan joskus saaneen itsensä varuilleen ja varomaan omaa ilmaisuaan sekä häirinneen omaan taidetyöskentelyyn keskittymistä.

Osallistujat kokivat ryhmän antavan itselle uusia toimintamalleja niin kuvien tekemiseen kuin sanalliseen ilmaisuun. Ryhmä edesauttoi terapeuttisuuden kokemuksia silloin, kun osallistujat kokivat ilmapiirin turvalliseksi ja myötätuntoiseksi sekä luottivat toisiinsa. Kokemukset tasa-arvoisuudesta ja yhteisöön kuulumisesta olivat merkityksellisiä, ja tärkeää oli myös ryhmän mahdollistama anonyymius. Samanaikaisesti terapeuttisuutta ehkäiseviksi asioiksi koettiin kuitenkin toisten ryhmäläisten liiallinen sulkeutuneisuus tai sitoutumattomuus, jotka vähensivät turvallisuuden tunteita. Toisaalta myös toisten osallistujien liiallinen tilan ottaminen tai ylitsevuotava avautuminen ongelmistaan saattoi kuormittaa osallistujia liikaa ja vaikeuttaa omaan prosessiin keskittymistä.

Ryhmässä tapahtuvassa taideteosten tarkastelussa ja niihin liittyvien kokemusten jakamisessa koettiin turvallisuutta ja terapeuttisuutta edesauttavina asioina vapaus itse säädellä oman jakamisen määrää ja fokusta. Osallistujat kokivat tulevansa teostensa kautta nähdyiksi arkisista kohtaamisista poikkeavalla tavalla ja toisten erilaisten näkemysten saaminen tuntui arvokkaalta. Toisaalta omat toiveet ja tarpeet jakaa omia kokemuksia saattoivat myös nostaa esiin sanallistamiseen liittyvää epävarmuutta, pelkoa ja kyvyttömyyden tunteita. Teosten näyttäminen toisille saattoi myös tuottaa väärin tulkinnan kokemuksia tai pelkoja väärin ymmärretyksi tulemisesta. Myös toisten teosten näkemiseen liittyi sekä haastavia kokemuksia kuten vertailua, kateuden ja huonouden tunteita, että teosten erilaisuuden synnyttämiä merkityksellisiä myönteisiä kokemuksia.

Toivon, että näiden esittelemieni tutkimustulosten myötä hahmottuu, miten eri tavoin osallistujat saattavat kokea ryhmässä tapahtuvan taiteellisen vuorovaikutuksen, jolla on terapeuttinen tavoite. Pidänkin toiminnan eettisyyden kannalta olennaisen tärkeänä näiden keskenään vastakohtaistenkin kokemusten tutkimusperustaista jäsentelyä, jotta osallistujien kokemusten kirjo saadaan näkyväksi.

Lähteet

Karkou, Vassili & Sanderson, Patricia. 2006. Arts Therapies: A Research-based Map of the Field. Cornwall: Elsevier Churchill Livingstone.

Rankanen, Mimmu. 2016a. “Clients’ experiences of the impacts of an experiential art therapy group.” The Arts in Psychotherapy, 50, 101–110. doi:10.1016/j.aip.2016.06.002

Rankanen, Mimmu. 2016b. The visible spectrum: participants’ experiences of the process and impacts of art therapy. Doctoral Dissertation. Helsinki: Aalto ARTS Books.

Rankanen, Mimmu. 2014. “Clients’ positive and negative experiences of experimental art therapy group process.” The Arts in Psychotherapy, 41, 193–204. doi:10.1016/j.aip.2014.02.006

Rankanen, Mimmu. 2011. “Jaettuja maisemia; taideterapian tiedon- ja taidonalaa jäsentämässä.” Synnyt 3, 17–40. arted.uiah.fi/synnyt/index.php?page=3_2011