3.1Ilmaisuyhteisön tarinaex-vankien ja taiteilijoiden yhteisö Vapauden kauhu -projektissa

Vankilasta vapautuneet henkilöt ja teatterintekijät elävät yhteiskunnassamme luonnostaan omissa lokeroissaan – tai omissa kuplissaan – kuten viime aikoina on ollut muodikasta asia ilmaista. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta heidän polkunsa eivät juurikaan kohtaa. Teatterimaailma voi täyttää teatterintekijän elämän varmaan lähes yhtä kokonaisvaltaisesti kuin rikollisesta elämästä, päihteistä ja vankilasta irtautumiseen liittyvä maailma entisen vangin elämän. Molemmat kulkevat polkuja, jotka ovat taipuvaisia viitoittamaan itse itseään.

Vapauden kauhu -projektissa valmistettiin vankilasta vapautumista käsittelevä teatteriesitys vankeuden kokeneiden henkilöiden ja pitkän linjan teatterintekijöiden yhteistyönä. Ideana oli saattaa yhteen muuten lähes vääjäämättä eri todellisuuksissa elävät ihmiset ja katsoa, mitä he voivat oppia ja saada toisiltaan. Syntyi erityislaatuinen yhteisö, jonka koostumus oli korostetun heterogeeninen, mutta jolla oli yhteinen päämäärä: dokumentaarisen teatteriesityksen tekeminen. Teatterintekijöiden näkökulmasta Vapauden kauhu -projektin lähtökohtana oli asettua vankilasta vapautuneiden henkilöiden asemaan tekemällä taidetta yhdessä heidän kanssa ja samastumalla heidän elämäntilanteisiinsa. Vapautuneet vangit puolestaan asettuivat teatterintekijöiden asemaan ryhtymällä esityksen tekijöiksi.

Teatterin tekeminen on aina yhteisöllistä, mutta tässä tapauksessa yhteisöllisyyden ja yhteisön ulottuvuudet olivat jotain perinteisestä poikkeavaa. Toiset tunsivat esityksen aiheen sisältä käsin, oman kokemuksensa kautta, ja toisilla oli kokemusta siitä, miten tarinoita tuodaan näyttämölle. Yhteisön kokoaminen teatterintekijöistä ja entisistä vangeista oli väline tietynlaisen taiteellisen lopputuloksen aikaansaamiseksi.

Vapauden kauhun yhteisö oli kuitenkin myös jotain aivan muuta. Se oli kaikille mukana olleille hetkellinen tilaisuus nähdä oma itse toisin ja katsoa toista ihmistä hetken ajan toisenlaisin silmin. Se oli yhteisö yhteisössä, ja sillä oli osallistujilleen aivan varmasti myös erilaisia terapeuttisia merkityksiä.

Mikä yhteisö, missä yhteisössä? Tähän kysymykseen tulee varsin erilaisia vastauksia riippuen siitä, tarkastellaanko prosessia entisten vankien, taideinstituution, Rikosseuraamuslaitoksen vai kansalaisyhteiskunnan silmin. Tässä kirjoituksessa pyrin avaamaan näitä asetelmia, kun kirjoitan Vapauden kauhu -esityksen valmistamisesta yhteisön muodostamisen näkökulmasta.

Yhteisö yhteisöjen keskellä

Vapauden kauhu -projektiin ja sen eri vaiheisiin liittyy erilaisia yhteisöjä. Seuraavaksi kuvaan, minkälaisista yhteisöistä oli oikeastaan kyse, ja miten ne linkittyvät toisiinsa.

Aloite projektin käynnistämisestä tuli minulta, siis taideinstituution taholta. Olen viimeisen kymmenen vuoden aikana kiertänyt vankiloita esiintyjänä ja kohdannut vankeja erilaisten esitystapahtumien yhteydessä osana Suomen Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön toimintaa. Olen myös vienyt Teatterikorkeakoulun opiskelijoita vankiloihin osana vetämääni yleisökontaktikurssin opetusta. Keskusteluissa vankien kanssa olen yhä uudestaan kiinnittänyt huomioni siihen, miten vangit puhuvat vapautumisesta, joka jonain päivänä, aiemmin tai myöhemmin, koittaa. Ajatus elämästä laitoksen ulkopuolella näyttäytyy yllättävän monille pelottavana asiana. Tämä on tullut esiin yhä uudelleen ja uudelleen ja saanut minut pohtimaan asiaa. Vankilan ulkopuolelta katsottuna ei tule heti ajatelleeksi, miten vaikeaa – tai jopa mahdotonta – uuden elämän aloittaminen pitkän tuomion jälkeen voi olla. Projektin lähtölaukauksena toimi siis vankilan ulkopuolelta saapuneen vierailijan suljetussa vankilayhteisössä tekemä havainto.

Koska olen teatterintekijä – näyttelijä ja tässä projektissa erityisesti esityksen ohjaaja – tarkastelen projektia ennen kaikkea taiteen näkökulmasta. Keskustelut vankien kanssa ovat minulle Vapauden kauhu -projektin esinäytös. Niistä alkoi pitkä taiteellinen ja yhteisöllinen, ehkä myös yhteisötaiteellinen, hanke joka minun ajatusmaailmassani tähtäsi julkiseen esitykseen.

Tulin havaintoni kanssa ulos vankilasta ja toin sen taideinstituutioon ja taiteen tekijöiden yhteisöön. Tämä tapahtui pikkuhiljaa. Kypsyttelin ajatusta useamman vuoden ennen kuin otin sen esille keskustelussani Kansallisteatterin pääjohtajan Mika Myllyahon kanssa. Hän innostui ideasta, ja niin projekti käynnistyi toden teolla. Ensi töikseni otin yhteyttä Rikosseuraamuslaitokseen ja Suomen Mielenterveysseuraan. Kokosimme yhteistuumin Vapauden kauhun ”yhteistyöverkoston”, johon tuli edellä mainittujen lisäksi mukaan edustajia Helsingin Diakonissalaitokselta, Kriminaalihuollon tukisäätiöstä, oikeusministeriön rikoksentorjuntaneuvostosta, Suoja-Pirtti ry:stä sekä Vantaan kaupungilta. Mukana oli myös Kiasma-teatteri, joka oli tullut projektiin Kansallisteatterin parivaljakoksi taidepuolelta. Syntyi asiantuntijayhteisö, jonka jäsenet edustivat taide-, rikosseuraamus- ja sosiaalialan ammattilaisia. Sen tarkoituksena oli ohjata projektia, jakaa sen tekijöille vankilasta vapautumiseen liittyvää tietoa ja kontakteja sekä pohtia kuinka projektin eri vaiheille voisi järjestää resursseja ja puitteet. Yhteistyöverkoston kautta projektin työntekijöille järjestyi myös työnohjausta ja työryhmälle yhteisövalmennusta. Palaan näihin varsin tarpeellisiksi osoittautuneisiin toimintoihin tuonnempana.

Kun tuotannolliset puitteet oli saatu jotenkuten aseteltua, oli aika ryhtyä kokoamaan ammattitaiteilijoiden ryhmää hanketta toteuttamaan. Alusta alkaen oli tiedossa, että esitys valmistettaisiin yhdessä vankilasta vapautuvien henkilöiden kanssa. Heidät kuitenkin löydettäisiin vasta myöhemmin, projektin kuluessa. Ammattilaisryhmä piti koota ensin. Se koottiin Kansallisteatterin ja Kiasma-teatterin yhteisöistä muutamilla freelance-taiteilijoilla vahvistettuna.

Teatterintekijöinä valitsimme varsin poikkeuksellisen tavan lähestyä esitystä ja sen valmistamista. Näytelmän tai esityskäsikirjoituksen laatiminen on hidasta hommaa. Ohjaus- ja lavastussuunnitelmaa työstetään joitain kuukausia, ja suurin piirtein saman verran kestää myös esityksen harjoitusprosessi. Nyt kaikki nämä asiat oli tarkoitus yhdistää työpaja- ja tutkimusprosessiin, jossa kohdataan vankilasta vapautuneita tai pian vapautuvia henkilöitä yhteensä puolentoista vuoden ajan. Se minkälaista taidetta projekti tuottaa, oli tarkoitus alistaa näille kohtaamisille. Taiteilijayhteisön omalakisuutta kyseenalaistettiin toden teolla, kun kaikki mukana olevat tekijät ryhtyivät pohtimaan, kuinka heidän välineensä saataisiin parhaiten palvelemaan vankilasta vapautuvien ihmisten tarinoiden ja tilanteiden julki tulemista ja käsittelemistä yhteisessä teoksessa. Perinteisen näyttelijän, näytelmäkirjailijan, säveltäjän, visualistin tai valosuunnittelijan tekijyyden rinnalle nousi ajatus oman ammattitaidon valjastamisesta ”kokemusasiantuntijoiden” tueksi, kun he nousevat näyttämölle ehkä ensimmäistä kertaa. Koko ammattilaisryhmä ryhtyi myös käsikirjoittajaksi jalkautuessaan vankiloihin ja vankilasta vapautuneiden yhteisöihin sekä kerätessään aineistoa erilaisten työpajojen ja vierailujen yhteydessä. Jalkautumisen ele oli monella tapaa myös kansalaisaktivistinen. Teatterilaitoksen ja vankilasta vapautuvien ihmisten yhteisöjen välillä on monenlaisia raja-aitoja, joiden yli hyppimistä yhteisö ja yhteiskunta rajoittavat näkyvillä ja näkymättömillä keinoillaan. Nyt intentiona oli mennä rajojen yli.

Vapauden kauhun käytännöllinen toiminta alkoi työpajoista, jotka perustettiin erilaisiin vankilasta vapautuvien tai vapautuneiden henkilöiden yhteisöihin. Työpajoja vetivät projektin taiteilijat. Yksi työpajoista syntyi vankilan sisään. Vankilan työntekijät olivat valinneet sen osallistujat pitkää tuomiota suorittavien vankien joukosta. Osallistuminen teatteripajaan oli vapaaehtoista. Mukana oli vankien lisäksi myös muutamia työntekijöitä. Toinen paja toimi vankilan ulkopuolella koulussa, jota vangit voivat käydä, kun heidän tuomionsa lähestyy loppuaan. Kolmas oli osa vankilasta vapautuvien vertaistukipisteen toimintaa. Kyseessä on entisten vankien olohuone, vapaamuotoinen yhteisö jossa voi käydä päiväseltään. Neljäs toimi osana päihdekuntoutukseen sitoutunutta terapeuttista yhteisöä. Kun lähes kaikkia työpajojen osallistujia yhdisti näiden yhteisöjen lisäksi myös jonkinlainen yhteys NA- tai AA-ryhmien toimintaan, voi hyvällä syyllä sanoa, että erilaiset yhteisömuodot olivat vahvasti osa Vapauden kauhun tarinaa alusta lähtien.

Keväällä 2015 projektiin liittyvä ryhmänmuodostus otti aimo askelen eteenpäin, kun eri työpajojen osallistujia ja uusia asiasta kiinnostuneita henkilöitä koottiin yhteen vapautuvien vankien Porttiteatteriin. Porttiteatteri on matalan kynnyksen teatteriryhmä lainrikkojataustaisille. Sen toiminta perustuu päihteettömyyteen ja sitä vetävät teatterialan ammattilaiset. Porttiteatteri syntyi vuoden 2015 helmikuussa Kansallisteatterin tiloissa osana Vapauden kauhu -projektia. Aloite tuli Kansallisteatterin pääjohtajalta. Viimeistään tässä vaiheessa voi sanoa, että suomalainen teatteri-instituutio käänsi uuden sivun suhteessaan vankeustaustaisiin henkilöihin, kun se otti heidät osaksi taiteellista toimintaansa.

Projektin kokonaisuuden kannalta yhteisön muodostamisen kaikkein intensiivisin vaihe sijoittuu elokuulle 2015, jolloin Vapauden kauhu -esityksen työryhmä aloitti harjoituksensa. Ydinryhmään kuului kolme ammattinäyttelijää, ohjaaja, ohjaajan assistentti, esitysdramaturgi, muusikko, visualisti, valosuunnittelija, dokumenttielokuvan tekijä, teatteripedagogi sekä kolme työllistettyä lainrikkojataustaista henkilöä. Ryhmän rinnalla kokoontui jatkuvasti myös Porttiteatteri noin kymmenen osallistujan voimin. Osa mukana olijoista oli jo kokonaan vapautunut vankilasta, osa oli koevapaudessa ja osa osallistui työskentelyyn avovankilasta käsin.

Sekä Vapauden kauhun ydinryhmän että Porttiteatterin toiminta perustui sopimuksellisuuteen. Ryhmät kokoontuivat yhteistä työtä, esityksen tekemistä varten. Ensin mainitun ryhmän jäseniä liitti toisiinsa paitsi yhteinen tavoite, myös työsopimukset. Lopulta nämä kaksi ryhmää yhdistyivät Vapauden kauhu -esityksessä, jonka tekijäjoukkoon kuului näin yli kaksikymmentä henkilöä.

Esitystapahtumassa esityksen valmistanut ryhmä kohtasi katsojat, joille tarjottiin mahdollisuutta kokea hetkellistä osallisuutta tässä erityislaatuisessa yhteisössä.

Yhteisön käsitteestä

Vapauden kauhun prosessiin liittyi tosiaan monenlaisia yhteisöjä, mutta myös työpajoja, työryhmiä, teatteriryhmiä, ammattilaisryhmiä, olohuoneita ja instituutioita. Miksi sitten tarttua nimenomaan yhteisön käsitteeseen ja puhua sen kautta? Olisiko kuitenkin hedelmällisempää puhua vain ryhmästä, tai erilaisista ryhmistä?

Tällaiset kysymykset eivät vaivanneet mieltäni Vapauden kauhun työskentelyn aikana, mutta jälkeenpäin ne jostain syystä nousevat esiin. Miksi juuri yhteisöstä puhuminen tuntuu projektin kohdalla intuitiivisesti oikealta? Tekee mieli katsoa yhteisöä hieman lähempää. Mitä se oikeastaan pitää sisällään?

Yhteisön käsite on jo pitkään ollut aktiivisen problematisoinnin aihe. Vuonna 1990 julkaisemassaan kirjassa Yhteisö sosiaalipolitiikan professori Heikki Lehtonen toteaa, ettei Euroopassa yli kaksituhatta vuotta jatkunut keskustelu yhteisön käsitteestä ole johtanut selkeään tai yleispätevään käsitykseen siitä, mitä sillä lopulta tarkoitetaan. On selvää, että yhteisöön liittyy alueellisia, sosiaalisia ja symbolisia aspekteja. Lehtonen toteaa kuitenkin, ettei tällainen jaottelu riitä täsmentämään käsitettä. Hän pohtii, onko yhteisöä syytä ensinkään ottaa vakavasti, kun sille on niin hyviä rinnakkaiskäsitteitä kuten yhdyskunta, ryhmä, sosiaalinen verkosto, korporaatio tai järjestö. Hän myös arvelee, että yhteisön ja yhteisöllisyyden korostaminen liittyvät ennen kaikkea pyrkimyksiin korvata valtiollista sosiaalipoliittista toimintajärjestelmää toisenlaisilla mekanismeilla. ”Uusyhteisöllistäminen merkitsee toimeentuloriskien yksilöllistämistä, ei yhteisöllistämistä”, hän kirjoittaa (Lehtonen 1990, 247–248). Lehtonen sijoittaa yhteisön esimoderniin aikaan. Hänen mielestään ”maailma jossa noudatetaan sopimuksellisuutta ei ole yhteisöllisesti organisoitunut maailma”, mutta pitää kuitenkin sopimussuhdetta yhtenä sosiaalisen vuorovaikutuksen muotona (ibid, 110). ”Yhteisö on jotain tavattoman arvokasta, mutta väistämättä kadonnutta”, Lehtonen kirjoittaa hieman provokatiivisesti (ibid, 21). Yhteisön käsitteessä on tosiaan voimakas emotionaalinen lataus, ja juuri sen takia se nähdäkseni on syytä ottaa vakavasti. Lehtosen analyysi on joka tapauksessa terävää. Esimerkiksi todetessaan, että ”vastaus kysymykseen miksi yhteisöjä on olemassa vastaa kysymykseen mitä yhteisöt ovat” hän varmasti osuu asian ytimeen (ibid, 30).

Lehtonen tuo esiin, että yhteisöstä puhuminen edellyttää aina ihmisryhmää, jonka kanssa voi olla vuorovaikutuksessa. Nimenomaan tähän on syytä kiinnittää huomio vankilasta vapautuneiden henkilöiden kohdalla. He jäävät helposti sosiaalisten verkostojen ulkopuolelle, tai sitten heidän verkostonsa linkittyvät rikolliseen elämään tai päihteidenkäyttöön, joista henkilö ehkä itsekin haluaisi päästä eroon. Vapautuvan vangin tilanne on omiaan näyttämään meille, kuinka tärkeä yhteisö itse asiassa on.

Yksi sosiologian klassikko on amerikkalaisen Benedict Andersonin ajatus kuvitelluista yhteisöistä. Niillä hän viittaa valtioihin ja kansakuntiin, ei niinkään kasvokkaiskontakteihin perustuviin yhteisöihin. (Anderson 2007, 39–40.) Esimerkiksi suomalaisuutta ei ole sinänsä olemassa, on vain eri yksilöiden kuvitelma suomalaisuudesta. Ajatus kuvitellusta yhteisöstä on mielestäni havainnollistava myös Vapauden kauhun kaltaisen sopimukseen perustuvan hybridiyhteisön kohdalla. Teatterialan ammattilaiset ja vankilasta vapautuneet henkilöt katsovat esityksen valmistamisen prosessia aivan eri silmin. Miten itse kukin mukana olleista kuvitteli esitystä valmistavan yhteisön? Voisiko ajatella, että yhteisö oli näiden kuvitelmien summa?

Anderson kirjoittaa, että romaani ja sanomalehti tarjoavat välineitä kansakunnan kaltaisten kuviteltujen yhteisöjen ”esittämiseen” (ibid, 61–62). Myös teatteriesitys voi tarjota välineitä paitsi yhteisöllisyyden kokemiseen, myös sen ”esittämiseen”. Palaan tuonnempana ajatukseen ilmaisuyhteisöstä, jonka tehtävänä on tehdä näkymätön yhteisö esityksen kautta näkyväksi ja samalla lihallistaa jotain universaalia ihmisten välisyydestä. Miten tällainen yhteisö näkee itsensä, entä ulkopuolisen maailman? Entä miten katsojat kuvittelivat esitystilanteessa itsensä osaksi Vapauden kauhun yhteisöä, tai sen ulkopuolelle?

Asiaa voi lähestyä myös aivan toisenlaisesta näkökulmasta kuin Lehtonen tai Anderson. Kuuluisa brittiläinen sosiaaliantropologi Victor Turner (2007) puhuu communitasista (yhteiskunnallisen) rakenteen vastavoimana. Rakenne on hänen ajattelussaan hierarkkinen erojen järjestelmä. Siihen liittyvät poliittiset, taloudelliset ja oikeudelliset asemat sekä statukset. Communitas on puolestaan rakenteetonta tai vähärakenteista ja siihen kuuluu ajatus lähes tasa-arvoisten subjektien uskonyhteydestä tietynlaisten rituaalien kontekstissa. Communitasin luonne on eksistentiaalinen: se käsittää koko ihmisen suhteessa toisiin kokonaisiin ihmisiin. Rakenne sen sijaan on perustaltaan kognitiivista. Yhteiskunta (societas) näyttäytyy Turnerille prosessina, jossa rakenne ja communitas vuorottelevat. Ihmisyyteen liittyy tarve osallistua molempiin. On huomionarvoista, ettei englannin kielessä oikeastaan ole yhteisöä vastaavaa sanaa. Communitas saattaa osaltaan vastata tähän tarpeeseen.

Liminaalisia henkilöitä ja pimeää lihaa

Vapauden kauhun kaltaisen dokumentaarisen teatteriesityksen kannalta Turnerin ajatus yhteisön ja rituaalin kohtalonyhteydestä on äärimmäisen mielenkiintoinen. Samoin liminaalisuuden käsite, jonka Turner on lainannut Van Gennepin siirtymäriittiteoriasta. Kyse on siis riiteistä, jotka liittyvät ihmisen olinpaikassa, olotilassa, sosiaalisessa asemassa tai iässä tapahtuviin muutoksiin. Edellisestä statuksesta luovuttuaan ja ennen uuden omaksumista ihminen on liminaalitilassa, jossa eivät päde muiden tilojen lainalaisuudet. (Turner 2007, 106–107.) Yhteiskunta järjestyy siten, että tiettyjen henkilöiden tehtävänä on katalysoida muutosta. Sen takia he ovat tavallaan jatkuvasti liminaalitilassa.

Näin Turner kirjoittaa:

Profeetat ja taiteilijat ovat liminaalisia ja marginaalisia hahmoja, jotka pyrkivät intohimoisesti ja vilpittömästi vapautumaan statuksiin ja rooleihin liittyvistä kliseistä ja astumaan elinvoimaisiin suhteisiin toisten ihmisten kanssa, joko tosielämässä tai mielikuvituksessa. (Turner 2007, 146.)

Vankilasta vapautumassa olevat henkilöt ovat elämäntilanteensa puolesta luonnostaan monella tapaa muutostilassa eli liminaalisia. Vapauden kauhu -projektissa heidät initioitiin myös osaksi teatterintekijöiden liminaalista yhteisöä. Siten heistä tuli vankilasta vapautuvia taiteilijoita eli kaksinkertaisesti liminaalisia: sekä muutosprosessissa olevia subjekteja että muutoksen aktiivisia aiheuttajia.

Liminaalisuuden käsite sijaitsee jollain tavalla Vapauden kauhun ja koko Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön toiminnan ytimessä. Kun tarkoituksena on aiheuttaa mahdollisimman tasavertaisia kohtaamisia yhteiskunnan eri lokeroissa elävien henkilöiden välille, joutuvat kaikki osapuolet eräänlaiseen liminaaliseen tilaan, jossa heidät ainakin tietyiltä osin riisutaan entisistä ominaisuuksista ja muovataan uudelleen. Liminaalisuudelle on ominaista rituaalisubjektien välinen toveruus ja tasa-arvoisuus sekä statuserojen liudentuminen (Turner 2007, 108). Sen piirissä voi kokea myös poikkeuksellista kyvykkyyttä (ibid, 147). Communitas nousee usein esille siellä, missä yhteiskuntarakennetta ei ole. Se edustaa yhteiskunnassa tietynlaista ”heikkojen voimaa” (ibid, 193). Liminaalitilassa korkea-arvoiset joutuvat Turnerin sanoin ”kokemaan ala-arvoisuuden” (ibid, 110) ja ”alimmista tulee ylimpiä” (ibid, 116).

Kysyin vankeuden kokeneilta esiintyjiltä Vapauden kauhun prosessin aikana useaan otteeseen, miten he toivoisivat oman tarinansa tulevan kerrotuksi. Teatterin ammattilaisia pyysin pohtimaan, kuinka he asettaisivat itsensä samaan kuvaan vankilasta vapautuneiden kanssa. Mitä jälkiä kohtaamiset entisten ja nykyisten vankien kanssa olivat heihin prosessin aikana jättäneet? Halusin tuoda näyttämölle vankilasta vapautuneiden kokemuksen pelkistetyssä muodossa, siten että katsoja pääsee siitä osalliseksi mahdollisimman suoraan. Ex-vangin elämän oli tarkoitus puhua näyttämöllä puolestaan. Tällainen omana itsenä näyttämölle asettuminen on näyttelijäntaiteen varsin erityislaatuinen ilmenemismuoto, jossa todellisuus ja fiktio sekoittuvat suvereenisti toisiinsa. Erityinen oli myös tilanne, jossa Vapauden kauhun ammattinäyttelijät ottivat näyttämöllä vieressään seisovien ex-vankien rooleja esitettävikseen.

Toinen yhteiskuntatieteen klassikko, ranskalainen Pierre Bourdieu tarkastelee ihmisiä agentteina, jotka toimivat sosiaalisessa maailmassa sen eri kentillä ja pyrkivät vahvistamaan niitä ominaisuuksiaan, jotka kullakin kentällä näyttäytyvät kaikkein arvokkaimpina. Näistä ominaisuuksista Bourdieu käyttää nimitystä pääoma. Se voi olla luonteeltaan paitsi taloudellista, myös sosiaalista ja kulttuurista pääomaa. Esimerkiksi vankilamaailmassa ihminen pyrkii vahvistamaan niitä ominaisuuksia, joita siellä arvostetaan. Teatterin maailmassa vahvistetaan toisenlaisia ominaisuuksia, mutta vastaavalla logiikalla. Vapauden kauhu -esityksessä entisten vankien ja päihteidenkäyttäjien sekä teatterintekijöiden pääomat yhdistettiin. (Bourdieu 1985, 67–70.)

Sosiaalisen pääoman tavoittelu muovaa kullakin kentällä toimivien henkilöiden habitusta. Tällä sanalla Bourdieu kuvaa ”asenteiden ja suhtautumistapojen järjestelmää”, jonka ihminen sosiaalisen pääoman tavoittelun myötä sisäistää (Roos 1985, 11). Sosiaaliset valtasuhteet ”somatisoituvat” habituksiksi (Wacquant 1995, 45). Habitukset ovat myös ihmisten elämäntyylien perustana. Vapauden kauhun työskentelyn kannalta habituksen käsite tuntuu varsin paljon puhuvalta. Esityksemme dokumentaarisuus olikin vankilasta vapautumisen tarinoiden kertomisen lisäksi ennen kaikkea entisten vankien ja päihteidenkäyttäjien habitusten näkyväksi tekemistä. Tarkoitan tällöin habituksella esiintyjien kehollisuutta ja läsnäoloa, joihin on kirjoitettuna paitsi nykyhetki, myös eletty menneisyys sekä visio tulevaisuudesta, tai sen puuttuminen. Mielenkiintoista oli huomata, miten vankilasta vapautuvan habitus siirtyi myös osaksi ammattiesiintyjien kehoja ja olemista.

Habitus ei ole Bourdieulle mikään staattinen tila tai kohtalo. Päinvastoin, se on luova tila, eräänlainen keksimisen periaate, sisäistettyä pääomaa, jolla ihminen jatkuvasti ”uusintaa oman tuotantonsa yhteiskunnalliset ehdot” (Bourdieu 1985, 121). Bourdieun mukaan uudet kokemukset vaikuttavat habitukseen vahvistavasti tai uudistavasti. Habituksessa on kyse myös siitä, minkälaisen suhteen henkilö omaan kehoonsa muodostaa. Bourdieun mukaan tämä erottaa yhteiskuntaluokkia toisistaan (Bourdieu 1985, 166). Esimerkiksi työväenluokalla on instrumentaalinen suhde ruumiiseensa. Ehkä myös näyttämötaiteilijalla, joka tekee työtä kehollaan? Vangin keho sen sijaan on pitkään lusinut ja yhteiskunnan kannalta paitsi halveksittu ja tietyllä tapaa hyödytön, myös rasite, huomattava menoerä. Siis eräänlaista ”pimeää lihaa”. Bourdieu kuvaa habitusta edelleen ruumiin sisälle kerrostuneiksi tilanteiksi, jotka odottavat tulevansa aktivoiduiksi (Wacquant 1995, 42). Esityksen valmistamisen näkökulmasta asetelmassa on jotain valtavan herkullista. Minulle tulee mieleen teatterin mahdollisuus saada eri henkilöiden elämäntunnot fyysistymään ja kommunikoimaan keskenään erilaisissa esitystapahtumissa (Lehtonen 2015). Tämä tarkoittaa myös kehoon sisäistettyjen kerrostumien aktivoitumista: pimeän lihan näkyväksi tulemista.

Muuttuvien habitusten teatteri

Vapauden kauhu -esityksen voima olikin ehkä juuri sen kyvyssä nähdä varmana pidetty toisin. ”Habitus tuottaa tiettyjä diskursseja ja käytäntöjä vain suhteessa tiettyihin struktuureihin ja käytäntöihin”, Bourdieu toteaa (Bourdieu & Wacquant 1995, 167). Näyttämöllä ja teatterin kontekstissa vankilasta vapautuvan henkilön habitus muuttuu. Samoin näyttämö muuttuu, kun toistaiseksi enemmän tai vähemmän pimennossa olleen ihmisryhmän elämäntunto tulee sen osaksi. Näyttämöllä viittaan nyt paitsi fyysiseen tilaan, myös näyttämöön abstraktimmassa, ja poliittisessa mielessä. Minkälaisen habituksen teatteri omaksuu, jos ”pimeän lihan” näkyväksi tekeminen yhä enenevissä määrin käsitetään sen tehtäväksi?

Vankilasta ja päihdemaailmasta irtaantuminen on täynnä voimakkaita perustunteita, ja paljon sellaista mistä vaietaan. Se voi olla paitsi vapauden kauhua, myös häpeää, epätoivoa ja jatkuvia torjutuksi tulemisen kokemuksia. Tai voimakasta irrallisuuden tai sivussa olemisen tunnetta. Tätä kaikkea voi vankilasta vapautuvan mielessä vahvistaa tietty kaksoistietoisuus siitä, mitä ”vapaan maailman” kansalaiset heistä ajattelevat. Entä miten vankien ja päihteidenkäyttäjien yhteisöt vapautuviin vankeihin suhtautuvat nyt, kun nämä ovat siirtymässä ulos heidän todellisuudestaan ja vaikutusvallastaan? Vapauden kauhun työskentelyssä kävi ilmi, että epäluuloisuus ja vainoharhat saattavat leimata koko ex-vangin olemista, joka on pahimmillaan jatkuvaa sosiaalisten tilojen ”skannaamista”. Vankeus ei päätykään vapautumiseen vaan jatkuu mielen sisällä.

Vankilamenneisyydestä voi tulla myös eräänlainen sosiaalinen vamma, jotain mistä sosiologi Erwin Goffman (1963) käyttäisi nimitystä stigma. Projektin myötä tulin tietoiseksi vankilasta vapautuneiden henkilöiden monista näkymättömistä maailmoista.

Vaikenemisen ja ulos tulemisen problematiikkaa liittyy vankilasta vapautumiseen myös meille, jotka emme ole koskaan vankilassa olleet. Miten suhtautua rikoksiin, niiden mahdollisiin syihin sekä oikeusjärjestelmään? Lainrikkojataustaisiin kohdistuu negaatioita, joiden mittasuhteet voivat kasvaa julkisuuden myötä aivan suhteettomiksi. Uutta elämää on vaikea aloittaa, kun netissä lukee ehkä ikuisesti, kuka teki mitä ja kenelle. Toisaalta vankeuden kokeneiden henkilöiden tarinoissa voi olla paljon sellaista, mistä yhteisö vaistonvaraisesti tai tietoisesti vaikenee, ehkä rikoksen uhreja tai heidän omaisiaan suojellakseen.

Bourdieu toteaa, että kaikki ilmaiseminen on eräänlaista sovittelua ilmaisuintressin ja sensuurin välillä. Kentän sosiaalisen muodostumisen ehdot määrittelevät ne asemat, joista käsin on mahdollista puhua. Näitä asemia kenttä pyrkii valvomaan ja rajaamaan ne vain tiettyjen henkilöiden käyttöön. (Bourdieu 1985, 124–126.) Vapauden kauhun prosessin ideana oli antaa ääni vankilasta vapautuville taiteen keinoin. Aiheuttaa liikahdus entisten vankien ilmaisemisen ja nähdyksi tulemisen ehdoissa. Tämän aikaansaamiseksi oli välttämätöntä perustaa tietynlainen yhteisö.

Vapauden kauhun ja Porttiteatterin yhteisöjä voi kutsua ilmaisuyhteisöiksi. Ne ottavat ehkä röyhkeästikin oikeudekseen tuoda esiin vankilasta vapautuvien asioita heidän omista (ja toisaalta myös taiteilijoiden valitsemista) lähtökohdista ja näkökulmista. Ilmaisuyhteisö auttaa muuta yhteisöä ja yhteiskuntaa tekemällä kokemuksia näkyviksi ja kokemuksellisesti ymmärrettäviksi. Se on myös eräänlainen jätevedenpuhdistamo, joka pesee yhteiskunnan likapyykkiä. Pimeä liha, se mikä halutaan unohtaa, se kaikkein häpeällisin, surullisin, epätoivoisin, vihattu ja vaiettu asettuu näyttämölle salaperäisenä, ylväänä, voimakkaana ja vastaansanomattomana. Ehkä myös aistillisena, romanttisena tai eroottisena. Katsoo meitä, katsoo itseään, muuttuu musiikiksi, liikkeeksi, puheeksi, suhteelliseksi, toisin nähdyksi – ja kirkastuu?

Ilmaisuyhteisön haasteita

Miten ilmaisuyhteisö sitten toimii? Kuinka aivan eri maailmoista – ja arvomaailmoista – tulevat ihmiset saadaan soittamaan edes suurin piirtein samaa kappaletta? Minkälaisten esteiden yli pitää kulkea, jotta tähän päästään? Kerron tässä luvussa muutamista Vapauden kauhun -projektin työskentelyssä esiin nousseista haasteista omasta projektin vetäjän näkökulmastani käsin.

Rakenteellisesti alistetussa asemassa olevien henkilöiden tarinoiden kertomiseen liittyy monenlaisia eettisiä haasteita. Hyvä intentio voi kääntyä itseään vastaan. Pahimmassa tapauksessa mukana olijat saattavat kokea voimaantumisen sijasta tulleensa hyväksikäytetyiksi. Reppu on jo valmiiksi täynnä pettymyksiä ja kaltoin kohdelluksi tulemisen kokemuksia. Projektin vetäjänä jouduin usein taiteilemaan omituisessa hyväntekijän ja rääkkääjän roolin välimaastossa.

Omien rajojen ylittäminen on potentiaalisesti voimaannuttavaa, mutta lähes aina myös pelottavaa. Yritin löytää tasapainon hauskanpitämisen ja vaikeiden asioiden esille nostamisen välillä. Tämä oli haasteellista: aiheuttaa vapauden ja kauhun kokemuksia sopivassa suhteessa. Prosessia voi aina yrittää ohjailla (esimerkiksi antamalla projektin nimeksi Vapauden kauhu), mutta sitä ei voi pakottaa. Ja kun ihmiset innostuvat, he muuttuvat luonnostaan hyvin ilmaiseviksi ja työ tulee tehdyksi kuin itsestään. Pitkälti kyse on luottamuksesta ja siitä, miten sitä kohti kuljetaan.

Omissa muistoissani työpajavaiheen suurin haaste oli osallistujien motivoiminen ja sitouttaminen. Vedin teatteripajaa terapeuttisessa yhteisössä, jonka lähtökohtana oli, että kaikki yhteisön jäsenet osallistuvat työskentelyyn, tai sitten ei kukaan. Miten saada kaikki kahdeksan päihdekuntoutujaa, jotka eivät ole koskaan tehneet teatteria, innostumaan juuri siitä? Parhaimmillaan teatterin tekeminen tarjoaa poikkeuksellisia nähdyksi tulemisen ja onnistumisen kokemuksia, mutta niitä ei voi taata. Välillä on myös tylsää. Kun epäusko valtaa yhden henkilön, se leviää helposti koko ryhmään. Miten estää tämä?

Teatterin keinoin on mahdollista käsitellä vaikeita kokemuksia, joita vankilasta vapautuvilla ja päihdekuntoutujilla on runsaasti. Entä jos traumojen esiin kaivaminen aiheuttaa retkahtamisen eli palaamisen päihdemaailmaan? ”Mulle tulee koko ajan muistoja käyttömaailmasta.” Tämän kaltainen veitsen terällä oleminen oli läsnä Vapauden kauhun työskentelyssä alusta loppuun. Voisiko mukana oleminen lopulta vaikeuttaa päihdeongelmasta kuntoutumista sen tukemisen sijasta? Ilmaisuyhteisössä yksityisestä tulee myös julkista. Minkälaisia riskejä siihen liittyy? Voisiko Vapauden kauhussa mukana oleminen heikentää kuntoutujien asemaa esimerkiksi työmarkkinoilla?

Entä minkälainen on hyvä työnjako taiteilijan ja sosiaalialan ammattilaisten välillä? Teatterin on tarkoitus olla jotain aivan muuta kuin sosiaalityö tai terveydenhuolto. Taiteentekijän on siksi yleensä hyvä pysyä tietyllä tapaa omalla tontillaan ja luottaa kuntoutumisprosessiin liittyvissä kysymyksissä sen alan ammattilaisiin. Silti kysymykset taiteilijan vastuusta näyttäytyvät varsin toisenlaisina, kun ryhmässä on henkilöitä, joiden kuntoutumiseen työskentely ilmiselvästi liittyy. Vapauden kauhussa yhteys rikosseuraamus- ja päihdealan ammattilaisiin oli erityisen tärkeä nimenomaan työpajavaiheessa. Silloin kaikki mukana olleet taiteilijat tekivät läheistä yhteistyötä eri yhteisöjen työntekijöiden kanssa. Julkista esitystä kohti mentäessä olimme enemmän omillamme. Oli kuitenkin tiedossa, mihin numeroon on syytä soittaa, jos ongelmia ilmenee. Kovin montaa puhelua ei onneksi tarvinnut ottaa.

Vankilayhteisö on yksi kaikkein hierarkkisimmista. Miten saada aikaan tasa-arvon ilmapiiri yhteisössä, joka on tottunut hierarkkisuuteen? Kannattaako ryhmän sisäistä hierarkiaa myötäillä ja tukea vai lähteä kyseenalaistamaan, jotta ”alemmatkin” saisivat kokea ”ylemmyyttä”? Varmana pidetyistä rooleista luopuminen on usein terapeuttista ja teatterin tekeminen tarjoaa runsaasti uusia, vaihtoehtoisia rooleja. Entä sukupuoliroolit. Asettuvatko alfaurokset myös esityksessä eturiviin? Löytyykö tilaa erilaisuudelle, monenlaisuudelle? Millä ehdoilla vankeuden, ja usein myös monenlaisen hyväksikäytön kokenut henkilö voi paljastaa herkkyytensä?

Vapautuvilla vangeilla on usein monenlaisia terveysongelmia. Teatterin tekeminen on kovaa työtä, ja vaatii sellaista sitoutumista, johon mukana olijat eivät ehkä aiemmassa elämässään ole tottuneet. Kun Porttiteatteri kokoontui ensimmäistä kertaa, mukana oli suuri joukko tekijöitä. Matkan aikana väkeä kuitenkin putoili. Erilaisista syistä. Niistä yksi oli se retkahtaminen. Päihdemaailman suhteen kuva näyttää usein varsin mustavalkoiselta: joko olet käyttäjä tai sitten et ole. Monet sanovat, että kyse on pohjimmiltaan valinnasta elämän ja kuoleman välillä. Retkahtaneeseen henkilöön pitäisi kuivilla olevien katkaista välit, vaikka kiintymys olisi kuinka suurta. Monesti jännitin harjoitusten alkaessa, kuinka monta näyttelijää meillä olisi tänään mukana. En välttämättä retkahtamisen takia. Soittelin myös perään ja yritin tehdä selväksi, että tällä asialla on todella väliä. Ne jotka sitten sitoutuivat, sitoutuivat todella.

Haasteellista oli myös tehdä esitystä, jonka esiintyjäryhmässä oli mukana sekä huumeiden myyjiä että niiden käyttäjiä. Työskentelyssä oli näin yhtä aikaa läsnä rakenne, joka on ylläpitänyt huumebisnestä ja se, mihin vakava huumeriippuvuus voi ihmisen johtaa. Kukin lähestyi päihdemaailmaa omasta näkökulmastaan ja teki tiliä menneisyytensä kanssa omalla tavallaan. Tai oli tekemättä. Esityksen valmistamisen suhteen oltiin kuitenkin samalla viivalla. Ryhmä kannatteli, ja siihen oli pakko uskoa. Päihdemaailma on monella tapaa armoton ja lohduton. Vapauden kauhun ilmaisuyhteisö tarjosi vastavoimaa näille kokemuksille. Kun kuva näytti erityisen synkältä, oli mahdollista nojautua siihen, mikä erilaisissa ihmisissä on hyvää ja elinvoimaista ja eteenpäin suuntaavaa ja kaunista.

Myös meissä teatterin ammattilaisissa kohtaamiset entisten vankien ja päihteidenkäyttäjien kanssa herättivät voimakkaita tunteita ja aktivoivat kipupisteitä. Pyysimme kovia kokeneita kertomaan meille tarinoitaan, mutta huomasimme jossain vaiheessa, ettemme ehkä haluakaan kuulla niitä. Ne tulivat ihon alle ja uhkasivat turvallisuuden tunnettamme. Valitsemamme työtapa oli teatterilaisille varmasti poikkeuksellisen vaativa, koska siinä ei kukaan mukana olijoista voinut piiloutua fiktiivisen roolin tai ammattiroolin taakse. Oma itse oli laitettava peliin kokonaisvaltaisesti, jotta pärjäsi näyttämöllä ja harjoituksissa, kun vankilasta vapautuneet näyttelijäkaverit tekivät töitä oikeasti koko elämänsä voimalla. Teatterin tekemisen idea näyttäytyy ammattilaisille toisin, kun tarkoitus on oman esillä olemisen lisäksi edesauttaa vankilasta vapautuvien ihmisten elämäntunnon piirtymistä näyttämölle. Missä on silloin näyttämötaiteilijan fokus? Entä miten pitää huoli omista rajoistaan ja jaksamisestaan?

Välillä myös arvomaailmat joutuivat törmäyskurssille. Työryhmän jäsenten käsitykset hyvästä elämästä, oikeasta ja väärästä, oikeudesta ja armosta saattoivat olla hyvinkin kaukana toisistaan. Tämän pohtimiseen ei kuitenkaan käytetty paljoa yhteistä aikaa. Olimme laatineet työskentelylle säännöt, joissa todettiin, että Vapauden kauhun ja Porttiteatterin toiminta perustuu siihen, että jokainen saa olla oma itsensä, kunhan kunnioittaa myös toisia. Uskon, että työskentely ja siihen liittyvät keskustelut saivat monet meistä myös tarkistamaan käsityksiään.

Aloitimme Vapauden kauhun ja Porttiteatterin kokoontumiset – oli kyse sitten työpajoista, harjoituksista tai esityksistä – aina fiiliskierroksella. Tämä oli metodi. Varastimme sen melko suoraan terapeuttisista yhteisöistä sekä NA- ja AA-ryhmistä, joiden toiminta oli melkein kaikille porttiteatterilaisille tuttua (Murto 1997, 239). Fiiliskierroksella jokainen sai vuorollaan puhua. Mitä kuuluu tänään, mikä mieli jäi edellisestä kokoontumisesta, mitä toiveita ja pelkoja yhteiseen työhön liittyy? Sitten pikkuhiljaa työn ääreen. Työskentelyyn kuului aina sekä esityksen kannalta tavoitteellisempaa toimintaa että rennompaa yhdessäoloa. Kohtausten tekemistä ja ilmaisuharjoitteita. Laulamista, musisointia ja liikettä. Kahvi- ja tupakkataukoja riittävän tiheästi. Tapaamisen päätteeksi jälleen fiiliskierros. Miten meni, miltä nyt tuntuu, kuinka tästä eteenpäin?

Vapauden kauhun työryhmä oli aluksi kahtalainen: ydinryhmä johon kuului ammattilaisten lisäksi kolme työllistettyä vankeustaustaista henkilöä, kokoontui joka päivä. Porttiteatteri kokoontui tämän ohella kerran viikossa ja ensi-illan lähestyessä tiheämmin. Lopulta oltiin kaikki koko ajan yhdessä. Aluksi puhuttiin kahdenlaisista esiintyjistä: kokemusasiantuntijanäyttelijöistä ja näyttämöasiantuntijanäyttelijöistä. Tällä haluttiin korostaa kummankin ryhmän – ex-vankien ja ammattitaiteilijoiden – vahvuusalueita esityksen valmistamisessa. Ensi-illan lähestyessä nimityksistä kuitenkin luovuttiin. Kaikki olivat Vapauden kauhun esiintyjiä. Se oli niin hienoa.

Rakensimme Vapauden kauhun ilmaisuyhteisöä tietoisesti. Olennainen osa työskentelyä oli työnohjaus, jota Suomen Mielenterveysseura tarjosi ydinryhmän jäsenille läpi koko puolitoista vuotta kestäneen prosessin. Yhdessä porttiteatterilaisten kanssa kokeiltiin tämän lisäksi myös Helsingin Diakonissalaitoksen ”voimavaraistavaa” yhteisövalmennusta (ks. Kaapeli-valmennuksen verkkosivusto).

Yhtenä projektin punaisista langoista oli ajatus teatterista, joka mahdollistaa yllättävän tasavertaisia kohtaamisia erilaisista lähtökohdista tulevien henkilöiden välillä. Toimiakseen yhteisö tarvitsi kuitenkin johtajan. Minulla olikin esityksen ohjaajana ja projektin vetäjänä ilmaisuyhteisön rakentamisessa suuri rooli. Yritin tasapainotella ryhmän sisällä vaikuttaneiden erilaisten intressien välillä ja pitää yhteistä tavoitetta, esityksen valmistamista, mahdollisimman kirkkaana. Aina tämä ei ollut helppoa. Teatterissa ohjaajan vastuulla on yleensä taiteellisten ratkaisujen tekeminen työryhmän tuottamien ehdotusten pohjalta. Nyt kyseessä oli dokumenttiteatteriesitys, jonka käsikirjoitus syntyi pikkuhiljaa prosessin edetessä. Esitys muuttui joka ilta sen mukaan, mitä asioita esiintyjät omissa dokumentaarisissa osuuksissaan milloinkin nostivat esille. Yritin ohjaajan ominaisuudessa luoda puitteita myös esiintyjien varsin omaehtoiselle esiin tulemiselle.

Vapauden kauhua esitettiin Kiasma-teatterissa yhteensä 13 kertaa. Kaikki esitykset olivat enemmän tai vähemmän loppuunmyytyjä. Esitystapahtumissa ilmaisuyhteisömme toimi nähdäkseni suvereenisti. Yhteinen toisin nähdyksi tulemisen leikki kattoi myös yleisön, joka istui teatterin näyttämöllä ja katsoi katsomoon, jota esiintyjät nyt kansoittivat. Esityksen tekeminen oli ilmaisuyhteisöä kannatteleva voima. Esityksen jälkeen kukin matkasi omaan kotiinsa ja elämäänsä, sijaitsi se sitten laitoksessa tai sen ulkopuolella. Uskon, että esityksessä mukana oleminen muutti jollain tapaa meidän kaikkien yksityisyyttä. Ilmaisuyhteisöön kuuluminen onkin eräänlainen julkinen salaisuus.

Sananvapauden kauhut

Kysymys sananvapaudesta on noussut vahvasti esiin eurooppalaisessa kontekstissa viime vuosien oikeistopopulistisen liikehdinnän seurauksena. Esimerkiksi Puolassa ja Unkarissa demokraattisesti valitut hallitukset ovat alkaneet kontrolloida tiedonvälitystä ja puuttua myös oppikirjojen sisältöihin kouluissa. Meillä Suomessa ei tällaista ole onneksi toistaiseksi tapahtunut, mutta tietty epävakaus tuntuu ympäröivän niin sanottuja eurooppalaisia perusarvoja kaikkialla.

Ilmaisuyhteisön idea on lähtökohtaisesti sananvapauden asialla. Koko ilmiö perustuu siihen, että eri tavoin vaiennetut ja syrjäytetyt ihmiset marssivat tarinoidensa ja kokemustensa kanssa teatteriin ja kohtaavat siellä vapaan taiteen. Näin ilmaisuyhteisö syntyy kansalaisyhteiskunnan – ja ehkä myös luottamusyhteiskunnan – syliin. Suomessa voidaan näillä saroilla aika hyvin. Esimerkiksi Taittuu ry:n vankilateatterituotannoissa elinkautisvankeja on pestattu näyttelijöiksi ja tuotu esiintymään kesken tuomiota vankilan ulkopuolelle. Kaikkialla maailmassa tällainen ei olisi mahdollista.

Toimittaja Janne Junttilan mukaan dokumenttiteatteriin liittyy lajityyppinä ajatus eräänlaisesta taiteen keinoin toteutettavasta kansalaisaktivismista. Yhteisön ongelmia nostetaan esille ja niiden ratkaisumahdollisuuksista neuvotellaan yhdessä niiden henkilöiden kanssa, joita asia koskee. Se voi tarkoittaa myös eräänlaista teatterin demokratisoimista, pitkällistä neuvonpitoa siitä, mitä ihmisten tilanteista on syytä näyttää ja miten. Kysymys identiteetistä nousee näyttämölle juuri tätä kautta: mitä on olla juuri minä osana tätä yhteiskuntaa (ja yhteisöä)? (Junttila 2012.)

Vapauden kauhun työskentelyssä sananvapaus sai muitakin merkityksiä kuin sen perinteisen. Kun vankeuden kokeneet henkilöt astuivat omasta tahdostaan näyttämölle, sananvapaus oli paitsi vapautta tehdä kokemuksensa julkiseksi, myös vapautta vaieta siitä. Kertoa siltä osin kuin itse haluaa. Omaksua uusi identiteetti ja rakentaa se valitsemansa tarinan varaan. Sepittää taitavasti keksitty tarina. Se mihin raja asettuu, on tämän kaltaisessa dokumenttiteatterissa jatkuvan neuvottelun aihe. Yksilöt päättävät, mutta työryhmä saattaa haastaa. Näinkö näet itsesi? Oletko se sinä ihan oikeasti? Etkö olekin vielä jotain aivan muutakin? Tämä neuvottelu voi olla avointa, ja osa esitystä. Se voi olla myös intuitiivista omien rajojen asettamista ja muuttua näkyväksi joiltain osin, mahdollisesti vain harjoituksissa tai yhteisön sisäisissä keskusteluissa. Tällöin olennaista on, minkälaisessa ilmapiirissä omia rajoja on mahdollista testata.

Vapauden kauhun esiintyjäjoukossa oli sekä entisiä vankeja että päihdekuntoutujia. Kaikilla ei siis ollut vankilataustaa. Keskustelimme tästä asiasta moneen otteeseen, sillä halusin varmistua siitä, ettei kukaan mukana olijoista päätyisi oman elämänsä kannalta hankalaan valoon. Olla esiintyjänä vapautuvien vankien esityksessä rakentaa henkilölle tietyn julkisen identiteetin. Lukuisten keskustelujen jälkeen ymmärsin, ettei tämä ollut ongelma niille Vapauden kauhun esiintyjille, jotka eivät olleet ”lusineet”. Ilmaisuyhteisön eetos oli ulos tuleminen laajemmassa mielessä. ”En ole lusinut, koska en koskaan jäänyt kiinni. Olisin saattanut lusia. Haluan olla mukana kertomassa juuri tätä tarinaa.”

Yksi puoli sananvapautta on ilmaisemisen vapaus. Toinen on kyky ottaa vastaan se, mitä itsen julkisesta ilmaisemisesta seuraa. Taiteen saralla tämä ilmiö fyysistyy muun muassa kritiikki-instituutiossa. Taiteilijan teokset ovat vapaata riistaa monenlaiselle arvottamiselle ja arvioimiselle. Taiteilijat kasvavat ”julkisen eläimen” rooliin koulutuksen ja erilaisten initiaatioiden kautta. Vapautuvien vankien kohdalla asia näyttäytyy monella tapaa toisin. Jos ilmaisuyhteisö ottaa asiakseen tuoda näyttämölle henkirikoksesta tuomitun henkilön tarinan, se ottaa riskin. Tarinoilla on aina myös toinen puoli, tässä tapauksessa esimerkiksi rikoksen uhrin tai hänen omaisensa tarina.

Sananvapaus on sen hyväksymistä, että se mitä tuodaan esiin, voidaan toisaalla kyseenalaistaa. Vapauden kauhun kaltaisessa esityksessä sekä taiteen ammattilaiset että vankilasta vapautuneet henkilöt joutuvat kysymään itseltään ja toisiltaan seuraavanlaisia kysymyksiä: Mikä on totuudellista? Mikä on eettistä? Mikä tuo happea rankkojen tarinoiden ympärille? Onko jokin yksinkertaisesti too much? Voiko vakaviin asioihin suhtautua leikillisesti? Kaiken voi sanoa, mutta se ei välttämättä ole yksilön tai yhteisön kannalta hyvä idea.

Ilmaisuyhteisö ilmaisee kuvitellun yhteisön. Se leikkii erilaisilla yhteisökuvitelmilla ja saattaa ryhtyä myös provokaattoriksi. Tuottaako se propagandaa? Erilaisten näkökulmien kohtaamisesta voi syntyä keskustelu, tai olla syntymättä. Keskustelua ei voi pakottaa. Tällaisten avoimiksi jäävien kysymysten keskellä eläminen on minulle osa ilmaisuyhteisön taidetta.

Porttiteatterin kulttuurinen pääoma

Taiteilijoiden murtautuminen ulos taiteen linnakkeista ja monenlainen osallistuminen yhteisöjen ja yhdyskuntien elämään on ollut vahva trendi viime vuosina sekä Suomessa että muualla. Voi hyvin ajatella, että Kiertuenäyttämön perustaminen Kansallisteatterin yhteyteen on ollut osa tätä kehityskulkua. Taiteen tutkimuksessa on alettu puhua sosiaalisesta käänteestä. Tällöin huomiota on kiinnitetty siihen, miten uudet yhteisölliset käytännöt ja sosiaalinen sitoutuminen ovat haastaneet taideteoksen integriteettiä ja koetelleet esimerkiksi teatterin yleisösuhdetta. (Jackson 2011, 14–15.) Samalla myös keskustelu taiteen välinearvoista on muuttunut yhä äänekkäämmäksi.

Hyvät kokemukset osoittavat, että taiteen tekemisellä ja kokemisella on monia hyviä vaikutuksia: elämänlaatu voi parantua, yhteisöllisyys vahvistua ja monenlainen vaihdanta lisääntyä. Näitä vaikutuksia ei kuitenkaan voi luvata. Taiteilijan kannalta kysymys siitä, kumpi on tärkeämpää, hyvä taide vai sen hyvät vaikutukset, näyttäytyy koko lailla skitsofreenisena. Taiteen vapaudessa on nähdäkseni pitkälti kyse siitä, että taideteoksen ja sen vaikutuksen välinen suhde on assosiatiivinen ja jää sellaiseksi. Tämän suhteen arvioimiseen ei talous- tai insinööritieteiden logiikka erityisen hyvin sovellu. Taide ei ole enää vapaata, kun sen rahoitus sidotaan tiettyjen välinearvojen saavuttamiseen. Muuten myös sananvapaus saattaa olla pian uhattuna.

Toisaalta välineellisyys on taiteessa joka tapauksessa monella tapaa läsnä, eikä ainoastaan sen vaikutuksista puhuttaessa. Taiteilija käyttää työssään erilaisia välineitä. Joskus väline on itsessään taideteos.

Minua kiinnostaa ajatus yhteisön luomisesta välineenä esityksen aikaansaamiseksi. Kutsuttakoon sitä sitten ilmaisuyhteisöksi tai joksikin muuksi. Joku saa ajatuksen ja se leviää yhteisöön. Joku haluaa tehdä siitä esityksen ja ryhtyy tietoisesti kokoamaan yhteisöä. Yksilö kokoaa yhteisön, ja yhteisö päättää ryhtyä toimeen. Mahdollisesti yhteisö päättää myös ryhtyä toimimaan toisin, toisin kuin yleensä. Päättää heittäytyä ja katsoa mitä tapahtuu. Se miten yhteisö muodostuu ja kuvittelee itse itsensä, on tällöin osa esityksen sisältöä ja muotoa. Ulkopuolisille tällainen esitys saattaa olla kurkistusluukku yhteisön maailmaan. Ja ehkä myös päinvastoin: esitys voi olla myös ilmaisuyhteisölle tapa katsoa ulos, katsoa maailmaa, olla kontaktissa.

Vapauden kauhu oli siitä poikkeuksellinen projekti, että se jätti jälkeensä jotain pysyvää: Porttiteatterin. Sen toiminta on jatkunut Vapauden kauhun esitysten jälkeen, ja ryhmä on tuottanut jo uuden esityksenkin. Ilman tätä jatkuvuutta minulla ei olisi oikeutusta – eikä varmaan myöskään kiinnostusta – puhua Vapauden kauhun prosessista yhteisön muodostamisen näkökulmasta. Yhteisö tarkoittaa minulle jotain pysyvämpää kuin ryhmä. Ryhmän rakentaminen on osa lähes jokaista teatteriesityksen valmistamisen prosessia, mutta yhteisöä niistä ei aina muodostu.

Palaan vielä hetkeksi Pierre Bourdieun habituksen käsitteeseen. Se liikkuu mielenkiintoisella tavalla yksilöllisen ja yhteisöllisen rajalla. Habitus on jatkuvasti uusiutuvaa ”sosialisoitua subjektiivisuutta” (Bourdieu & Wacquant 1995, 157). Kaikilla kentän toimijoilla on oma habituksensa, ja tämä tekee sosiaalisesta elämästä ennustettavaa. Habitus ei kuitenkaan tiukasti määritä yksilön käyttäytymistä (Wacquant 1995, 38). Se on sosiaalinen konstruktio kuten Erwin Goffmanin stigma, mutta ei lainkaan niin jähmeä ja kohtalonomainen. Toisaalta habitukseen voi liittyä stigmoja, joista niiden kantaja ehkä haluaisi päästä eron.

Tämä kaikki on erityisen olennaista olennainen vankilasta vapautuville henkilöille, jotka ovat eläneet totaalisissa laitoksissa, olosuhteissa joissa habitukset kuolevat pystyyn ”kenttää konstituoivan dialektiikan” puutteessa (Bourdieu & Wacquant 1995, 130). Vankilasta vapautumisen hetki on sosiaalisen uusiutumisen paikka, hetki jolloin ”sosiaalifysiikan energiaa” alkaa virrata (ibid, 148). Tällaisen energian muuttaminen taiteeksi on yksi Porttiteatterin lähdesuonista.

”Se tie, jota henkilö asemaansa tulee, on kirjoitettu hänen habitukseensa”, Bourdieu sanoo (ibid, 168). Teatteri on habitusten ja niissä tapahtuvien muutosten taidetta. Näyttämöllä habituksen logiikka tulee näkyväksi yksilön kokemuksen kautta. Vapauden kauhun esityksissä ex-vankien habitukset puhuivat puolestaan. Porttiteatterin tehtävänä on jalostaa tätä ajatusta edelleen. Sen olemassaolo on osoitus siitä, että tietty ihmisjoukko todella uskoo uuden elämän olevan mahdollinen vankeuden päätyttyä.

Porttiteatterin kulttuurinen pääoma koostuu toisin näkemisen kyvystä ja tahdosta sen toteutumiseen. Tällaisella yhteisöllä on yhteiskunnassamme tärkeä tehtävä. Se tarjoaa meille kaikille vapautumisen momentteja. Minun ei tarvitse olla se mitä otsassani lukee.

Vapautuvien vankien teatteri ei pyri aktiivisesti muuttamaan lainsäädäntöä tai kyseenalaista rikosseuraamusjärjestelmän olemassaoloa sinänsä. Se saattaa kuitenkin tuoda kuuluville tärkeää tietoa yksilön kokemuksesta osana järjestelmää. Voi myös olla, että ex-vankien esitykset sisältävät varteenotettavia ehdotuksia järjestelmän parantamiseksi.

Ilmaisuyhteisö on kansalaisyhteiskunnan tuotos, mutta se ei päästä poliitikkoja pälkähästä. Identiteettileikki koskee meitä kaikkia. Minun unelmissani sitä leikitään sananvapauden, tasa-arvon ja vapaan taiteen nimissä.

Artikkeli on alun perin ilmestynyt teoksessa:

Vapauden kauhu: Kirjoituksia vankilasta vapautuvien teatterista. 2016. Toimittanut Jussi Lehtonen. Kansallisteatterin julkaisusarja 70. Helsinki: ntamo.

Artikkeli on kirjoitettu osana ArtsEqual-tutkimushanketta, jota rahoittaa Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvosto (293199/2015).

Lähteet

Anderson, Benedict. 2007. Kuvitellut yhteisöt: nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Suomentanut Joel Kuortti. Tampere: Vastapaino.

Bourdieu, Pierre. 1985. Sosiologian kysymyksiä. Tampere: Osuuskunta Vastapaino.

Bourdieu, Pierre & Wacquant, Loïc J.D. 1995. Refleksiiviseen sosiologiaan. Suomenkielisen laitoksen toimittaneet M’hammed Sabour & Mikko A. Salo, suomennos ryhmätyönä. Joensuu University Press.

Goffman, Erving. 1963. Stigma: Notes on the Management of Spoiled Identity. New York: Simon & Schuster.

Jackson, Shannon. 2011. Social works: Performing Art, Supporting Publics. New York: Routledge.

Junttila, Janne. 2012. Dokumenttiteatterin uusi aalto. Helsinki: Like.

Kaapeli-valmennuksen verkkosivusto, Helsingin Diakonissalaitos. Kaapeli-yhteisövalmennukset voimauttavat ihmisiä ja rakentavat yhteisöjä. www.hdl.fi/fi/kaapeli

Lehtonen, Heikki. 1990. Yhteisö. Tampere: Vastapaino.

Lehtonen, Jussi. 2015. Elämäntunto: näyttelijä kohtaa hoitolaitosyleisön. Acta Scenica 42. Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu.

Murto, Kari. 1997. Yhteisöhoidon suuntauksia. Jyväskylän koulutuskeskus Oy.

Roos, J.P. 1985. Pelin säännöt: Intellektuellit, luokat ja kieli. Esipuhe teoksessa: Bourdieu, Pierre: Sosiologian kysymyksiä. Tampere: Osuuskunta Vastapaino. S. 7–28.

Turner, Victor. 2007. Rituaali: rakenne ja communitas. Suomentanut Maarit Forde. Suomen Antropologinen Seura. Helsinki: Summa.

Wacquant, Loïc J.D. 1995. ”Kohti sosiaalista prakseologiaa: Bourdieun sosiologian rakenne ja logiikka”. Teoksessa: Bourdieu, Pierre & Wacquant, Loïc J. D. 1995. Refleksiiviseen sosiologiaan. Suomenkielisen laitoksen toimittaneet M’hammed Sabour & Mikko A. Salo, suomennos ryhmätyönä. Joensuu University Press. S. 20–84.