3.2Ajatuksia inklusiivisuudesta ja taiteesta

Inklusiivisuus on jatkuva praktiikka, joka vaatii tietoisuutta vallitsevista normeista, omista kulttuurisista lähtökohdista sekä niihin liittyvistä positiivisista ja negatiivisista ennakkoluuloista. Inklusiivisuus tarkoittaa sitä, että rakenteellisia esteitä, kuten rasismia, seksismiä, homofobiaa, transfobiaa tai ableismia^[29] purkamalla erilaisista lähtökohdista tuleville ihmisille tarjotaan yhtäläiset mahdollisuudet osallistua, olla toimijana ja kuluttaa palveluita.

Tässä ei ole mitään oikotietä onneen: normien purkaminen, omien ennakkoluulojen näkeminen, omista etuoikeuksista luopuminen ja uusien käytänteiden oppiminen on usein epämukavaa.

Toisaalta me elämme historiallista hetkeä maailmassa, jossa tapahtuu useita radikaaleja muutoksia samaan aikaan. Suomen vauraus ja hyvinvointi on tähän saakka perustunut kasvavaan luonnonvarojen ja energian käyttöön, joka ei ole ilmastonmuutoksen aikakaudella enää mahdollinen malli tuottaa hyvinvointia. Samalla globalisaatio, suurten ihmisjoukkojen liikkuminen, työn murros, digitalisaatio ja tekoäly sekä väestön ikääntyminen ja kestävyysvaje aiheuttavat epävarmuutta, ääriliikkeiden nousua ja poliittisen kentän pirstaloitumista. Suomi vanhenee mutta myös monimuotoistuu vauhdilla, isot kaupungit etujoukoissa. Jo nyt helsinkiläisistä yli 15 % puhuu äidinkielenään jotain muuta kuin suomea, ruotsia tai saamea. Kaikki nämä edellä mainitut muutokset tuottavat haasteita mutta myös mahdollisuuksia.

Inklusiivisuus on yksi työkalu muutokseen. Inklusiivisuudesta puhuttaessa me puhumme myös normeista ja rakenteista.

Pieni anekdootti

Palaan usein professori Kirsi Saarikankaan esseeseen nimeltä Tilan ja sukupuolen suhteista, jossa hän käsittelee tilojen normatiivisuutta ja sukupuolen suhdetta arkkitehtuurissa. Saarikangas kertoo, miten 60-luvulla keittiöt suunniteltiin naisen keskimääräisen pituuden mukaan, kun taas olotilat suunniteltiin sopivaksi miehille. Toisin sanoen asuintiloihin oli rakennettu oletus siitä, kenen paikka on keittiössä ja kenen olohuoneessa. Tämän esseen lukeminen kymmenen vuotta sitten tuotti minulle valtavan oivalluksen hetken. Tilat eivät ole ikinä neutraaleja. Design ei ole ikinä neutraalia. Taide ei ole ikinä neutraalia. Nämä kaikki kantavat mukanaan ideologioita ja normeja, ajatuksia siitä, mikä on hyvää ja kiinnostavaa, trendikästä ja kaunista.

Tämän oivalluksen myötä rupesin tarkastelemaan maailma näiden silmälasien läpi. Kenelle asiat on tehty, kenelle asiat on suunniteltu? Kuka on oletettu yleisö, käyttäjä tai kuluttaja? Kenelle taide-esitykset on tehty, kuka on oletettu yleisö? Maailma on kompleksinen ideologinen matriisi, josta meille tulee jatkuva määrä implisiittistä informaatiota, tarinoita maailmasta, osallistumisesta ja joukkoon kuulumisesta. Mitä helpommin mahdut vallitseviin normeihin, sitä helpompi sinun on toimia tässä ympäristössä. Etuoikeudet ovat kuin suojakilpi, niiden avulla voi liikkua maailmassa näkemättä tai kohtaamatta pois sulkevia rakenteita.

Inklusiivisuus on sitä, että me aktiivisesti kysymme:

Kuka täällä on kuka ei ole? Miksi? Miten me voisimme tehdä tämän tilan lähestyttävämmäksi useammille?

Maailma on epäreilu ja epäoikeudenmukainen, ei ainoastaan survival of the fittest vaan myös survival of the most privileged. Tämä on varsinkin taidekontekstissa kova pala niellä. Rakenteellisista etuoikeuksista on vaikea puhua alalla, jonka suurin osa uskoo perustuvan meritokratiaan. Olen kuullut lukuisia kertoja ”mä oon tehnyt niin valtavasti töitä, että mä ansaitsen tän. Ja jos toi toinen tekisi enemmän tai parempia töitä niin sekin menestyisi ja pääsis etenemään.” Myös ihmisiltä, jotka mieltävät itsensä liberaaleiksi tai feministeiksi. Toki lahjakkuudella ja ahkeruudella on merkitystä, mutta rakenteelliset esteet ja etuoikeudet ovat tosia. Omien etuoikeuksien myöntäminen on epämukavaa.

Siksi yritän tehdä sitä aktiivisesti.

Minusta ei todennäköisesti olisi tullut taiteilijaa, jos en olisi keskiluokkaisesta kulttuurimyönteisestä kodista ja minun molemmat vanhempani eivät olisi olleet lääkäreitä. Jos minulla ei olisi ollut nuorena varaa harrastaa tanssia. Jos perheessäni ei olisi useita menestyneitä uranaisia. Jos en olisi nuorena matkustanut eri puolilla maailmaa ja nähnyt, että on mahdollista olla sekä ruskea että taiteilija. Jos en olisi menestynyt koulussa ja päässyt Kallion lukioon. Jos en olisi läpäissyt Teatterikorkeakoulun pääsykoeraadin vaatimuksia ja ihanteita ja päässyt opiskelemaan. Lista jatkuu loputtomiin. Minulla on valtavasti etuoikeuksia, jotka ovat mahdollistaneet sen, että saan tehdä tätä työkseni.

Etuoikeudet tuovat valtaa ja sen mukana myös vastuuta.

Miten käytän tämän tilan, mitä teen näillä etuoikeuksilla? Entä miten sinä?

Toki minullakin on rakenteellisia esteitä, kuten ihonväri ja sukupuoli. Suomalainen taidekenttä on erittäin heterogeeninen ja valkoinen, joskin pientä muutosta on tapahtumassa. Silti palaan aina tähän käsittämättömään faktaan. Olen ollut satoja kertoja teatterin katsomossa ja työskennellyt ammattilaisena 15 vuotta. Mutta ainoastaan yhden kerran olen nähnyt ammattinäyttämöllä esityksen, jossa on ollut lavalla useampi kuin yksi ruskea suomalainen esiintyjä. Tämä esitys oli vuonna 2006 Sorsastajat Kansallisteatterissa. Kolmetoista vuotta sitten yksi esitys.

Me tarvitsemme inklusiivisuutta, koska minulla on unelma.

Pikkusiskoni on 18-vuotias, ja haluaisin todella paljon mennä hänen kanssaan teatteriin katsomaan esitystä, jossa hän voisi nähdä itsensä näköisiä ihmisiä lavalla. Mutta se ei ole vielä mahdollista.

Kuvittele hetken mielessäsi, miltä tuntuisi mennä teatteriin niin, ettet ikinä näkisi sinun näköisiäsi ihmisiä. Miltä tuntuisi katsoa elokuvia tai lukea lehtiä, jos niissä ei olisi sinulle tarttumapintaa? Miltä tuntuisi mennä töihin ja olla aina se ainoa erinäköinen tai erilainen?

Inklusiivisuus on myös sitä, että meillä on moninaisia tarinoita ja monenlaisia representaatioita. Tarinoilla on valtava vaikutus siihen, miten me näemme ja koemme maailman. Niillä on vaikutus osallisuuden ja toimijuuden kokemuksiin. Kenestä tehdään alistettu, autettu, syrjäytetty tai toiseutettu? Vaarallinen. Kuka on uhri ja kuka on pelastaja? Kuka on toimija ja sankari? Kuka kokee saavansa ylipäätänsä olla olemassa? Kuka saa olla suomalainen?

Ruskea suomalainen on monen mielessä edelleen oksymoron, mahdottomuus. Tämä siis samalla, kun tilastot kertovat aivan toista. Suomessa elää suuri määrä ihmisiä, jotka ovat eri etnisistä tai kulttuuritaustoista ja ovat kuitenkin suomalaisia. Heillä on erilaisia esteitä koulutukseen ja työelämään pääsyssä. He eivät koe tulevansa edustetuksi. He eivät koe mahtuvansa tarinaan suomalaisuudesta. Näiden ihmisten potentiaalin haaskaaminen tulee Suomelle kalliiksi. Suurten ihmisjoukkojen syrjäytyminen johtaa myös erilaisiin ääri-ilmiöihin. Koen, että yksi tärkeimmistä, mutta ehkä sellaisenaan artikuloimatta jääneistä arvokysymyksistä on: miten rakentaa tarinaa Suomesta ja suomalaisuudesta, joka perustuu monimuotoisuuteen ja johon jokainen voisi kokea kuuluvansa? Tässä on taiteella ja medialla on valtava rooli.

Maailma on muuttunut kymmenessä vuodessa valtavasti myös hyvään suuntaan. Se että meillä on Suomessa ylipäätänsä keskustelua inklusiivisuudesta, representaatioista, toiseudesta, kulttuurisesta omimisesta tai intersektionaalisesta feminismistä, on valtava harppaus eteenpäin. Globalisaatio on kiihdyttänyt tätä kehitystä.

Bisnespuolella ollaan usein taiteen kenttää edellä. Moni kansainvälinen yritys on vihdoin ymmärtänyt, että suurin osa maailman ihmisistä on ruskeita tai mustia. Ja heillä on valtava ostovoima. Samoin kuin vaikka LGBTQIA-vähemmistöllä tai vammaisilla. Esimerkiksi striimausalusta Netflix, Amazon ja Hulu ovat ymmärtäneet inklusiivisuuden liiketoimintahyödyn ja monimuotoistaneet ohjelmistoaan.

Muutos on vääjäämätön, ja se on jo tapahtumassa.

Inklusiivinen taidekenttä ymmärtää ja arvostaa yhteiskuntamme monimuotoisuutta. Se pyrkii rakentamaan monimuotoisia tarinoita, joissa erilaiset ja eritaustaiset ihmiset esitetään todenmukaisesti, ilman stereotypioita. Tämä vaatii tiedostamista ja ymmärrystä erilaisista kulttuurisista konteksteista, symboliikasta ja kuvastosta, erilaisista rakenteellisista esteistä ja konnotaatioista. Homogeeninen joukko ihmisiä, joilla on sama kulttuurinen tausta, tuskin pystyy kovin uskottavasti kertomaan moninaisia tarinoita.

Inklusiivisuus ei ole vain kosmeettista kuvaston monimuotoistamista vaan sitoutumista arvomaailmaan, jonka tulee lävistää kaikki toiminta. Monimuotoisia tarinoita, katsojia mutta myös työntekijöitä. Tämä ei ole ainoastaan liiketoimintahyöty vaan myös arvovalinta. Mitä teemme vallalla ja vastuulla? Miten käytämme etuoikeuksia? Rakennammeko tarinaa kollektiivisesta tulevaisuudesta vai vahvistammeko vastakkainasettelua?

Lopuksi haluaisin vielä palata unelmointiin.

Tulevaisuus on aina potentiaalinen, se on jatkuvasti tulossa, mutta ei koskaan saavu. Se on olemassa ainoastaan meidän kuvitelmissamme. Samaan aikaan jatkuvasti luomme ja rakennamme asioita tulevaisuuteen.

Taide ei ainoastaan peilaa olemassa olevaa todellisuutta vaan myös luo uutta. Meidän unelmamme ja visiomme tulevaisuudesta rajaavat potentiaalia, rajaavat mahdollisia tulevaisuuksia. Opettelemalla unelmoimaan mahdottomasta mahdoton muuttuu hieman mahdollisemmaksi.

Lähteet

Saarikangas, Kirsi. 2002. ”Arki, koristeet ja moderni arkkitehtuuri: tilan ja sukupuolen suhteista.” Kauneuden sukupuoli: näkökulmia feministiseen estetiikkaan, toim. Pauline von Bonsdorff & Anita Seppä, 211–241. Helsinki: Gaudeamus.

Viitteet

²⁹ Englanninkielinen sana able bodied tarkoittaa toimintakykyistä. Ableismi on syrjintää, ennakkoluuloa tai eriarvoistavaa toimintaa vammaisia tai toimintakyvyltään erilaisia ihmisiä kohtaan. Ableismi on oletus siitä, että henkilön vammaisuus määrittää yksilön ja että vammaiset ihmiset ovat eriarvoisia suhteessa ei-vammaisiin. Ableismia voi esiintyä rakenteissa, kielessä ja toiminnassa, ja se voi olla joko tietoista tai tahatonta.