3.6Taiteilijana eri ympäristöissäsumussa tanssimisen taidosta

Olen tehnyt runsaan kahdenkymmenen vuoden ajan töitä improvisaatiosta, prosessinomaisuudesta ja kontekstilähtöisyydestä ammentavana tanssitaiteilijana monenlaisissa työryhmissä ja projekteissa. Työskentelyn painopisteinä ovat olleet liikkeessä kohtaaminen, moninaisuus, vuoropuhelu ja osaamisen sekoittuminen eri-ikäisten ja -taustaisten ihmisten kesken.

Pohtiessani kokemuksiani ja ajatuksiani kuluneiden vuosien projekteista, yhteistöistä ja keskusteluista ilmaisu sumussa tanssimisen taito pompahti mieleeni. Pidin termistä, koska se kuvasi osuvasti omaa kokemustani työskentelystä taiteilijana ympäristöissä ja tilanteissa, joissa monenlaiset ajattelu- ja toimintakulttuurit kohtaavat samaan aikaan ja sekoittuvatkin. Sumussa tanssimisen taito tukee ajatusta ei-tietämisestä ja rohkaisee kysymään: Kuinka taiteilijana heittäydyn luovan prosessin pyörteisiin uudenlaisissa tilanteissa ja moniammatillisissa työryhmissä menettämättä omaa elävää suhdetta taiteeseen? Tunnistanko, mitä juuri minä taiteilijana voin tuoda tai tarjota tässä tilanteessa ja näissä olosuhteissa tai mitä voin oppia?

Olen kokenut kysymisen ja kysyvän asenteen taiteellisen työskentelyni perustaksi. Kysymykset toimivat lähtökohtina projekteille ja liikkeelle lähtemiselle, näkökulmien kirkastamiselle tai vaihtoehtojen huomioimiselle. Olen myös pohtinut paljon, minkälaisena näen tai koen taiteilijan ammatin suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan ja toisiin ihmisiin. Onko taiteilijalle annettu yhteiskunnassa rooli, tehtävä tai tehtäviä ja miten ne muuttuvat ajan kuluessa? Miten taiteilija itse kokee roolinsa tai tehtävänsä? Mitä taiteelliset työni ja työskentelytapani kertovat minusta ihmisenä, suhteestani yhteiskuntaan, arvoistani ja siitä, mikä on tai ei ole tärkeää? Tunnistanko, minkälaisia arvoja toiminnallani vahvistan? Taiteilijan roolin pohtimisen lisäksi olen miettinyt paljon tanssille ja taiteelle annettuja rooleja, arvoja ja odotuksia. Kuka täällä tanssii?

Olen itse kokenut merkittäväksi sen, että tanssitaiteilijat liikkuvat kaikkialla: keskellä, reunoilla, päällä, alla, takana, edessä ja että on erilaisia työskentelytapoja ja kokeiluja. On tärkeää, että monenlaiset teosmuodot, projektit ja tanssiajattelut sekä kriittisemmätkin näkökulmat leviävät laajasti. Yhteiskunnallinen pohdiskelu ja vastavuoroinen suhde ympäristön kanssa voivat elää oman taiteellisen ajattelun taustalla tai olla tekemisen ytimessä. Näyttämöiden ulkopuolelle siirryttäessä voi nopeasti huomata monien muiden kuin taidekentän sisäisten kysymysten, tavoitteiden tai ajatustapojen vaikuttavan työskentelyyn. Tekeminen ei välttämättä tai useinkaan johda perinteisen esityksen kaltaiseen ulostuloon, toteudu lineaarisena prosessina tai määrity ja ole arvioitavissa yksinomaan taiteen mittarein. Myös suhde aikaan, yleisöön tai osallistumiseen voi olla moninainen.

Työskentely voi olla pitkäkestoista, ja siitä näkökulmasta, miten tanssitaidetta ja tanssitaiteilijoiden työtä usein tuodaan esille laajemmille joukoille, se voi olla hyvinkin ”näkymätöntä paneutumista” spesifiseen asiaan rajallisen ihmismäärän kanssa. Voi olla, että jossakin keskitytään yhteisöllisten taideprojektien toteutumiseen hyödyntämällä jo olemassa olevia, jo käytössä olleita, toistettavia konsepteja ja toimintamalleja. Kun taas toisaalla jokin työryhmä yhteistyökumppaneineen ja osallistujineen pyrkii etsimään tarttumapintaa jollekin uudelle. Tärkeäksi tulee erilaisten työtapojen, osaamisten ja erityisyyksien tunnistaminen ja ymmärrys siitä, että on enemmän kuin yhdenlaisia lopputulemia ja onnistumisten mittareita.

Omalla kohdallani päätös sitoutua vuosikausia kestäviin projekteihin ja prosesseihin on ollut, ja on yhä, valintana tärkeä voidakseni tiedostaa ja purkaakin omia taiteellisen työskentelyn tarpeita, käytäntöjä ja perinteitä.

Moniammatilliset työryhmät ja yhteistyö eri toimijoiden kanssa – projektien mahdollistuminen

Taiteelliset prosessit ja tuotokset eivät synny tyhjästä ilman elävää vuorovaikutusta itsen, toisten ja ympäristön välillä. Tanssitaiteilijat erilaisten osaamistensa kanssa voivat etsiytyä monenlaisiin tilanteisiin ja ympäristöihin tai löytää itsensä niistä. Työskentely saa alkunsa eri syistä tai lähtökohdista ja saavuttaa erilaisia ihmisiä tai ihmisryhmiä. Moninaisuus lisää ja muuttaa taiteilijalle ja taiteelle annettuja merkityksiä ja odotuksia.

Ajattelen sumussa tanssimisen taidon ulottuvan laajasti myös tai erityisesti rakenteelliselle tasolle, jossa tanssitaiteilijana kohtaan muiden alojen ammattilaisia ja toimijoita. Törmäyksiä, solmuja, ristiriitoja tai hämmennystä on hankala välttää. Ne taidot, joita minulla on tai joita olen itse pitänyt arvossa tai joihin olen nojannut, eivät välttämättä riitä tai pääse heti esille tai osaksi toimiessani, ajoittain kompuroidessani, taidetanssin rakenteiden ulkopuolella itselleni vieraammassa maastossa uusien ihmisten, tarpeiden ja tavoitteiden kanssa. Vuosikymmenien kokemuskaan ei välttämättä heti auta muuten kuin epämääräisyyden ja keskeneräisyyden sietämisessä.

On tärkeää huomioida, kuinka suunnittelu ja vuoropuhelu eri toimijoiden kanssa tapahtuvat, jotta yhteistoimijuus on ylipäätään mahdollista ja hedelmällistä kaikille osapuolille.

Olemassa olevien resurssien hahmottamisen lisäksi tarvitaan aikaa eri ammatillisten näkökulmien, osaamisten ja tavoitteiden tiedostamiselle ja kuulluksi tulemiselle. Kuinka paljon eri rakenteissa tai työryhmissä on tilaa, joustoa tai avoimuutta? Onko yhteistyöprojektissa aikaa kuuntelulle, herkistymiselle tai luovalle prosessille? Olen vasta herännyt pohtimaan, kuinka paljon itse tiedän eri ammattien työnkuvista. Jos joskus hämmennyn nykytanssiin tai esitystaiteeseen liittyvistä ennakko-oletuksista ja kliseistä, olenko tietoinen omasta klisee-ajattelustani suhteessa toisiin ammatteihin tai työnkuviin?

Joissakin tilanteissa olen saanut itseni kiinni vaihtoehdottomuudesta, vaikka ”vain yksi tapa tehdä” harvoin on totta. Helposti vahvistuu myös joko–tai-ajattelu ilman, että edes huomaan sitä. Tilaajan tai rahoituksen näkökulma voi taiteilijan kokemuksessa kuulostaa lyhytnäköiseltä tai nopeasti tuloksia hakevalta, siltikin vaikka kaikkien ajatuksissa eläisi ihanne pitkäkestoisuudesta ja kestävästä kehityksestä.

Kuinka kuitenkin sietää taiteen tekemiseen olennaisesti liittyvää epävarmuutta ja jopa edellyttää sitä, ehdottaa sitä toisille? Voiko taiteilija juuri tuoda yhteiseen prosessiin luovuuden kannalta tarpeellista tuntematonta, sumua, tai pitääkö taiteilijan joskus itse olla se sumu?

Osallistumisesta eri tilanteissa

Projektit voivat rakentua eri tavoin. Se, onko taiteilija ison organisaation tai hankkeen palkkaama, onko taustalla taustayhdistys, yhteisö tai onko taiteilija tai työryhmä ”yksin” alueella työskentelemässä, vaikuttaa jo lähtötilanteessa. Silläkin on merkitystä, ovatko taide ja taiteilijat kutsuttuina paikalla. Onko hanke syntynyt asukkaiden tai alueen toimijoiden toiveesta vai muista syistä?

Erilaisista lähtökohdista toimiminen nostaa esille monia käytännön kysymyksiä. Esimerkiksi kun puhutaan yhdessä tekemisestä, niin ketkä silloin tekevät yhdessä? On taiteilija(t) ja projektin osallistujat. Keitä muita on? Miten alueen muut toimijat vaikuttavat tai ovat mukana? Entä ne kaikki muut alueella olevat, jotka tavalla tai toisella ovat projektin vaikutuspiirissä, ehkä vain sattumalta paikalla? Voi olla, että poeettinen liikesooloni kävelytien vieressä olevan kuusen alla on ohikulkijoille hämmentävä – ainakin ensi näkemältä. Julkisessa tilassa minun on hyvä muistaa, etten omista tilaa. Kaikki eivät halua välttämättä osallistua tai pystykään siihen juuri nyt. Miten osaisin taiteilijana lukea tilanteita ja toimia otollisella tavalla?

Tapaan taideprojektissa metsäpoluilla eri ihmisiä kuin ostarilla, koira- tai leikkipuistossa, K-kaupassa, palvelutalossa ja kirjastossa tai eri kellonaikoina metroasemalla, bussissa ja taksitolpalla.

Erilaisissa ympäristöissä ihmiset tulevat myös erilaisista tilanteista; mitä heille juuri hetki sitten tapahtui? Kaikissa tilanteissa ei ole siirtymärutiinia samalla tavoin kuin esitystä teatteri- tai taidetilaan katsomaan mentäessä. Taiteilijana tiedän yleisön tulevan paikalle, yleisö tietää esityksen alkamisajan, kukin suunnittelee ja valmistautuu tahollaan. Voi kuitenkin olla, että esimerkiksi palvelutalossa, johon olen sopinut esityksen tai työpajan, joku on kuollut sinä aamuna tai moni työntekijä on sairaslomalla. Voi olla, että en ollut tajunnut ottaa ajoissa selvää, onko työpajaan käytettävä tila esteetön tai lämpötilaltaan sopiva.

Kuinka olla herkkä ja kuitenkaan ottamatta henkilökohtaisina epäonnistumisina tietämättömyyden, olosuhteiden, väärinymmärrysten, toisistaan poikkeavien tavoitteiden ja tarpeiden aiheuttamia spontaaneja muutoksia?

Yhteisötaiteen dokumentaatiosta, jäljistä ja kokemuksista

Yhteisötaide-seminaarin puheenvuoroni keskusteluosiossa esille nousi kysymyksiä valokuvaamisesta ja dokumentaatiosta. Olin kertonut, kuinka joissakin työtilanteissa tunnistin itsessäni ulkopuolelta tulevan paineen pullauttaa instant-kuvia sosiaaliseen mediaan kuin välttämättömyytenä, todisteina tapahtuneesta. Oliko helposti yliaktivoituva kännykkäkuvaajan rooli tarpeen? Tässä yhteydessä tarkoitan kuvaamisella jatkuvaa päivittämistä ja uutisointeja sosiaalisen median kanaville. Olen alkanut pohtia kuvaamisen ja tiedottamisen suhdetta aikaan, muutokseen ja tekemisen jälkiin. Kenen näkökulmasta tilanteita ja kohtaamisia eri projekteissa dokumentoidaan ja keitä varten? Susan Sontag kommentti valokuvista ja muistamisesta osui kohdalle juuri sopivasti pähkäillessäni näitä kysymyksiä: ”Ongelma ei ole siinä, että ihmiset muistavat valokuvien avulla, vaan siinä, että he muistavat vain valokuvat.”

Miten tai miltä taideprojektien kokemukset tai niiden mukana mahdollisesti käynnistyneet muutokset tuntuvat, välittyvät, näkyvät ja miten tulkita niitä? Jääkö tanssin kokemuksesta jälkiä? Miten tanssi muuttaa meitä? Paikalla olleen yksilön kokemus tekemisestä tai muutoksesta voi olla hyvin erilainen verrattuna tilastoja tutkivan lukijan, kokonaisraporttia kirjoittavan taiteilijan tai raporttia lukevan rahoittajan kokemukseen. Kaikkia projekteja ei voi esittää kirkkaina ja selkeinä kokonaisuuksina tai lineaarisina jatkumoina – kaikesta ei voi tuottaa dokumentaatioita ja jaettuja yhteisiä kokemuksia. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö näillä projekteilla olisi merkitystä ja arvoa.

Palvelutalolla V:n silmät pilkahtavat aina kun hän hymyilee. E:n puheissa ja liikkeissä on avaruutta. H vastustaa vanhenemista ja rapistumista ja haluaa usein puhua siitä. A:n upeat liikesoolot ja J:n jalat ristikkäin tuolin alla sekä hänen kirkkaat kuuntelevat silmänsä. O:n katse on muuttunut yhä vain kaukaisemmaksi. L:n sanat liikkeen kokemuksista ovat tarkkoja. K:n keskittynyt ilme ja kasvot elävät liikkeiden runsaassa runoudessa.

Kirjoitus pohjaa puheenvuorooni Taideyliopiston Yhteisö ja taide-seminaarissa syyskuussa 2018. Käytin runkona silloin vielä työvaiheessa olleita tekstejä, jotka myöhemmin julkaistiin Liikekieli.com-verkkolehdessä syksyllä 2018. www.liikekieli.com/pia-lindyn-paatoimittama-tanssitaiteilijoita-eri-ymparistoissa-teemanumero, viitattu 16.8.2019.