3.11Taiteellisten praktiikoiden ajatusvoiman haltuunotto

The economy is the continuation of war by other means … it is total war. (Alliez & Lazzarato 2018, 160).

Tämän artikkelin lähtökohtana on ajatus taiteellisesta toiminnasta tiedontuotantona sellaisen apparaatin kautta, joka voi sen mahdollistaa ja jossa ”taiteilija tulee olevaksi”, kuten Barbara Bolt väittää (Bolt 2016). Hän viittaa tällä Judith Butlerin performatiivisuuden teoriaan, jossa performatiivisuus on suhteessa subjektin muodostumiseen. Subjekti syntyy toiston ja esityksen kautta. Butler kirjoittaa, kuinka ”esittäjä ei edellä esittämistä, vaan esitys on performatiivi, joka konstituoi subjektin” (Butler 1991, 2). Bolt ajattelee vastaavasti, että taiteilija tulee olevaksi taiteen toisteisten esitysten kautta, mutta tämä toisteisuus samalla peittää konventiot sen takana. Instituutiot ovat tällaisten konventioiden muotoja. Taiteellinen tutkimus vaatii ympärilleen instituution, mikä samalla tarkoittaa sitä, että sen toteuttaminen on aina privilegio, etuoikeus. Tämän institutionaalisen kontekstin, ts. apparaatin, kautta tuotetaan tietoa ja mahdollistetaan sen leviäminen. (Bolt 2016.)

Tämä tiedon tuotanto tapahtuu kontekstissa, jota usein kutsutaan tietotaloudeksi (jota ei pidä sekoittaa tietoyhteiskuntaan) tai immateriaalisen työn yhteiskunnaksi, jossa ruumiillisen ja tietotyön – tai affektiivisen työn – suhde on toinen kuin teollistumisen aikakaudella. Tässä kontekstissa sekä ruumiillinen työ että tietotyö ja affektiivinen työ ovat tiedon muotoja, joiden vaihto on mahdollista tietyn yhteiskunnallisen kontekstin ja sen apparaattien tai instituutioiden kautta.

Tässä artikkelissa nostan tuotannollisen koneiston tai apparaatin rinnalle käsitteen ”sotakone”, joka viittaa alun perin antropologi Pierre Clastresin (Clastres 2010 [1980]) ajatteluun, jonka ovat tehneet laajemmin tunnetuksi Gilles Deleuze ja Félix Guattari (Deleuze & Guattari 2004 [1980]). Sotakoneet ovat kapitalismin ytimessä eivätkä suinkaan sen suojelemiseksi tarkoitettuja välineitä. Pyrin luomaan suhdetta sotakoneiden ja taiteellisen toiminnan välille lähtien ensimmäisen kapitalismin vaiheesta 1400-luvulta, italialaisten kaupunkivaltioiden synnystä, jonka kautta taiteellinen toiminta mahdollistui. Nostan esiin kysymyksen siitä, kuinka renessanssista lähtien pääoman, sotakoneiden ja taiteellisen tuotannon välillä on strateginen ja vastavuoroinen suhde. Sotakoneella on hallinnollinen, strateginen ja johtamiseen liittyvä, välineellinen rooli.

Pääasiallisesti keskityn ns. kylmän sodan aikakauteen, jonka näen osittain yhteneväisenä modernismin kanssa taiteissa. Nostan esiin joitain esimerkkejä erityisesti valtiojohtoisen sosialismin taiteesta Jugoslaviassa ja Puolassa 1970–1980-luvuilla. Taiteilijat Mladen Stilinović ja Andrzej Partum sekä taiwanilaissyntyinen taiteilija Tehching Hsieh, joka työskenteli samaan aikaan Yhdysvalloissa, pyrkivät löytämään strategisia pakoväyliä taiteen instrumentalisoimisesta, tosin sanoen kapitalistisen sotakoneen pyrkimyksestä ottaa taide haltuun. Stilinović, Partum ja Tehching Hsieh keskittyivät useissa teoksissaan tuotantoon ja usein ”ajan tuhlaamiseen”. Artikkelissani pohdin tällaisen taktiikan tai strategian mahdollisuutta tietoyhteiskunnassa, jossa jo pelkkä spekulaatio ilman aktualisointia on jo mahdollisesti arvotettavissa. Tällöin voidaan työvoiman sijaan puhua ajatusvoimasta.

Vastaava kysymys laiskuudesta tai työstä luopumisesta on olennaisesti kulkenut kapitalismin eri vaiheiden rinnalla. Leon Battista Alberti kirjoittaa jo vuonna 1434 kirjassaan Libri della Famiglia siitä, kuinka rahaa ei pidä jättää taskun pohjalle makaamaan. Vaikka jatkuva yritteliäisyys ei tuottaisikaan suoranaisesti voittoa, on parempi pitää yritteliäisyyden henki vireillä kuin laiskotella. Tunnetusti Tuomas Akvinolaiselle laiskuus oli kuolemansynti ja pelastuksen este. Nämä huomiot tuovat esiin sen, kuinka merkittävä rooli laiskottelulla tai tuhlaavaisuudella on jo tuolloin ollut. Etenkin Ranskan vallankumouksen jälkeen kieltäytyminen ja oikeus laiskuuteen saavat strategisen merkityksen, kuten Paul Lafargue kirjoittaa vuonna 1883 (Lafargue 2011, 29).

Artikkelin otsikko viittaa ranskalaisen filosofin François Laruellen epäfilosofiseen käsitteeseen ajatusvoima, force (de) pensée^[55], jolla on kiinteä yhteys marxilaiseen käsitteeseen työvoima, force de travail (Laruelle 2015, 44). Kyse on yleisestä ajattelun kyvystä, joka on suhteessa pääoman (tai minkä tahansa hegemoniaan pyrkivän instanssin) haltuunottoon. Marx (Marx 1993 [1867]) kirjoittaa, kuinka kapitalismin markkinoilla yksilöllä on myytävänään enää oma työvoimansa. Tietokapitalismissa tämä voidaan ymmärtää ajattelun voimana, joka kapitalismin kontekstissa muuttuu käytettäväksi. Siksi myös taiteilija tulee olevaksi mutta samalla tiedonvoimaa tarjoavaksi olennoksi.

Yhdistän artikkelissani tuotannon sotakoneisiin ja sodan käsitteeseen tavalla, joka poikkeaa Clausewitzin (Clausewitz 2007) määritelmästä, jossa sota on politiikkaa muilla keinoin. Sen sijaan, kuten Eric Alliéz ja Maurizio Lazzarato edellä sitaatissa kirjoittavat, talous on sodankäyntiä toisin keinoin (Alliez & Lazzarato 2018, 160–162). He jatkavat, kuinka Clausewitzin ajattelu nykyisessä taloudellis-poliittisessa kontekstissa muuntuu niin, että sodankäynnin päämääränä ei ole totaalinen sota, vaan rauha. Sotakoneet pyrkivät tuottamaan rauhaa, ts. totaalisen rauhan, juuri talouden ja sodankäynnin kytkösten kautta. Kylmän sodan jälkeisessä ajassa, jossa mikä tahansa tuotannon muoto voidaan saattaa tiedontuotannoksi, myös tiedontuotanto on sodankäyntiä toisin keinoin.

Eräänä tiedontuotannon muodoista ja tiedonvoiman haltuunottona voidaan nähdä Lazzaraton sanoin noopolitiikkaa,^[56] jossa muistin, yhteisen ajattelun, affektiivisen tiedon ja huomiokyvyn manipuloiminen on tärkeä osa sotakoneen toimintaa (Lazzarato 2006, 186). Tästä syystä esitystaiteen ajatteleminen autonomisena, tuotteistamisesta riippumattomana alueena on ongelmallinen ja mahdoton, sillä jo tekijä itse tai ajatusvoima voi olla osa tuotantoa. Alliez ja Lazzarato kirjoittavat, kuinka ”kapitalismi ei koe luonnollista kuolemaa koska talous – – on erottamaton osa sotaa ja uutta sotataloutta, jossa uusliberalismi on sotataloudelle oleellinen ja tarpeellinen todellisuus” (Alliez & Lazzarato 2018, 382).

Lopuksi pyrin tuomaan esiin taiteen mahdollisen autonomian ja ajattelun vastuksen sotakoneen haltuunotolle eräänlaisena epätavanomaisena praktiikkana. Kyse ei tällöin ole utopian tai fiktion luomisesta, vaan fiktioimisesta^[57] eräänlaisena jatkuvuutena, jossa tiedontuotanto, oppiminen, muisti, affektiivinen yhteys tai taiteelliset praktiikat ovat välttämättä vain osittaisia, kuten Stefano Harney ja Fred Moten (Harney & Moten 2017) tämän esittävät. Tämä käsite pohjaa Laruellen käsitteisiin fictionale ja filofiktio, jotka eivät toimi mimeettisenä tai tulkitsevana viittauksena todelliseen, vaan ovat samanarvoisia kaiken todellisesta syntyvän ajattelun, esim. filosofian suhteen. Kyse ei tällöin ole maailman esittämisestä tai sen abstrahoimisesta taiteen avulla, vaan taide on maailmassa tapahtuva, performatiivinen toiminto. Fiktioiminen tuottaa maailmaa eikä tulkitse sitä. Nykyisen tulevaisuuskeskustelun yhteydessä fiktioiminen on tulevaisuuksien eri potentiaalisuuksien performatiivinen muoto. Myös tämän käsitteen pohjalta artikkelini pyrkii avaamaan mahdollisuuden epätavanomaiselle ajatusvoimalle taiteellisissa praktiikoissa toimien vastavoimana talouden ja sotakoneiden ajatusvoiman haltuunotolle.

Teksti on tiivistelmä artikkelista Nauha, Tero. 2019. ”The Expropriation of the Force-(of)-Thought in Artistic Practices.” Parse Journal 9. parsejournal.com/issue/work.

Lähteet

Alliez, Eric & Lazzarato, Maurizio. 2018. Wars and capital. South Pasadena, CA: Semiotex(e).

Bolt, Barbara. 2016. “Artistic Research: A Performative Paradigm?” Parse Journal 3.

Burrows, David & Simon O’Sullivan. 2019. Fictioning: The myth-functions of contemporary art and philosophy. Edinburgh: Edinburgh University Press.

Butler, Judith. 1991. “Imitation and gender insubordination.” Inside/out: Lesbian theories, gay theories, toim. Diana Fuss, 13–31. New York: Routledge.

Clastres, Pierre. 2010 [1980]. Archeology of violence. Los Angeles: Semitotext(e).

Clausewitz, Carl von. 2007. On war. Kääntäneet Michael Howard & Peter Paret. Oxford: Oxford University Press.

Deleuze, Gilles & Guattari, Félix. 2004 [1980]. A thousand plateaus: Capitalism and schizophrenia. Kääntänyt Brian Massumi. London: Continuum.

Harney, Stefano & Moten, Fred. 2017. ”A total education.” How institutions think: Between contemporary art and curatorial discourse, toim. Paul O’Neill, Lucy Steeds & Mick Wilson. Cambridge: The MIT press.

Lafargue, Paul. 2011. The right to be lazy. Edit. Bernard Marszalek. Oakland, CA: AK Press.

Laruelle, François. 2015. Introduction to non-Marxism. Kääntänyt Anthony Paul Smith. Minneapolis, MN: Univocal Publishing.

Lazzarato, Maurizio. 2006. ”The concepts of life and the living in the societies of control1.” Deleuze and the Social, toim. Martin Fuglsang & Bent Meier Sørensen. Edinburgh: Edinburgh University Press.

Marx, Karl. 1993 [1867]. Capital: A critique of political economy, volume one. Kääntänyt Ben Fowkes. Harmondsworth: Penguin Books.

Nauha, Tero. 2017. ”From schizoproduction to non-standard artistic research.” The dark precursor: Deleuze and artistic research, toim. Paulo de Assis & Paolo Giudici. Leuven: University Press.

Muu kirjallisuus

Arrighi, Giovanni. 1978. ”Towards a theory of capitalist crisis.” New Left Review. 1/111. September-October.

Arrighi, Giovanni. 2010. The long twentieth century: Money, power, and the origins of our times. London: Verso.

Brandon, Pepijn. 2015. War, capital, and the Dutch state (1588–1795). Leiden: Brill.

Braudel, Fernand. 1984. The perspective of the world. New York: Harper & Row.

Braudel, Fernand. 1982. The wheels of commerce. New York: Harper & Row.

Dawidek Gryglicka, Małgorzata. Historia tekstu wizualnego. Polska po 1967 roku. 2012. Kraków: Korporacja Ha!art.

Fischer-Lichte, Erika. 2008 [2004]. The transformatiove power of performance: A new aesthetics. Abingdon & New York: Routledge.

Guattari, Félix. 2013. Schizoanalytic cartographies. Kääntänyt Andrew Goffey. London: Bloomsbury.

Guattari, Félix & Rolnik, Suely. 2008. Molecular revolution in Brazil. Kääntäneet Karel Clapshow & Brian Holmes. Los Angeles, CA: Semiotext(e).

Kluge, Alexander & Negt, Oskar. 2014. History and obstinacy, toim. Devin Fore. Kääntäneet Richard Langston, Cyrus Shahan, Martin Brady, Helen Hughes & Joel Golb. New York, NY: Zone Books.

Kunst, Bojana. 2015. Artist at work, proximity of art and capitalism. Hants: Zero Books.

Laruelle, François. 2012. Laruelle, from decision to heresy: Experiments in non-standard thought, toim. Robin Mackay. Falmouth: Urbanomic.

Malevich, Kazimir. 1921. ”Laziness as the truth of mankind.” www.workaffair.greteaagaard.net/satelite_files/malevich_laziness.pdf.

Moulier Boutang, Yann. 2013. “Mental quilombos in the production of value: Flights and counter-forms of mania under cognitive capitalism in a postcolonial world.” The Psychopathologies of Cognitive Capitalism: Part Two, toim. Warren Neidich. Berlin: Archive Books.

Nauha, Tero. 2017. “A thought of performance”. Performance Philosophy Journal (2)2. www.performancephilosophy.org/journal/article/view/76.

Saunders, Frances Stonor. 2013. The cultural cold war: The CIA and the world of arts and letters. New York: The New Press.

Stilinović, Mladen. 2013. “In praise of laziness.” Parallel slalom: A lexicon of non-aligned poetics, toim. Bojana Cvejić & Goran Sergej Pristaš. Belgrade: Walking Theory.

Suvakovic, Misko. 2003. ”Art as a political machine fragments on the late socialist and postsocialist art of Mitteleuropa and the Balkans.” Postmodernism and the postsocialist condition: Politicized art under late socialism, toim. Ales Erjavec. Berkeley, CA: University of California Press.

Tronti, Mario. 1980. ”The strategy of refusal.” Autonomia: Post-political politics, toim. Sylvère Lotringer & Christian Marazzi.New York: Semiotext(e).

Virno, Paolo. 2004. The grammar of the multitude: for an analysis of contemporary forms of life. Kääntäneet Isabella Bertoletti, James Cascaito & Andrea Casson. Los Angeles, CA: Semiotext(e).

Viitteet

⁵⁵ ”The force-(of)-thought is the theoretical instrument of philosophy’s non-philosophical transformation. It is only an organon, the force of decision-making, itself determined in-the-last-instance by the Real.” (Laruelle 2015, 44.)

⁵⁶ ”Noo-politics (the ensemble of the techniques of control) is exercised on the brain. It involves above all attention, and is aimed at the control of memory and its virtual power. The modulation of memory would thus be the most important function of noo-politics.” (Lazzarato 2006, 186.)

⁵⁷ Fictioning (ks. Nauha 2017; Burrows & O’Sullivan 2019).