2.6Esineilmaisu saattohoidon tukena

Kerron tässä tekstissä tekemästäni taidetyöstä Koivikko-koti-nimisessä saattohoitokodissa. Työni juuret ovat nukke- ja esineteatterissa, ja olen alkanut kutsumaan tätä kehittämääni muotoa esineilmaisuksi. Taustoitan aluksi, miten päädyin tekemään esineilmaisua saattohoitokotiin.

Kaikki lähti liikkeelle pirkanmaalaisen Ehtookodon johtajan, Jaana Holmin, kanssa käydystä keskustelusta. Mietimme, mitä taiteen keinoja voisi kokeilla, jotta kuolemisesta puhuminen tulisi helpommaksi ja jotta kohtaaminen kuolevan kanssa olisi muutakin kuin hoidollisia toimenpiteitä. Olimme aiemmin tehneet yhteistyötä muun muassa tekemällä yhteisönukketeatteria hoitokodin asukkaiden kanssa, ja tämä projekti oli hyvin onnistunut. Jaana toi esille, että varsinkin nuoremmille hoitajille on vaikeaa kohdata kuolevaa asukasta ja kuolemaa. Kuoleman pohtiminen laukaisi minussa halun lukea saattohoitoon liittyvää kirjallisuutta ja löysin muun muassa seuraavia ajatuksia: Kuoleminen ja kuolema sisältyvät ihmisen olemassaoloon. Sairas ihminen ei ainoastaan kuole, vaan hän myös tajuaa kuolevansa ja valmistautuu siihen aina omalla tavallaan. Jokainen kuolema on ainutlaatuinen, ja vasta kuolemassa yksittäinen elämä saavuttaa kokonaisuutensa. Myöskään saattohoito ei toistu saman kaavalla, joka varmistaisi hyvän kuolemisen ja kuoleman. Jossakin on raja, missä valmiit teoriat ja ohjeet eivät enää riitä. Kuolevan potilaan ja omahoitajan on löydettävä itsestään ne voimavarat ja mielikuvat, joiden avulla he voivat ”kirjoittaa” omaa tarinaansa sekä saattajana että saatettavana. Joskus ei oikeita ”avaimia” tälle matkalle kuitenkaan löydy tai ei edes haluta löytää ja reitti voi jäädä jopa kokonaan selvittämättä. Kuolemaa ei kuitenkaan voi välttää. Siksi kuolemisen kokonaisvaltaisuus ja lopullisuus koskettavat saattohoidossa samalla tavalla sekä potilasta että hänen hoitajaansa. Ihminen, joka tietää kuoleman olevan lähellä, tietää, ettei elä kovin kauan. Silloin tilanteesta saattaa tulla helpommin rituaalinen. (Lipponen 2006, 32.)

Ehdotin Jaanalle nukketeatterillisten keinojen kokeilemista osana saattohoitotyötä. Nukketeatterin olemukseen kuuluu symbolinen kommunikaatio. Nuket mahdollistavat sellaisten hahmojen esittämisen, joita eivät koske ihmiskehon rajoitteet. Nuket voivat olla isompia tai pienempiä kuin kirjoitettu hahmo. Niillä voi olla liioiteltuja piirteitä. Nuket eivät ole sidottuja luonnonlakeihin, vaan ne voivat esim. lentää ja ne voivat kuolla ja herätä uudelleen henkiin. Kun näyttelee nukella, ei ole rodun tai sukupuolen vanki tai määrittämä. Moderni ja postmoderni nukketeatteri ovat ottaneet käyttöönsä myös esineet, ja nykyään nukeksi voidaan määritellä mikä tahansa esine, joka on animoitu niin, että se vaikuttaa elävältä. Esine voidaan toki muotoilla esittämään ihmistä, esimerkiksi puusta veistämällä, mutta yhtä lailla vaikkapa ruuvimeisseli voi esittää roolihahmoa. Tällainen luomisen vapaus mahdollistaa sellaisten hahmojen esittämisen, jotka olisivat ihmisnäyttelijälle mahdottomia.

Nukketeatteri mieltyy nukkien ja/tai esineiden kautta esitetyksi teatteriksi. Kun puhun esineilmaisusta saattohoidon kontekstissa, näyttämö supistuu muutaman ihmisen väliseksi ja rajat esiintyjän ja katsojan välillä hämärtyvät. Etsiessäni työlleni sanoja, törmäsin Terhi Utriaisen väitökseen: Läsnä, riisuttu, puhdas, jossa Utriainen puhuu kuolettamisesta. Utriainen on lainannut kuolettamisen käsitteen vanhasta karjalaisesta perinteestä ja tarkoittaa sillä asettumista toisen kuoleman tilanteeseen sekä toimintaa ja asennoitumista siinä tilassa. Mielestäni termi kuolettaminen sopii erittäin hyvin siihen työhön, jota teen saattohoidossa olevan kanssa. Tehdessäni tätä työtä, saadessani tilaisuuden kehittää uutta kuolettamisen kulttuuria koen olevani osa suomalaisen kuoleman kulttuurin jatkumoa ja mahdollisesti sitä hivenen uudistava osa. Kuolettaminen, josta puhun, ei ole sama asia kuin saattohoito. Se on ensinnäkin ilmiönä eri kokoinen: kyse on saattohoidon näkökulmasta katsottuna vain sen osasta, joskin ehkä kiteytymästä. Terhi Utriainen mieltää kuolettamisen ajattomammaksi ja yleisemmäksi ilmiöksi kuin saattohoito. Kuolevia ihmisiä on ollut ja on aina ja heihin suhtaudutaan aina jollain tavoin. Esimerkiksi hengenlähdön seuraaminen ja itkuvirsi olivat osa vanhaa karjalaista suhtautumista kuolemaan, saattohoito osa nykyistä suhtautumistamme. Nukketeatterin historia tuntee myös tapauksia, joissa nukkeja on käytetty eri kansojen kuolemien kulttuureissa. Puolalaisen nukketeatterihistorioitsija Henryk Jurkowskin mukaan nukkeja on käytetty laajalti kuoleman rituaaleissa, etenkin Aasiassa ja Afrikassa. Mutta esimerkkejä löytyy myös Euroopasta, ainakin 1800-luvulle asti. Pienessä Katalonialaisessa satamassa asui kalastajia, jotka olivat intohimoisia kortinpelaajia. Kun joku heistä kuoli, kuolleen ruumis vietiin kapakkaan viimeistä korttipeliä varten. Tässä korttipelissä kuollut ruumis voitti ja ruumista animoitiin kuin nukkea. (Jurkowski 1996, 43.)

Koivikko-kodissa olen tavannut kuolevia ihmisiä, jotka vielä haluavat kokea taidetta ja samalla käsitellä omia toiveitaan, pelkojaan ja unelmiaan. Tekemäni esineilmaisutuokiot ovat herättäneet minussa paljon kysymyksiä. Kysymykset taiteen eettisyydestä, taiteen mahdollisuuksista saattohoidossa ja dialogisuudesta ovat läsnä tehdessäni työtäni saattohoitokodissa. Samoin taiteenlajin sisäiset pohdinnat ovat uudelleen aktivoituneet saattohoitokontekstissa. Esineilmaisun kohdalla kysymykset siitä, mikä on esine ja mihin esineitä voi käyttää, ovat askarruttaneet mieltäni. Aiemmin, kun olen tehnyt teatteria, olen ajatellut katsojan olevan se, jossa esitetty esitys jää elämään. Nyt vastuu esityksen muistamisesta on minulla. Olenkin miettinyt tätä työtä tehdessäni paljon katsojaa sekä sitä, mikä muodostaa näyttämön ja mitä asioiden ja tapahtumien näyttämöllistäminen tarvitsee.

Tähän mennessä olen havainnut, että toimiakseen saattohoidossa esineilmaisu vaatii kolmen tekijän tasa-arvoisuutta: 1) esineanimoijan, 2) saattohoidettavan ja 3) esineiden. Kun nämä kolme tekijää ovat tasaveroisesti toiminnassa, voi syntyä dialoginen tila, jossa keskustella. Saattohoidettavan rooli on esineilmaisussa niin tärkeä, että olen alkanut kutsua häntä kanssa-animoijaksi. Tämän termin olen kehittänyt brasilialaisen forum-teatterin luojan Augusto Boalin kanssanäyttelijä -termistä (spect-actor). Kehittämässäni esineilmaisussa saattohoidettava, kanssa-animoija, antaa esityksen tarinan ja roolittaa tarinassa käytettävät esineet. Näin tehdessään hän saa mahdollisuuden olla moraalinen toimija ja hetken poissa kuolemaa kohti olemisesta. Voidaankin ehkä jopa ehdottaa, että esineiden elollistaminen tuottaa elollisuutta kuolevien maailmaan.

Artikkeli perustuu Yhteisö ja taide -seminaarissa 19.9.2018 pidettyyn puheenvuoroon.

Lähteet

Jurkowski, Henryk. 1996. A History of European Puppetry: From Its Origins to the End of the 19^th Century. London: The Edwin Mellen Press.

Lipponen, Varpu. 2006. Läheisyyttä ja etäisyyttä kuoleman lähestyessä. Tampere: Tampereen yliopisto.

Utriainen, Terhi. 1999. Läsnä, riisuttu, puhdas. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.