2.5Tanssitaiteilija päihdehuollon yksiköissä

Olen Maria Saivosalmi-Katinas ja olen toiminut esiintyjänä, koreografina ja pedagogina viimeisten 16 vuoden ajan. Urani yhtenä polkuna on ollut yhteisötaiteen parissa työskentely samaisen kuudentoista vuoden ajan, suurimmaksi osaa päihdehuollon piirissä. Olen tehnyt työtä taiteen koulutuksen pohjalta, taiteellisten menetelmien avulla. Päädyin tekemään töitä päihdehuollon piirissä ollessani 22-vuotias taideopiskelija. Vuonna 2002 Hanna Brotherus teki yhdessä mediataiteilija Hanna Haaslahden kanssa tanssielokuvaa Helsingin Diakonissalaitoksen päihdehuollon naisasiakkaiden kanssa. Olin mukana elokuvassa esiintyjänä. Tämän jälkeen Hanna oli jäämässä äitiyslomalle, mutta elokuvassa esiintyneet naiset halusivat kovasti jatkaa tanssimista. Näin alkoi tanssiryhmä Dolcen taival.

Dolce toimi vuodesta 2002 vuoteen 2017. Itse toimin ryhmän ohjaajana noin kahdeksan vuotta, alkuvuosina yhdessä tanssitaiteilija Andrius Katinaksen kanssa. Ryhmän toiminta koostui viikoittaisista tanssitunneista sekä esitysprosesseista. Ryhmän alkuaikoina naiset löysivät ryhmän Diakonissalaitoksen tukiryhmien kautta, mutta myöhemmin puskaradio oli toimivin metodi uusien ryhmäläisten mukaan saamiseen. Diakonissalaitos kustansi ohjaajien palkat sekä tilojen vuokrat. Ryhmä ehti toimia vuosien aikana monessa eri paikassa, mutta lähtökohtana oli, että tunnit olisivat muussa ympäristössä kuin päihdehuollon muu tukitoiminta. Vuokrasimme vuosia tanssisaleja Teatterikorkeakoulusta, ja myöhemmin Zodiak – Uuden tanssin keskus tuki ryhmän toimintaa antamalla salin ryhmän käyttöön kerran viikossa.

Ryhmä oli tarkoitettu päihteistä toipuville sekä syrjäytymisvaarassa oleville naisille. Kuka vain sai tulla ryhmään eikä kenenkään taustoja kyselty. Ryhmä toimi vuosia hyvin orgaanisesti niin, että osa naisista oli jo hyvin pitkällä toipumisprosessissaan ja osa taas vasta toipumisen alussa. Mielestäni tämä oli todella hyvä systeemi, koska toipumisen alkumatkassa olevat naiset näkivät vahvaa eheytymistä naisissa, jotka olivat jo päässeet kiinni esimerkiksi opiskeluun ja työelämään. Lisäksi moni näistä naisista oli sitoutunut Dolce-ryhmään vuosiksi ja näin ollen myös näyttivät esimerkkiä pitkäjänteisestä sitoutumisesta ja uskalluksesta heittäytyä johonkin uuteen.

Ryhmän ohjaajana toimimisen myötä minulle on tarjottu lisää työtä etenkin Helsingin Diakonissalaitokselta, mutta myös alan muilta toimijoilta. Olin ensin ajatellut, että keskityn artikkelissani kertomaan vain yhdestä yksiköstä, mutta tulin tulokseen, että on tärkeää kertoa, miten erilaisia yksiköitä on pelkästään tämän päihdehuollon raamin sisällä. Tanssiryhmä Dolcen lisäksi olen työskennellyt vuosia senioreiden päihdehuollon yksiköissä sekä korvaushoidon yksiköissä (haittoja vähentävä korvaushoito sekä kuntouttava korvaushoito). Näiden lisäksi olen pitänyt kursseja perhepalveluyksiköissä, Kannelmäen D-asemalla, Vailla varsinaista asuntoa VVA:lla sekä Kidutettujen naisten kuntoutuskeskuksessa. Viimeisenä mainittu yksikkö on ainoa, jossa minulla on ollut työparina psykologi. Näiden lisäksi olen vetänyt ”Keholliset metodit hoivatyössä” kursseja Laureassa sekä Helsingin diakonissalaitoksen Diak-opistolla sosiaalialan opiskelijoille. Kaikkien ryhmien kanssa olen tehnyt muun muassa somaattisia harjoitteita, kehonhuoltoa ja monenlaisia liikeimprovisaatioon perustuvia harjoitteita.

Kaikki työ on ollut tuntityöhön pohjautuvaa. Esimerkiksi Diakonissalaitos on toiminut työnantajanani ja hakenut kulttuurityöhön apurahoja, joista tietty osa kohdennettiin aina tähän liikkeen parissa työskentelyyn. Diakonissalaitoksella mietimme yleensä yhdessä kulttuurituottaja Anssi Pirttinevan kanssa, missä yksikössä minäkin vuonna olisi eniten tarvetta tämän kaltaiselle työskentelylle, ja budjetin raameissa tein aina jonkin ehdotuksen tuntimäärästä ja työn sisällöstä. Korvaushoitopisteissä yritimme tehdä projekteista pitkäkestoisia, esimerkiksi 12 käyntiä syksyllä ja saman verran keväällä. Kun taas esimerkiksi senioreiden yksiköissä jaksot sisälsivät kahdeksan käyntiä vuodessa per yksikkö, toki yksiköitä oli useita. Itse en ole hakenut taiteilija-apurahoja, joissa tämä työ olisi perusteena. Ehdottomasti tärkeintä tässä työssä on ollut kohtaaminen. Se, miten asettuu kohtaamaan toisen ihmisen ja miten löytää kontaktin. Asiakasryhmänä päihdehuollon asiakkaat ovat omien huomioitteni mukaan todella herkillä, ja monella häpeän tunne omasta tilanteesta on todella suuri.

Ryhmän ohjaajalta vaaditaan hyvää sosiaalisten tilanteiden lukutaitoa, avoimuutta ja herkkyyttä, mutta samaan aikaan tiettyä jämäkkyyttä. Tärkeää on tulla tilanteeseen omana itsenään. Itselleni on ollut todella merkityksellistä, että olen jatkuvasti tehnyt taiteellista työtä myös taiteen ammattikentällä. Oma taiteellinen kasvuni ja taiteelliset prosessit ovat ehdottomasti tuoneet paljon sisältöä myös tähän yhteisötaiteen parissa työskentelyyn ja toki myös toisinpäin. Luovuin tanssi-sanan käytöstä aika nopeasti tämän asiakasryhmän kanssa toiminnan ja työpajojen mainostamisen yhteydessä. Kun keskustelin asiakkaiden kanssa aiheesta, niin sanaan tanssi liittyi monen mielessä painolastia. Tanssista tuli mieleen, että se on jotain, mitä en osaa. Askelia, joiden perässä en pysy. Näin ollen vaihdoimme aamutuntien tai työpajojen otsikoiksi kehonhuolto. Työpajojen sisältöä en muuttanut, koska heti kun olimme yhdessä liikkeen äärellä ja sanoitimme yhdessä tekemäämme, mitään itse sisältöön liittyvää ongelmaa ei ilmennyt. Ainoastaan tanssiryhmä Dolcen toimintaa mainostettiin sanalla tanssi.

Artikkeliani varten pyydettiin miettimään yhteisötyössä kohtaamiani ongelmia. Seuraavassa tuon esiin muutamia ongelmia päihdehuollon puolella työskentelyssä. Ensimmäisenä nousee esiin asiakkaiden saaminen mukaan toimintaan. Etenkin korvaushoitoyksiköissä on välillä vaikeaa saada ihmisiä jäämään tunneille, vaikka he itse olisivat kokeneet toiminnan hyödylliseksi. Ehdottomasti parhaiten tähän auttoi jalkautuminen kuhunkin yksikköön, missä työskentelin. Ennen toiminnan alkamista kävin aina muutamia kertoja yksiköiden aamupiireissä. Esittelin itseni sekä toiminnan ja jäin oleskelemaan yksiköihin, jotta sosiaalisilla tilanteilla ja kohtaamisilla olisi aikaa kehittyä. Samalla tavoin tein aina ennen jokaista kehonhuoltotuntia. Olin läsnä ja juttelin asiakkaille sekä samalla yritin kartoittaa, ketkä olisivat valmiita keholliseen työskentelyyn kunakin kertana. Tässä asiakkaiden mukaan saamisessa henkilökunnan rooli korostui. Jossain yksiköissä kulttuuritoimintojen mainostamiseen panostettiin ja henkilökunnasta huokui asenne, että tällaiseen toimintaan todella kannattaa osallistua. Jossain yksiköissä myös henkilökunta osallistui tunneille. Tämä asenne helpotti omaa työtäni todella paljon. Se tuntui myös turvalliselta, koska henkilökunta tunsi asiakkaat aivan eri tavalla kuin minä. Kaikissa yksiköissä tätä henkilökunnan tukea ei ollut, ja tällöin jouduin navigoimaan aivan eri tavoin.

Toisena mainitsen työnohjauksen puutteen. En alussa edes ymmärtänyt kaivata sitä, mutta vuosien mittaan työnohjauksen tarve kyllä kasvoi. Kun taiteilijana ja tuntityöntekijänä vain käväisee yksiköiden päivittäisessä rutiinissa, näkee ja kokee aika monia asioita, asiakkaiden ja henkilökunnan hyvinvoinnista ja yleisestä tunnelmasta lähtien, ja voi olla, että on todistamassa aika kimuranttejakin tilanteita. Taiteilija ei voi ratkoa asiakkaiden asioita ja ongelmia samalla tavoin kuin yksikön työntekijät. Tämän vuoksi työnohjausta ei tarvitse vain suhteessa omaan työhönsä ja asiakastilanteeseen vaan koko toiminnan ymmärtämiseen ja siitä nousseiden asioiden purkamiseen. Työparius auttoi tätä asiaa valtavasti. Vedin muutamia pajoja yhdessä näyttelijä Tarja Heinulan kanssa, ja oli todella hienoa päästä jakamaan työtilanteet jonkun kanssa.

Kolmantena huomiona omien rajojen asettaminen suhteessa asiakkaisiin. Työ vaatii avoimuutta, ja on tärkeää, että luottamussuhde syntyy. Tästä jakamisesta ja kohtaamisesta syntyy ainakin itselleni myös työn mielekkyys ja kauneus. Samalla kuitenkin tarvitaan myös hieman toisenlaista ammattitaitoa, josta koin, että en ole saanut siihen koulutusta. Työssä nousi paljon kysymyksiä, jotka jouduin ratkomaan niin sanotusti intuitiopohjalta, hyvin yksinkertaisista käytännönkin asioista lähtien, esimerkiksi annanko oman puhelinnumeroni asiakkaille ja niin edelleen.

Sitten on vielä kysymys vastuusta. Tämän kaltaisessa kehollisessa työskentelyssä nousee väistämättä esiin paljon tunnetason asioita, vaikka lähtökohtana ei olisikaan terapiamuotoinen työskentely. Miten huolehdin, että asiakkaat pääsevät purkamaan esiin nousseita asioita, jos sille on tarvetta, ja jatkokysymys: onko tehtäväni huolehtia? Puhuimme toki tunneilla, mutta tuntui myös tärkeältä pitää liiketyöpajat kehotyöskentelyyn keskittyvinä hetkinä, etenkin koska monet asiakkaista kävivät useissa keskusteluryhmissä. Ajattelen, että ryhmän ohjaajana moderoin tilannetta sekä seuraan ryhmädynamiikkaa ja olen mielestäni vastuussa yksilöiden ja ryhmän hyvinvoinnista antamieni harjoitteiden yhteydessä. Kun mietin työtilanteita päihdehuollon piirissä koko tämän kuudentoista vuoden ajalta, niin mieleeni nousi vain kaksi kimuranttia tilannetta, joista nekin molemmat saimme selvitettyä paikan päällä keskustelemalla. Joskus myös pyysin muita ryhmän jäseniä olemaan jonkun seurana tunnin jälkeen, jos tunsin, että jotain oli merkittävästi liikahtanut henkilön tunne- tai kokemuspinnassa. En kokenut missään vaiheessa, että vastuuta olisi liikaa, ja jotenkin luotin siihen, että osaan operoida näissä tilanteissa, kunhan vain keskityn kohtaamiseen ja vuorovaikutukseen. Koen, että joka tapauksessa, kun operoimme taiteen menetelmin, olemme kiinni perustavanlaatuisesti ihmisyyteen liittyvissä asioissa. Uskon, että taiteen parissa työskentely auttaa meitä kaikkia herkistymään kohti koko potentiaaliamme. Samat lainalaisuudet suhteessa ryhmän ohjaajana toimimiseen pätevät mielestäni myös ammattikentällä, etenkin jos taiteen sisältö haastaa vahvasti tutkimaan esiintyjien omaa sisäistä maailmaa.

Myös palkkaukseen liittyy mielestäni haasteita. Kuka määrittelee palkan tai kokemuksen arvon? Monesti instansseihin palkatuilla taiteilijoilla on sama tuntipalkka. Projektikohtaisesti ilmoitin aina ehdotetun tuntimäärän, joka toki määräytyi aina kussakin tapauksessa täysin varatun budjetin mukaan. Budjetit olivat monesti kaikkialla aika pieniä, ja tuntui tärkeältä tehdä järkeviä kokonaisuuksia (ei esimerkiksi käydä jossain yksikössä vain muutamaa kertaa). Näin ollen suunnittelutyölle ei yleensä jäänyt riittävästi tunteja. Yksi tärkeä kysymys on, miten toimitaan tuntityöläisenä, kun kokemus jollain työsaralla karttuu ja tuntipalkka ei nouse suhteessa työkokemukseen. Toinen ongelma on, että jos työ on hyvin hajanaista, esimerkiksi yksi kehonhuolto yhtenä aamuna, toinen toisena, niin työ vie matkoineen monesti lähes puolet työpäivästä eikä näin ole taloudellisesti mitenkään kannattavaa. Ratkaisin tämän viime vuosina niin, että tunnin ja vartin kehonhuollosta pyysin 2,5 tunnin palkan. Tässä oli niin sanotusti kokemuslisä sekä osa matkoihin menevästä ajasta. Tiedän kuitenkin, että kaikki me ammattilaiset hinnoittelemme oman työmme omien ja instanssien käytäntöjen mukaan, eikä mitään selkeää kehystä tähän ole, vaikka Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liitto onkin luokitellut vähimmäispalkat tämän kaltaiseen työskentelyyn. Omalla kohdallani tätä helpottaisi varmasti oman toiminimen perustaminen ja sen kautta omien käytäntöjen ja hinnaston luominen. En kuitenkaan ole valmis alkamaan yrittäjäksi, koska haluan toimia taiteen kentällä vapaana taiteilijana. Tällöin yritän edelleen parhaani mukaan sanoittaa kokemuspohjaani instanssien kanssa ja löytää ratkaisua kestäviin palkkamenetelmiin, jotka vastaavat työkokemustani ja ovat järkeviä suhteessa muuhun vapaalla kentällä tehtävään työhön.