3.7Teatterifestivaali alkuperäiskansaoikeuksien liittolaisena

Saatteeksi

Baltic Circle on kansainvälinen teatterifestivaali, joka järjestetään vuosittain marraskuussa Helsingissä. Se on Q-teatterin alainen, taiteellisesti ja taloudellisesti itsenäinen toimija. Festivaalilla nähtävät teokset tarttuvat aikamme ilmiöihin ja polttaviin kysymyksiin sekä etsivät uusia esitystaiteen muotoja ja tekemisen tapoja. Festivaalituottamisen lisäksi Baltic Circle toimii aktiivisesti suomalaisissa ja kansainvälisissä esittävän taiteen verkostoissa, osallistuu monimuotoisiin tutkimus-, kehittämis- ja koulutushankkeisiin, järjestää residenssejä ja taiteilijavaihtoa, harrastaa julkaisutoimintaa, rakentaa toimintaedellytyksiä esittävän taiteen vapaan kentän toimijoille ja vaikuttaa paikalliseen kulttuuripolitiikkaan. balticcircle.fi.

Tässä tekstissä palaan marraskuun 2017 Baltic Circle -festivaaliin ja siellä tapahtuneeseen Vuosttaš álbmogat (Ensimmäiset kansat) -ohjelmakokonaisuuteen, sen taustoihin ja tekoprosessiin. Baltic Circle järjestettiin 14.–19.11.2017, ja festivaalin ohjelmistossa nähtiin alkuperäiskansaoikeuksiin keskittyvä kokonaisuus, jonka kuratoi kolttasaamelainen taiteilija ja aktivisti Pauliina Feodoroff. Ohjelmakokonaisuuteen kuului Maryan Abdulkarimin, Pauliina Feodoroffin ja S. Nousiaisen tilausteos Autonomian aika; Michiel Brouwerin ja Anders Sunnan yhteisnäyttely Maadtoe; kaksipäiväinen, kolttasaamelaisten kyläkokoukselta muodon saanut Sijdsååbbar-puheohjelma; elokuvanäytös ja klubi-ilta. Vuosttaš álbmogat -ohjelman tuottajana toimi Hanna Parry, ja se toteutettiin Koneen Säätiön tuella.

Altistuminen Australiassa

Keväällä 2014 työskentelin kolme viikkoa Sydneyssä Campbelltownin taidekeskuksen ja Zodiak – Uuden tanssin keskuksen vaihto-ohjelmassa yhdessä viiden muun koreografin kanssa. Se oli ensimmäinen vierailuni Australiaan ja ensimmäinen altistumiseni paikallisille kulttuureille, historioille ja käytännöille. Tietoisuus kolonialismista ja alkuperäiskansoista näkyivät taidekeskuksen käytännöissä. Ennen jokaista julkista tapahtumaa tilaisuus avattiin tunnustamalla paikallisen heimon oikeus maahan ja kunnioittamalla heimon vanhimpia. Merkittävimpien tapahtumien yhteyteen kutsuttiin heimon vanhempi suorittamaan ”Welcome to Country” -seremonia. En tarkkaan tiedä, mikä on näiden symbolisten eleiden todellinen merkitys alkuperäiskansaoikeuksien edistäjänä. Itse uskon kuitenkin sanojen ja eleiden performatiiviseen voimaan, kunhan niiden rinnalla tehdään yhdenvertaisuutta edistäviä valintoja ja tekoja.

Taidekeskuksen työntekijä Lyndsay Urquhart, itsekin Yuin-alkuperäiskansaa, kysyi minulta paljon kysymyksiä saamelaisista. Moneen niistä en osannut vastata tai vastasin oletuksilla, joiden myöhemmin ymmärsin olevan täysin vääriä. Kokemus nosti esiin miten vähän tiedän omassa maassani asuvan alkuperäiskansan oikeuksista, historiasta ja kulttuurista ja herätti kysymyksiä siitä, miksi emme opiskele näitä asioita koulussa tai miksi ne näkyvät niin vähän suomalaisissa taide- ja kulttuuri-instituutioissa. Tästä matkasta ja näistä keskusteluista alkoi oppimisprosessini Suomen koloniaaliin historiaan ja kolonialistisia rakenteita ylläpitäviin nykykäytäntöihin. Niistä alkoi myös tutkimukseni siitä, miten suomalaisena festivaalikuraattorina voin toimia liittolaisena saamelaisten yhdenvertaisten oikeuksien toteutumiselle.

Suomalaista kolonialismia

Suuri osa suomalaisista ei valitettavasti ymmärrä sitä, että saamelaiset ovat oma kansansa ja heillä tulisi olla oikeus päättää omista asioistaan. Saamelaisten kohtaama pakkoassimilaatio valtaväestöön on näkyvimmillään suomalaisessa kansakoulussa, joka systemaattisesti rakensi yhtä kansalaisuutta, suomalaisuutta. Pakkosulauttavat rakenteet jatkavat elämäänsä edelleen sektorilainsäädännössä, jossa saamelaisten oikeudet eivät ole läpäisevä periaate sekä tavoissa, joilla luonnonvarahallinto Suomessa on järjestetty. Saamen kielten lisäksi uhanalaisia ovat perinteiset elinkeinot ja elämäntavat, joita teollinen metsätalous ja vesistöjen liian raju käyttö murentavat. Saamelaisten oikeuksia kavennetaan myös lainsäädännöllä. Näin tapahtui mm. Tenon kalastussopimuksessa, joka rajoittaa paikallisten lohen pyyntiä ja vaikeuttaa perinteisten pyyntitapojen säilymistä sukupolvelta toiselle. Myös Jäämeren ratahanke on vakava uhka saamelaisten perinteiselle poronhoidolle.

Uskon, että taiteen tärkeimpiä tehtäviä on tuoda näkyväksi sitä, mikä on yhteiskunnassa piilossa tai näkymättömissä, tai mikä voisi olla olemassa tai olla toisin. En usko, että taide sinänsä pystyy muuttamaan poliittista todellisuutta, mutta se voi tuoda asioita ihmisten tietoisuuteen ja tehdä tietä paradigman muutokselle, joka voi myöhemmin kiinnittyä yhteiskunnan syvärakenteisiin, kuten koulutus-, oikeus-, talous- ja hallintojärjestelmiin.

Dekolonisaatiota käytännössä

Toukokuussa 2016 pyysin Pauliina Feodoroffia kahville ja kysyin, haluaisiko hän tehdä Baltic Circle 2017 -festivaalille uuden tilausteoksen ja kuratoida ohjelmistoon kaksipäiväisen puheohjelman. En ehdottanut hänelle sen tarkempaa teemaa, mutta tiesin, että Pauliinan taide liittyy aina erottamattomasti hänen kamppailuunsa alkuperäiskansaoikeuksien puolesta. Ilokseni Pauliina vastasi kutsuun myöntävästi.

Ohjelmakokonaisuus rakentui Pauliinan valintojen ohjaamana monimuotoisessa ihmisten, tilojen, resurssien, suhteiden ja materiaalien ekosysteemissä, jossa eri toimijat ja niiden väliset kytkökset ja voimat neuvottelivat. Prosessissa minulle keskeistä oli kysymys sitä, mitä dekolonisaatio tarkoittaa käytännön praktiikkana ja miten Baltic Circlen kaltaisessa taideorganisaatiossa voidaan itse tulla tietoiseksi sortavista rakenteista, tehdä niitä näkyväksi yleisölle ja pyrkiä näin aktiivisesti muuttamaan niitä – niin omassa toiminnassa kuin yhteiskunnassa. Kyläkokouksessa ja elokuvanäytöksessä käsiteltiin mm. sitä, miten alkuperäiskansaoikeudet kytkeytyvät maa- ja vesioikeuksiin, ja miten ennallistamalla jokien valuma-alueita voidaan myös elvyttää lajikantoja ja niiden myötä perinteisiä elinkeinoja ja alkuperäiskansakulttuureja. Maadtoe-näyttelyssä tuotiin näkyväksi Ruotsin valtion harjoittamaa rasistista eugeniikkaa, jonka rotubiologiset tutkimukset ulottuivat myös Suomen puolelle 1930–1970-luvuilla. Autonomian aika -esitys tarjosi kolme eri näkökulmaa kolonialismiin; historiallis-juridisen, henkilökohtaisen ja poliittisen. Vuosttaš álbmogat -klubilla kuultiin ensimmäistä kertaa laulaja, lauluntekijä ja joikutaiteilija Hildá Länsmanin ja muusikko-äänisuunnittelija Tuomas Norvion duetto sekä tanssittiin ekstaattisesti contemporary-indigenous-musiikille omistetuissa reiveissä.

Taide suunnannäyttäjänä

Ensimmäiset kansat -ohjelmakokonaisuus loi turvallisen alustan alkuperäiskansaoikeuksien käsittelylle taidekontekstien sisällä ja nosti esiin saamelaisten asemaa, historiaa ja oikeuksia Suomessa ja Pohjoismaissa. Se esitteli myös saamelaista nykykulttuuria monissa eri muodoissa ja toi yhteen saamelaisia ja suomalaisia taiteen ja tieteen toimijoita, aktivisteja ja yleisöä.

Yhteinen työskentelyprosessi osoitti, että liittolaisuus ei voi olla vain kertaluontoista, vaan se vaatii pitkäjänteistä sitoutumista. Kyse on ylisukupolvisesta kamppailusta; sitä ei voi valjastaa vuosittain vaihtuvaksi taidemaailman trendiksi. Stó:lō-kansa sai maaoikeudet Brittiläisessä Kolumbiassa lähes 130 vuotta kestäneen kamppailun tuloksena. Suomeen ja Pohjoismaihin tarvitaan laaja, sitoutunut kansanliike taistelemaan saamelaisten yhdenvertaisten oikeuksien puolesta. Taiteen kontekstissa voimme laajentaa mahdollisuuksien horisonttia ja tehdä eleitä ja tekoja, jotka ovat vasta tuloillaan maailmaan. Vain myöntämällä totuuden historiallisista vääryyksistä, tekemällä sovinnon ja antamalla saamelaisille itsemääräämisoikeuden, voimme elää rauhassa itsemme, toistemme ja maidemme kanssa.

Kiitos editointiavusta Pauliina Feodoroffille ja Hanna Parrylle!

Tekstin on tilannut Goethe Institut Finnland ja se on julkaistu suomeksi ja saksaksi Instituutin sivuilla: www.goethe.de/ins/fi/fi/kul/mag/21177275.html.