3.3Nuoret maahanmuuttajien tukena

Kerron tässä kirjoituksessa RyhmisNuorten hankkeesta, joka toteutettiin lukuvuonna 2017–2018. Hankkeen lähtökohta itselleni oli tarve tehdä taidetta, teatteria tai projekteja, joissa on keskustelua yhteiskunnan jonkin epäkohdan kanssa ja sen ympärillä olevan yhteisön kanssa, sillä ehkä minussa elää edelleen toivo ja usko siihen, että taiteella ja taiteen tekemisellä on mahdollisuus muuttaa maailmaa edes vähän siedettävämmäksi paikaksi elää.

RyhmisNuorten hanke oli osa ESR-rahoitteista (Euroopan sosiaalirahasto) Porukalla pääosaan -hanketta. Euroopan sosiaalirahaston tehtävänä on muun muassa auttaa työttömyyden torjunnassa, edistää työntekijöiden ammattitaitoa sekä tukea työvoiman ja yritysten osaamista uusissa työelämän haasteissa. Hankkeen päätoimija oli Humanistinen ammattikorkeakoulu, ja Ryhmäteatteri oli tässä hankkeessa yhtenä osatoteuttajana. Näin ollen varsinaisen rahoitushakemuksen teki Humak, ja Ryhmäteatteri teki pelkästään omasta osuudestaan budjetin ja hakemustekstin. Olen RyhmisNuorten perustaja ja ohjaaja. Ryhmäteatterin nuortenteatteri toimii hankerahoituksella, ja minulla on kokemusta aikaisemmin työskentelystä maahanmuuttajataustaisten ryhmien ohjaajana, joten koimme, että tämä olisi Ryhmäteatterin nuortenteatterille hieno uusi mahdollisuus. Porukalla pääosaan -hankkeen ideana oli, että maahanmuuttajataustaiset nuoret saavat hankkeen aikana peruskoulunsa päätökseen ja tekevät sen pitkälti taiteen keinoin. Taidetoimijat tarjoavat hankkeelle ”taiteen”, joka opinnollistetaan sitten peruskoulun opintoihin. Hankkeessa esiteltiin uudenlainen toimintamalli (pilotti), jossa tuetaan nuorten maahanmuuttajataustaisten opiskelijoiden peruskoulun loppuunsaattamista ja yhteiskuntaan integroitumista. Tukeminen tapahtuu toiminnallisten ja taidelähtöisten menetelmien avulla. Kohderyhmänä ovat maahanmuuttajataustaiset nuoret, myös turvapaikanhakijat. Nuoret otettiin opiskelijoiksi Helsingin aikuislukioon. Hankkeessa perustettiin osallisuutta edistävä taide- ja kulttuuripainotteinen ryhmä: nuoret toteuttivat yhdessä ammattitaiteilijoiden ja taideorganisaatioiden kanssa taide-esityksiä. Nuoria oli aluksi mukana hankkeessa noin 20, joista osa putosi vuoden aikana pois. Putoamisen syyt liittyivät opiskelijoiden terveydentilaan ja elämäntilanteeseen. Osalla oli todella haastava elämäntilanne meneillään, mikä ymmärrettävästi aiheutti keskittymisvaikeuksia niin koulussa kuin muussa toiminnassa. Nuoret olivat iältään 15–29 vuotiaita. Osalla nuorista oli oleskelulupa, osalla ei. Nuorten kotimaita olivat Somalia, Afganistan, Chile ja Irak.

Tämän tyyppisissä hankkeissa koen usein ongelmana sen, että hienot korulauseet ja tavoitteet eivät sitten oikeasti taivu käytäntöön. Jotain olennaista aina puuttuu. Halusin löytää tämän ”olennaisen” ja miettiä, miten ihan oikeasti pureudutaan kotouttamiseen. Ongelmana koin sen, että jos pyritään kotouttamaan nuoria, niin ”kotouttajat” eivät voi olla ”taidetanttoja” kuten minä ja kollegani. Yritin miettiä, miten kotouttamisen voisi tehdä niin, että tältä vältyttäisiin ja pystyttäisiin auttamaan näitä nuoria pääsemään kiinni kantasuomalaisten nuorten kulttuuriin ja piireihin. Tästä ongelmasta minulla lähti idea vertaisoppimisesta. Perustaisimme Ryhmäteatterille ryhmän, joka koostuisi näistä maahanmuuttajanuorista ja kantasuomalaisista niin sanoituista RyhmisNuorista. Toiminnassa maahanmuuttajataustaiset nuoret saisivat myös kosketuspintaa suomalaisiin nuoriin ja heidän elämäänsä, jota meidän “taidetanttojen” on vaikea tarjota. Hanketta varten Ryhmäteatterille rekrytoitiin kymmenen uutta kantasuomalaista nuorta.

Toinen periaatteeni oli alusta alkaen se, että hankkeessa emme kysyisi maahanmuuttajilta tarinoita siitä, miten he ovat tulleet Suomeen. Tämä kysymys esitetään aina niin Migrissä (Maahanmuuttovirastossa) kuin kaikissa esityksissä, joita maahanmuuttajien kanssa tehdään. Onko todella niin, että tämä on ainoa asia, mitä me suomalaiset osaamme kysyä ja mistä me olemme kiinnostuneita? Tämä tuntui minusta tunkkaiselta. Puhumista ei tietenkään pidä kieltää, ja hankkeen aikana nuoret puhuivatkin omasta tahdostaan toisilleen kokemuksistaan. Halusimme kuitenkin, että hankkeemme kohdistuisi enemmän tulevaisuuteen, haaveisiin ja miten tästä eteenpäin.

Toiminta lähti liikkeelle siitä, että kantasuomalaiset rekrytoitiin ryhmään. Oli tärkeää, että he ymmärsivät, millaiseen projektiin he ovat tulleet mukaan. Vaikka tehdään esitystä koko sydämellä, tässä projektissa on kyse paljon muustakin. On selvää, että heidän oli hyvä osata varautua siihen, että heiltä vaaditaan kärsivällisyyttä, ryhmätyötaitoja ja ohjaamistaitoja erityisellä tavalla. Toiminnan alettua meille tuli hieman yllätyksenäkin se, että maahanmuuttajataustaisilla nuorilla ei ollut lähestulkoon ollenkaan kielitaitoa. Tämä aiheutti sen, että vähitellen kehitimme erilaisia metodeja, jotta pystyimme kuitenkin kommunikoimaan, vaikka yhteistä kieltä tai tulkkeja ei ollut. Tällaisia olivat mm. eleet, eteen näyttäminen, kääntäminen (englanti, arabia), vertaiskääntäminen ja ennen kaikkea kantasuomalaisten nuorten kärsivällisyys ja upea suhtautuminen hitaampaan ja haastavampaan työskentelyyn. Opetus ja ohjaaminen oli jatkuvaa varmistamista siitä, ovatko kaikki samalla kartalla.

Toiminta alkoi syksyllä 2017, jolloin ensin tapasimme 1–2 kertaa viikossa. Keväällä 2018 harjoitukset tiivistyivät kohti ensi-iltaa. Lopuksi harjoituksia oli miltei joka päivä kahden viikon ajan. Esityksen valmistamisen rinnalla oli kotouttamisprosessi, josta ajattelimme, että oppiminen tapahtuu ennen kaikkea molempiin suuntiin. Vaikka esityksemme oli George Orwellin 1984-teoksesta sovitettu 2081 – Isoveli valvoo, siinä oli nuorten itse tuottamia materiaaleja mukana. Nuoret tekivät muun muassa listoja kauneimmista sanoista tai lauseista omilla äidinkielillään ja opettivat niitä toisilleen. Nuoret myös kirjoittivat henkilökohtaisen tekstin aiheesta: Mitä säilyttäisit tästä ajasta tulevaisuudelle? Tämä tehtiin myös omalla kielellä. Minusta oli tärkeää, että kukin nuori sai omalla kielellään ilmaista itselleen tärkeistä asioita eikä vajavaisella tai heikolla vieraalla kielellä. Esitys tuli ensi-iltaan Ryhmäteatterin näyttämölle toukokuussa 2018, ja sitä esitettiin kymmenen kertaa. Katsojia kertyi esityskaudella yli 1500. Nuorten ryhmä on edelleen tiivis ja tapaa toisiaan vapaa-ajalla. Osa nuorista jatkoi RyhmisNuorten seuraavan vuoden 2018–2019 hankkeeseen, joka toimi samalla periaatteella. Ryhmässä jälleen puolet oli maahanmuuttajataustaisia ja puolet kantasuomalaisia.

Nuorisoteatterista

Pidän tärkeänä, että nuorten tekemä taide on korkeatasoista. Liian usein taidetta tehdään nuorten ja lasten kanssa niin, että ”vähän puuhastellaan”. Nuorta tulee arvostaa aivan samanlaisena tekijänä kuin muutakin taidekenttää. Se, että nuori voi olla ylpeä ja seistä teoksen takana ja pitää sitä tärkeänä on myös keino osoittaa nuorille, että se mitä he tekevät on tärkeää. Tämä on ollut jonkinlaisena ohjenuorana itselläni aina. Olen tehnyt nuorten kanssa teatteria yli 15 vuotta. Tämä myös on sellainen asia, joka aiheuttaa soveltavalla kentällä keskustelua. Useimmiten kuulee puhuttavan, että soveltavan kentän taiteessa ja tuotoksissa halutaan painottaa prosessin tärkeyttä itse teoksen kustannuksella. Minulle sekä taideteos että prosessi ovat yhtä tärkeitä, ei joko – tai vaan sekä – että.

Yleisellä päättäjien ja rahoittajien tasolla ilmapiiri on se, että paljon puhutaan siitä, kuinka nuorten kuuleminen ja nuorten kanssa toimiminen on tärkeää, mutta valitettavasti tämä ei käytännön tasolla näy. Tyypillinen esimerkki on, että järjestetään massiivisia teatterifestivaaleja, joissa pääarvo on siinä, että saadaan tilastoihin merkintä siitä, kuinka monta tuhatta nuorta liikuteltiin. Kuitenkin itse festivaaleilla nuorten esityksiä ja tuotoksia ei kohdella ammattimaisesti. Mille esitykselle ammattikentällä annetaan pystytysaikaa tunti tai ilmoitetaan että esitystilaan ei pääse edes katsomaan ennen omaa vetoa? Näin ei koskaan tapahtuisi esimerkiksi Tampereen teatterikesä -festivaaleilla, kun taas nuorten teatterifestivaaleilla olen törmännyt tähän lukuisia kertoja. Viesti on se, että lopulta ja oikeasti on ihan sama, mitä nuorten taideteokset ovat. Ketään ei kiinnosta. Toinen epäkohta on julkisuus. Nuorten esityksistä kirjoitetaan harvoin missään. Niitä ei sitten ilmeisesti ajatella ”oikeana taiteena”. Eikö nuorten tekeminen ansaitse tulla nähdyksi?

Saimme hankkeellemme jatkoa vuodelle 2018–2019. Tällä kertaa Ryhmäteatteri oli päätoteuttajana. Yhteistyökumppaneina meillä oli valmentavaa koulutusta tarjoavat koulut (Stadin ammattiopisto, Helsingin aikuislukio ja Diakoniaoppilaitos). Toteutimme sen nyt Fingon (ent. Kepan) ja Helsingin kaupungin rahoituksella. Esitys FOMO – Fear Of Missing Out sai ensi-iltansa 16.5. Ryhmäteatterin näyttämöllä ja päätti tämän kyseisen hankkeen. Myös minulla oli Suomen kulttuurirahaston taiteilija-apuraha tälle vuodelle, mikä osaltaan helpotti työskentelyä. Nyt kuitenkin olemme jälleen tilanteessa, että jatkorahoitusta ei ole.