2.0Jaettu työ, jaettu taide

Paolo Freire on kirjoittanut: ”Kohtaamisessa kukaan ei ole täysin tietämätön eikä kukaan täysin viisas.” (Freire 2005, 99). Kun matkustaa taiteilijana ja taiteen kanssa erilaisiin perinteisesti ymmärretyn taidemaailman ulkopuolisiin yhteisöihin, tämä toteamus on armollinen ohjenuora. Kohtaaminen itselle uuden ihmisyhteisön ja kenties vieraan instituutionkin kanssa muuttaa taiteilijan roolia. Hänestä tulee paitsi oman taiteenalansa asiantuntija myös vieras ja yllätyksille altis ihmettelijä. Tullessaan uuteen yhteisöön tulee aina keskelle itsestä riippumatonta elämää, jonka tapoja, lainalaisuuksia ja ihmissuhteiden ja vallan verkostoja ei tunne. Tälle asetelmalle on maltettava herkistyä. Oma suunnitelma improvisaatioharjoitteista saattaa osoittautua tärkeysjärjestyksessä toissijaiseksi, kun yhteisön päivässä keskiössä on kuudesluokkalaisten keskinäinen, rasistisesta huutelusta syntynyt riita, tai kun joku vankilassa on saanut pitkästä aikaa hyviä uutisia ja on tärkeää istua syömään yhdessä rahkapiirakkaa.

Yhteisöissä tehtävän taidetyön tärkeä tekijä on jakaminen. Toimintaan latautuu usein odotuksia toiminnan terapeuttisista, kuntouttavista tai muista sosiaalisesti rakentavista vaikutuksista. Taiteilijan on vaikeaa tai mahdotonta vastata näihin toiveisiin yksin. Tällöin tärkeää on avautuminen yhteisön tuntevien muiden alojen ammattilaisten suuntaan. Parhaimmillaan muodostuu väliaikaisesti toimiva moniammatillinen työyhteisö, jossa taiteilija voi keskittyä omaan työhönsä tarkasti tietoisena myös siitä, mitä hänen kompetenssinsa ei kata ja keihin tällaisten alueiden suhteen voi turvautua. Myös kollegiaalinen jakaminen on yhteisöissä tehtävän taiteen kehityksen kannalta tärkeää. Yhteisöissä tehtävä työ on usein eristyksissä muusta taidekentästä, ja voi muodostua yksinäiseksi ja raskaaksi, jollei yhteisöllisyyttä rakenneta myös samankaltaista työtä tahoillaan tekevien kollegoiden kesken.

Lopulta kaikkein tärkein jakamisen suhde on kuitenkin luottamussuhde taidetoimintaan osallistuvan yhteisön ja taiteilijan välillä. Tämä suhde sisältää useita erilaisia suhteita usean erilaisen ihmisparin välillä. Mutta samanaikaisesti, ja oleellisimmin, se on osiaan suurempi, kollektiivinen suhdemuodostelma, josta ei voisi poistaa yhtään osaa ilman että se jo muuttuisi muuksi. Taiteilijasta ja muista osallistujista on muodostunut uusi ryhmä, ehkä jopa uusi yhteisö. Tämä suhde voi syntyä hitaasti, arasti ja hankalasti. Se voi olla raskautettu ympäröivän instituution synnyttämillä ristiriidoilla. Mutta syntyessään se mahdollistaa tilan, jonka turvin yksittäinen osallistuja ja koko yhteisö voi löytää itsestään jotain uudella tavalla merkillistä ja merkityksellistä. Vasta tämä luottamus mahdollistaa taiteellisen toiminnan, ja vasta sen myötä taidetyö yhteisöissä voi rikastuttaa paitsi taiteilijaa myös yhteisöä. Jotakin tulee jaetuksi ja kukin on ainakin hetken osallisena itselleen uudesta maailmasta.

Lähde

Freire Paulo. 2005. Sorrettujen pedagogiikka. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy.