3.10Voiko taidekokemus pysäyttää kaupunkitilan kuluttaja-kokijan?

Pohdin tässä artikkelissani sitä, miten talous ja politiikka sekä niiden taustalla olevat yhteiskunnalliset arvomuutokset heijastuvat kaupunkilaisiin ja näkyvät muutoksina myös taiteessa. Millaisia suhteita ihmiset, taide ja talous muodostavat kaupunkitilassa ja miten käy taiteen sisältöarvoille kaupunkitapahtumien viidakossa?

Olen mukana ArtsEqual-tutkimushankkeen^[45] tiimissä, joka tutkii sosiaalisesti sitoutuneen taiteen ja instituutioiden välistä suhdetta. Tiimimme taiteilijoita yhdistää yhteisötaiteellinen toiminta ja tutkimus, edustamme tässä hankkeessa taiteilijalähtöistä toimintaa ja siihen liittyvää tekijyyttä.

Kirjoitan suhteessa aiempaan yhteisölliseen toimintaani ja omaan taiteelliseen tutkimukseeni^[46]. Korostan omakohtaisten ja osallistujien kokemusten merkitystä ja siitä syystä kutsun taiteen katsojaa ja osallistujaa nimillä: katsoja-kokija tai osallistuja-kokija riippuen niistä yhteyksistä, joissa havainto tai taiteen kokeminen ovat tapahtuneet. Kerron omista mikrotason taidekokemuksistani ja rinnastan niitä makrotason taidetapahtumiin kuten brittiläinen Artichoke tai suomalainen Taiteiden yö.

Kehollinen taidekokemus kaupunkitilassa

Yhteisöllinen ja sosiaalisesti sidonnainen toiminta on luonteeltaan yhdessä tekemistä: toiseuden ja samuuden kohtaamista, keskeneräisyyden ja vaillinaisuuden hyväksymistä osaksi elämäämme ja aikaamme – prosessia, jota emme voi hallita ja joka on jatkuvassa liikkeessä ja jonka mukana me muutumme. Yhteisöllisissä prosesseissa keskinäinen kanssakäyminen ja altistuminen vieraille asioille, kulttuureille – ylipäänsä tuntemattomalle – muuttaa meitä ja samalla me muutamme meille itselle vierasta ja tuntematonta toista.

Yksi taiteellisen tutkimukseni kysymys liittyy ruumiillisuuden ja kehollisuuden tuottamiin merkityksiin näissä yhteisöllisen toiminnan kohtaamistilanteissa.Tilanteissa, joissa kaksi erillistä ihmissubjektia kohtaavat toisensa erillisinä ja erilaisina.

Jaana Parviaiselle oma keho on eletyn lähtökohta, kun taas ruumis pystyy toimimaan tahdosta riippumatta (Parviainen 2006, 70; Heikinaho 2019, 74). Kuten Parviaisille, myös minulle ruumiin käsite merkitsee ulkoista ja erillistä, eriytynyttä suhdetta omaan kehooni. Minuuteni puhuu ja toimii kehostani käsin.^[47]

Olin Ruoholahdessa Heidi Masalinin ja Maija Mustosen Dekalogi-esityksessä (2010). Se oli kaupunkivaellus 1990-luvulla rakennetun kaupunginosan eri alueilla. Kokonaisesitys koostui useista erillisistä esitystilanteista, jotka perustuivat kehollisuuteen. Ne olivat ”eläviä” tilanneinstallointeja, tanssi- tai esitystaideteoksia, joissa esiintyjät toimivat ”henkiin herättäjinä”.

Oma huomioni kiinnittyi paikkaan ja paikan tuottamiin kokemuksiin. En ollut tutustunut Ruoholahteen paikkana näin yksityiskohtaisesti ja lähituntumalta. En ollut norkoillut Voimalaitoksen portilla, enkä kävellyt Oikeustalon ohitse Lauttasaaren sillan alittavalle pyörätielle, sillan alla olevalle rannalle, enkä eksynyt yksin Ruoholahden K-marketin autojen sisääntuloportin luona olevalle sisäpihalle.

Dekalogi-esityksessä kuuntelin paikkaa, toisten kehoja sekä omaani. Liikuimme paikasta toiseen. Paikkasidonnainen esitys tarkensi katsomaan ympäristössä olevia yksityiskohtia, liike houkutteli kokemaan ja seuraamaan esiintyjän kehoa ja sen muutoksia.

Miltä paikka näyttäisi, jos makaisin maassa ja katsomisnäkökulma vaihtuisi horisontaalista vertikaaliksi?

Vuorovaikutus kehittyi Dekalogi-kaupunkitaideteoksessa meidän elollisten ja ei-elollisten subjektien sekä urbaanin kaupunkimiljöön välille aistienvaraisesti ja kehollisesti kommunikoiden. Esityksen aikana emme puhuneet. Tilanne-esitykset eivät perustuneet verbaaliseen kieleen vaan kehollisten kokemusten herättämiin reaktioihin. Kehot keskustelivat keskenään. (Heikinaho 2010.)

Dekalogi-teoksen kokeminen johdatti minut itselleni täysin tuntemattomiin, outoihin paikkoihin ja paikkakokemuksiin. Teoskokonaisuus ja etenkin uusi paikkakokemus herkistivät kehoni tarkkailuun ja huomioimaan tiloja, jotka ovat julkisten tilojen katveessa. Teosesitykset kutsuivat katsoja-kokijaa mukaansa, ja vaikka kokemukset paikasta ja tilasta kävelyreitin aikana kasvoivat, säilytti katsoja-kokija oman konventionaalisen asemansa esityksen tarkkailijana. Sen sijaan esitys synnytti uusia osallistuja-kokijoiden, esiintyjien ja paikan välisiä suhteita. Liikkuvista osallistuja-kokijoista syntyi ryhmä, jonka siirtymäpyrähdykset paikasta toiseen muistuttivat lintuparvea. Lintuparvi – eräänlainen esitys sekin ulkopuolisen näkökulmasta nähtynä.

Luennollaan Annette Arlander toteaa, että monissa uusissa taiteen tulkinnoissa tekijyyden rajat ovat jatkuvassa liikkeessä ja jatkuvan uudelleen arvioinnin kohteina. Tällä Arlander viittaa Nicolas Bourriaud’n relationaaliseen estetiikkakäsitykseen. (Arlander 2010.) Bourriaud’n mukaan ihmisten sosiaaliset verkostot ja teosten väliset suhteet luovat perustan uudenlaisille kohtaamisille ja taiteelliselle toiminnalle – teokselle, joka syntyy näissä suhteissa (2009, 112).

Katsoja- tai osallistuja-kokijan asema ja roolit teoksen tekijöinä ja esityksen ”tuottajina” asettavat omat haasteensa taiteilija-tekijöille. Se, miten osallistuja osallistuu, on osallistujasta riippuvainen tilanne. Leslie Hill kirjoittaa läheisyyteen perustuvasta esittämisestä eli siitä, mitä tapahtuu, kun henkilökohtainen intiimitila sekä yleisön paikka teoksessa sekoittuvat keskenään (Hill & Paris 2014, 15). Mitä intiimimpi tai pidempi esityskokemus on, sitä herkemmäksi tilannekoettavuus muuttuu, ja se muuttaa sekä tekijän (esiintyjän) että osallistujan kokemusta.

Dekalogi-esityksessä syntyi uusia ja sosiaalisesti sidonnaisia suhteita esiintyjien, osallistuja-kokijoiden ja esityskontekstin välille (Heikinaho 2019, 62–66). Teoksen aika-, paikka- ja tilasuhteet sekä tilanneläsnäolo väistämättä vaikuttivat sekä esiintyjiin että katsoja- ja osallistuja-kokijoihin. Bourriaud’lle tila on ajallisesti elettyä ja sosiaalisesti jaettua (2009, 15).

Walter Benjamin korostaa ajattelussaan kaupunkitilaan heittäytymistä, joutilaisuutta, unelmointia ja mystisyyttä (1977–40, 76–86). Hänelle kollektiivinen toiminta on kehollista ja se tapahtuu kuvatilassa, joka on poliittinen tai purkautuu poliittisin keinoin (ibid., 105). Benjamin nivoo yhteen kehollisen kädentaidon ja tarinankerronnan, keho muistaa tarinan ja taidon kehollisena kokemuksena (ibid., 115). Mika Elon tutkimuksen mukaan Benjaminille keho on eräänlainen kehikko. Hän esittää keho- ja ruumis-käsitteiden eron perustuvan ihmisen mielen malliin eli skeemaan, jonka avulla ihminen järjestää ja ymmärtää tietoa. Historiallisessa skeemassa ruumis (Körper) edustaa Benjaminille luontoa, kun taas keho (Leib) toimii yksilöllisen olemisen viitepisteenä (Elo 2005, 118–119^[48]). Benjaminille poliittinen tapahtuu spektaakkelinomaisessa hajanaisessa tilassa, kuvien ruumiillistumisessa ja jolloin ruumiillinen toimijuus on poliittista (Benjamin 1977, 104–105).

Taiteellisessa tutkimuksessani olen kiinnostunut kehollisen läsnäolon merkityseroista sosiaalisesti sidonnaisissa kohtaamisista, en niinkään keho- tai ruumis-käsitteiden^[49] käytöstä.

Tilanneläsnäolon syntyyn vaikuttavat kaksi oleellista tekijää:

1. Keho voi aistien avulla herättää ja kaivaa esiin kehollisia muistikokemuksia.
2. Toisen kehollinen toiseus voi synnyttää meissä eettisiä vastavuoroisuuden ja vastuun kysymyksiä.

Onko taiteen sisällöllisellä kokemisella merkitystä?

Henri Lefebvrelle virtuaalisuus edustaa kaupunkitilaan kuuluvaa liikettä. Hänelle kaupunki edustaa virtuaalista objektia, jota kohti voimme liikkua. Lefebvren virtuaalin käsityksessä materiaalisuus ja kuvittelu ovat vuorovaikutteisia keskenään (Olsen 2019, 19). Kehollisen aistimisen (tunteiden) avulla taide voi artikuloida tilassa tapahtuvia sosiaalisia eroja ja sen valtarakenteita (ibid). Cecelie Olsenin mukaan Bourriaud ei kuitenkaan kyseenalaista tai huomioi tilan sosiaalisia eroja tai materiaalin virtuaalisia ulottuvuuksia kuten Lefebvre, vaan näkee materiaalin enemminkin staattisena lähtökohtana (ibid., 22–23).

Sali oli täynnä väkeä. Tunnelma oli innostuneen odottava. Helen Marriage luennoi ”Kulttuurisen häiriön voimasta”. Katsoimme The Sultan’s Elephant -kaupunkitaidetapahtumasta tehtyä videotaltiointia.

Säikähdin ihmismäärää, tapahtuman megalomaanisuutta. Mietin määrällisyyden ja laadullisuuden suhdetta. Mitkä ovat tapahtuman taiteelliset lähtökohdat?

Luennon jälkeen, avoimen keskustelun aikana, esitin kysymykseni: ”Ovatko tapahtumatuotantoesimerkit ongelmalähtöisiä? Mitä pidempiaikaisia vaikutuksia Artichoken toiminnalla on paikallisissa yhteisöissä? Onko niitä tutkittu? Mikä on osallistumisen tai osallistamisen perimmäinen merkitys tässä tapahtumassa?”

Nyt jälkikäteen minusta tuntuu, että näitä kysymyksiä ei olisi saanut esittää. (Heikinaho 2016.)

Edellinen ote oli Arts Without Borders^[50]–tapahtumasta (2016) ja johon osallistuin ArtsEqual–tutkijaryhmän jäsenenä. Artichoke (2005–) on brittiläinen toimintamalli, joka tuottaa katoavan taiteen tapahtumia. Helen Marriage toimii sentoiminnanjohtajana. Heidän nettisivujensa mukaan Artichokelupaa tuottaa poikkeuksellisia ja kunnianhimoisia tapahtumia, jotka elävät osallistujien muistissa ikuisesti muuttaen heidän elämäänsä ja tapaansa nähdä maailma. Taiteilijat tuottavat kaupunkitilaan tapahtumia, joiden tarkoitus on osallistaa ja luoda kaupunkilaisille esteettisiä ja ikimuistoisia yhdessäolon kokemuksia. Artichoken toiminnan rahoituksesta 10–20 % tulee Ison-Britannian valtion taidetoimikunnalta ja muu rahoitus koostuu yritysten, säätiöiden ja yksittäisten ihmisten lahjoituksista. Artichoketarjoaa julkisia ja kaikille kaupunkilaisille yhteisiä taide-elämyksiä, osallistumiskokemuksia sekä rahoittajilleen erilaisia vastineita.^[51]

Toimintamalli edustaa tuotantotapaa, jossa valtion rahoitusosuus on pieni mutta omarahoitusosuus on suuri. Miten nämä rahoituspuitteet vaikuttavat itse taiteeseen ja sen sisältöön? Artichoken nettisivulta löytyvät vaikuttavuusarviot yleisön, vapaaehtoistyöntekijöiden ja työpajojen osallistujamääristä sekä tuloksia kaupunkitapahtumien saavuttamasta medianäkyvyydestä.Kymmenessä vuodessa tapahtuma on mittaustavasta riippuen kasvanut kymmenistä tuhansista osallistujista nykyisiin miljooniin.

Tapahtumien megalomaanisuus ja yleisömäärät osoittavat, että ihmisillä on valmius osallistua, viihtyä ja pitää hauskaa yhdessä. Ihmiset tuntevat luontaisesti yhteenkuuluvuutta, ovat laumaeläimiä, ja käyttäytyminen samankaltaistuu isoissa massatapahtumissa.

Entä miten taiteen sisältö ja taiteilijat esitellään Artchoke-tapahtuman nettisivulla? Visuaalisesti, sanoisin. Taiteellisen sisällön esittely nettisivuilla tosin on hyvin niukka.

Tapahtuma saa ihmiset liikkeelle, ihmiset ovat potentiaalisia kuluttajia, ja näin tapahtuma pystyy yksinkertaisesti ja selkeästi vakuuttamaan rahalliset tukijansa.

Itseään toistavat ihmisfiguurit muodostavat suuren taidetapahtuman ruumiin – ruumismassan, joka ei tyydyty kuluttamisesta. Ruumismassa on torso ja tyhjä. Torsot ruumiit ovat ihmisfiguureita, jotka toistavat itse itseään. Torsoista ihmisfiguureista muodostuu ”elämysruumis”, jossa ei ole tilaa, eikä aikaa pysähtyä – rauhaa taiteen kokemiselle ja vastavuoroiselle kohtaamiselle. Taiteen sisältökokemukset jäävät vaillinaisiksi, sillä torso,kuluttava ja itseään toistavan ärsyketulvan täyttämä ruumismassa (megasubjekti) estää aistivaraisen kohtaamisen. (Heikinaho 2019.)

Mimesis on perinteisesti ymmärretty jäljittelyksi. Philippe Lacou-Labarthen mimesis-ajattelu tuo esille laajan kysymyksen esittämisen merkityksistä (Heikinaho 2019, 77–76 ja 82–83). Omassa taiteellisessa tutkimuksessaniolen kiinnostunut ihmisten välisestä kohtaamisesta ja läsnäolosta – toden ja epätoden välisestä mimeettisestä ristiriidasta. Siitä, miten tämä ristiriita näkyy omassa taiteellisessa toiminnassani tai miten taiteilija-tutkijana käyn keskustelua mimesiksen luonteesta muiden ajattelijoiden ja oman taiteellisen tutkimukseni välillä.

Ari Hirvosen ja Susanna Lindbergin mukaan Lacoue-Labarthe tulkitsee mimesiksen poliittisesti vetäytyneenä, jolloin mimeettiset ihmisfiguurit muodostavat manipuloitavissa olevan yhteisön – massan, megasubjektin (Hirvonen & Lindberg 2009, 14–15). Lindbergin omassa tulkinnassa Lacoue-Labarthen mimesis edustaa rytmistä toistoa mutta taide voi aiheuttaa katkoksen ja mahdollistaa näin muutoksen (32–36).

Jalkaudun nyt takaisin kaupunkitilaan ja huomaan olevani helsinkiläisessä Taiteiden yössä (23.08.18), jossa paikasta toiseen liikkuvat ihmismassat kansoittavat Helsingin ydinkeskusta-alueen, vaikka nykyisin tapahtuma levittäytyy myös Helsingin lähiöihin (Heikinaho 2018).

Taiteilijakollega: Me emme taiteilijoina halua osallistua Taiteiden yö -tyyppisiin tapahtumiin, sillä kysymys on lähinnä harrastajien tapahtumasta.

Helsinkiläinen Taiteiden yö (1989–) on kaupunkilaisten tapahtuma. Osa sen tapahtumista kuuluu Helsingin Juhlaviikkojen ohjelmaan. Suuri osa Helsingin museoista avaa ovensa ilmaiseksi Taiteiden yön ajaksi ja kutsuu yleisöä mukaan kokemaan taidetta. Kirjakaupat ovat avoinna yön pikkutunneille, ja kirjailijat esittelevät uutuusteoksiaan. Isot instituutiot kuten teatterit ja ooppera järjestävät avoimia harjoituksia helsinkiläisten iloksi. Voisi sanoa, että 30-vuotisen historiansa saatossa Taiteiden yötä ei ole valjastettu talouden veturiksi siinä määrin kuin Artichoke:n taidetapahtumassa on tehty. (Tässä yhteydessä on kuitenkin hyvä muistaa Lontoon ja Helsingin kaupunkien asukasmäärän ero). Kummassakin tapahtumassa on yhteneviä piirteitä, sillä kumpikin tapahtuma tiedostaa osallistujat potentiaalisiksi kuluttaja-kokijoiksi.

Taiteilijakollega koki Taiteiden yöhön osallistumisen myötä menettävänsä jotain omasta ammatillisuudestaan. Itse taitelijana pyrkisin pysäyttämään katsoja-, osallistuja-kokijan Taiteiden yössä. Yrittäisin herättää katsoja-kokijan taidekokemuksen avulla, katkaista kokijan oman arkisen rytmin, joka samalla ohjaisi kokijan kokemaan tilanteen ja ympäristön toisin.

Minulle sillä ei ole väliä, tulkitaanko tilanne taiteeksi vai ei, onko se ammatillista vai ei vaan se, mitä sillä saavutetaan suhteessa kokijaan. Aktiivinen ja pitkäkestoinen aistikokemus voi pysäyttää katsoja- tai osallistuja-kokijan. (Heikinaho 2018.)

Artishoke-toimintamalli ja Taiteiden yö houkuttelevat kaupunkilaisia osallistumaan, mutta mille tasolle kokemukset katsoja- ja osallistuja-kokijoissa asettuvat? Taiteen avulla kulttuuri-instituutiot ja taidetapahtumat tavoittelevat taloudellista hyötyä. Kilpailu huomiotaloudessa on kovaa. Rahoittajat vaativat kulttuuritapahtumilta vaikuttavuutta omille päämäärilleen. Talous ja sen ympärille kehittyneet nimittäjät ovat hallitsevammassa asemassa kuin itse taide.

Onko osallistujasta tullut ennemminkin kuluttaja-kokija kuin taidetta kokeva, vastaanottava katsoja- tai osallistuja-kokija? Taidetapahtumien vaikuttavuusmittaukset herättävät kysymyksiä: Onko taidekokemuksen sisällöllä mitään merkitystä määrällisen vaikuttavuuden rinnalla, ja jos kuluttaja-kokijat ja taide nähdään huomion kohteina, niin mitä tapahtuu itse taiteelle?

Politiikka on vain kaita pelto ja vielä kaidempi maantie johtaa sen luo. Opastan joskus matkailijan sinne. Jos haluaa mennä mukaan politiikkaan, on seurattava valtatietä, seurattava tuota markkinamiestä, kärsittävä hänen nostattamansa pöly silmissään. Se tie johtaa suoraan perille; sillä politiikallakin on vain oma sijansa eikä se valtaa kaikkea tilaa – – (Thoreau 1998, 18.)

Aistiva keho vapautuu ja artikuloi

Kun olen oman havaintokokemukseni varassa, vapaudun kirjoittamiseen liittyvistä paineista. Eikä sillä ole väliä kirjoitanko oikein tai väärin. Kehoni aistii ja tallentaa, muistaa paikan, jossa olen. (Heikinaho 2017.)

Osallistuin kesällä 2015 Lena Séraphinin ideoimaan paikan havaintoharjoitukseen omasta lapsuuden kodistani käsin (Heikinaho 2019, 72–73). Meitä oli mukana seitsemän taiteilijaa. Havainnoimme ympärillämme olevaa paikkaa kirjoittamalla yhden vuorokauden ajan samanaikaisesti kukin eri ympäristöissä ja -puolilla maailmaa. Paikkakuvauksissamme jokainen päivä sai oman erilaisen merkityksensä.

Kirjallisen ilmaisun säännöt ja lainalaisuudet ovat aiheuttaneet minussa ahdistusta alakouluajoistani alkaen. Taiteelliseen tutkimukseeni liittyvät tekstit syntyvät usein pakottamalla, ja siitä syystä koin tämän harjoitteen erittäin vapauttavana kirjoituskokemuksena (Heikinaho & Séraphin 2017; Heikinaho 2019, 72–73).

Kesällä 2017 Séraphin järjesti viikon mittaisen työpajan, jonka aikana havainnoimme erään suomalaisen pikkukaupungin elämänmenoa kolmen vuorokauden ajan. Séraphin kokosi kirjoitushavaintojemme pohjalta kirjan nimeltä: Omspeling / Replay / Uusintaotto / Repetición (2017). Kirjan taiton avulla yhdistyivät yhdeksän eri kuvataiteilijan tietystä, ennalta rajatusta paikasta käsin koetut ja kirjoitetut tekstihavaintokokemukset yhdeksi mutta moniääniseksi ja neljälle eri kielelle kirjoitetuksi lineaariseksi tarinaksi.

Havaintokirjoitusharjoituksen avulla oli mahdollista tutkia kollektiivisesti ja samanaikaisesti tiettyä paikkaa. Pienet, sattumanvaraiset arkiset havainnot voivat vihjata meille siitä, millaisia sosiaalisia kerrostumia pikkukaupungin elämään liittyy tai mistä seikoista ja miten paikallisuus ja paikan politiikka rakentuvat.

Kirjoitushavaintoharjoitusta voi kutsua taiteelliseksi tutkimusmenetelmäksi. Se muistuttaa auto- ja etnografisia tutkimusmuotoja, joiden avulla voimme havainnoida paikkaa aistien avulla ja tallentaa havaintoja samaistumalla osaksi yhteisöä ja välittää näin tietoa yhteisöstä kirjoittamalla, piirtämällä, äänittämällä ja niin edelleen. Séraphinille kirjoittaminen on paikan sanoittamista ja sen harjoittamista (Séraphin 2017–2019)^[52].

Replay-havaintoharjoitteen pohjalta teimme ehdotuksen Pohjoismaisen kesäyliopiston Political Appearences -opintopiirin talvikoulutapaamisen (Kööpenhamina 2018), jossa järjestimme yhteisesti suunnitellun havaintoharjoitteen seminaarin osallistujille.

Harjoitteen paikaksi olimme valinneet yliopiston kirjaston pääsisääntuloaulan. Siirryimme osallistujaryhmän kanssa aulatilaan, jossa anoimme harjoitteen (esityksen) ohjeistuksen. Harjoitteen aikana kaikki osallistujat tekivät havaintoja tilasta kirjoittamalla. Rohkaisimme osallistujia käyttämään omaa äidinkieleltään.^[53]

Seuraavassa yhden osallistuja-kokijan paikkahavaintoteksti ja omakohtaisen kokemuksen kuvaus.

Osallistuja-kokija:

Red footsteps.

Why red is bad?

Jezz, I’d like to smoke!

Gravity is keeping me here.

Solid ground.

Laziness and brilliant colors.

There is a lot of paper.

They call it “books”.

Sento il rumore dell’acqua scorrere. (I hear the sound of pouring water)

C’è una fontana qui d’entro o è qualche tubatura? (Is there a fountain here or is a water pipe?)

Come mai ho switchato dall’inglese all’italiano? (Why I switched from english to italian?)

Di sicuro non mi vengono pensieri in polacco. (for sure I cannot think anything in polish)

Forse è l’acqua dei caloriferi. (Maybe is the water from the radiators)

Sono circondata da rosso, ma se guardo giú è solo grigio. (I am surrounded by red, but if I lood down there is only grey)

Una gru. (A crane)

Dei tubi. (Some tubes) Hey they are red too!

E le mie scarpe scricchiolano. (and my shoes creak)

(Osallistujan omakohtainen paikkahavaintokokemus 2018)

Näin osallistuja-kokija kuvaa harjoitteen kulkua:

Harjoite käsitti kaksi erillistä hetkeä, joiden aikana jaoimme ajatuksiamme. Ensimmäisessä osassa asetuimme ympyrään. Kollektiivisesti ääneen lukeminen tuntui rituaalilta.

– Jokaisella meistä oli paperi kädessään, se muistutti minua kuoroharjoituksista.

Se tosiasia, että kuulen muiden erikielisiä ajatuksia, sai minut tietoiseksi muiden ajatusten olemassaolon saavuttamattomuudesta. Emme voi lukea toistemme ajatuksia, tarvitsemme kieltä ja suullista kommunikointia yhteisen tunteen syntymiseen. Äänien päällekkäisyyden ja läheisyyden vuoksi oli vaikeaa pitää kiinni omasta lukemisestaan.

Toisessa osassa levittäydyimme ympäri aulaa – – Kun keskityin vain sanoihin, tuntui kuin kuulisin runoutta.
(Osallistujan omakohtainen kokemuskuvaus 2018.)^[54]

Nykypäivän teknologistuvassa maailmassa altistumme loputtomalle virtuaaliselle tapahtumavirralle. Voiko taidekokemus kääntää tämän suunnan vastavoimaksi? (Heikinaho 2019.)

Kehollinen ja aistienvarainen artikulaatio voi pysäyttää representaation, sillä aistiminen on ihmisen välitöntä läsnäoloon perustuvaa toimintaa. Taidekokemus ja aistit voivat herättää ”sokean” ihmisen huomaamaan tuotantovoimien riippuvuussuhteita ja biopoliittisia valtarakenteita. (Heikinaho 2017.)

Taidekokemus voi pysäyttää spektaakkelin, herättää ihmisen näkemään ja kokemaan uusin silmin ja samalla ihmisen toiminnan laatu ja sisältö voivat muuttua. Guy Debordin mukaan spektaakkelissa ihminen on valjastettu yhteiskunnan tuotannolliseksi osaksi, ja kuvatulva eli spektaakkeli saattaa saada vallan vastaanottajassa (1967, 36–41).

Yhteiskunnan biopoliittisissa prosesseissa yksilöön kohdistava talouden valta ruumiillistuu, kuuliaiset ja kuluttavat ruumiit ovat tämän ajan globaalin yhteiskunnan megasubjekteja – ruumismassaa maailmassa, jossa paikalla sinänsä ei ole enää merkitystä (Hardt & Negri 2005, 12; 285). Debordin spektaakkelissa sosiaaliset ja kollektiiviset taidot katoavat ja toimintamme yhdenmukaistuu (Hardt & Negri 2005, 314). Kielen ja viestinnän keinoin paikasta käsin voimme kuitenkin tuottaa uusia tiloja, jotka eivät enää ole yhteydessä alkuperäiseen paikkaan, johon synnytään, vaan ne ovat ennemminkin tiloja, jotka ovat jatkuvassa liikkeessä ja uudelleen määriteltävissä. Yhteiskunnallisissa tuotantoprosesseissa syntyy uudenlaista taloutta, jolloin nykypäivän työtä tekevä ruumis tulisi ymmärtää ei vain kielen ja viestinnän tuottavana tekijänä vaan myös moninaista ristiriitaisuutta tuntevana ja tunnistavana kollektiivisen toiminnan ja tuotannon mahdollisuutena (Hard & Negri 2005, 45–46).

Yhteiskunnallisessa ja biopoliittisissa prosesseissa syntyy uudenlaista kollektiivista taloutta, jossa ruumiillisuuden tunteet, talous ja vuorovaikutus liittyvät toisiinsa (ibid., 45). Olen todennut aiemmissa artikkeleissani, että aistit herättävät kehon reagoimaan, kaivavat esiin muistikokemuksia (Heikinaho 2017; Heikinaho 2018a; Heikinaho 2018b; Heikinaho 2019). Aistitunnekokemus voi katkaista, pysäyttää ja herättää kulutukseen valjastetun kehon kokemaan ja ymmärtämään ympärillämme olevaa inhimillistä elämää.

Keho, jossa tunnekokemus herää: laittaa ruumiin liikkeelle ja antaa sille mimeettisen käskyn toimia. Toiminnan sisällön laatu riippuu osallistujista – ryhmästä itsestään, sen toiminnan itsekriittisyydestä, erimielisyyden asteista, kyvystä neuvotella ja kommunikoida. Nämä puitteet määräävät sen suunnan, jota kohti toiminta etenee ja mitä sillä tavoitellaan. Ruumiillisuus purkautuu siis poliittisena, kuten Benjamin ehdottaa. (Heikinaho 2019.)

Teknologian myötä kaupunkiyhteisöllisyyden muodot muuttuvat. Janne Seppänen (Seppänen 2001) kirjoittaa ihmissubjektin huomion, erityisyyden korostamisen tarpeista ja kuvatuksi tulemisesta (Heikinaho 2018, 181). Keskeisintä nykypäivän kaupunkitiloille ovat kaupunkitilasuhteisiin liitetyt ja kuuluvat tekniikat, joilla taloutta järjestellään (Viren & Vähämäki 2015, 175). Teknologiateollisuus ja globaalitalous yhdessä muodostavat ympärillemme riippuvuussuhdeverkoston, ja me ihmiset olemme kuin kalat näissä verkoissa.

Osallistuja-kokijalle teosrajojen liudentuminen on omakohtainen kokemus. Hän voi omilla mikrotason päätöksillään vaikuttaa siihen, mihin nämä neuvottelut esiintyjien ja katsoja- ja osallistuja-kokijoiden välillä johtavat. Paljon suurempi muutos piilee kuitenkin siinä, miten nykytaiteen instituutiot tai taidetapahtumat hakevat näkyvyyttä taiteen avulla. Miten taide, talous ja taidekokemus liittyvät toisiinsa? Huomiotaloudessa taide voi joutua luovuttajan osaan: alisteiseen asemaan, välineeksi ja kulutuksen kohteeksi. Osallistuja- ja katsoja-kokijoista tulee taidetapahtumien tai -näyttelyiden kuluttaja-kokijoita.

Tätä nykyä näiden seutujen parhaat maat eivät ole yksityisomistuksessa; maisemaa ei omista kukaan, ja kävelijä nauttii huomattavasta vapaudesta. Mutta saattaa tulla päivä, jolloin maa erotetaan aidalla niin kutsutuksi huvipuistoksi, joista vain jotkut saavat ahdasta ja valikoivaa iloa – kun aidat moninkertaistuivat ja keksitään ihmisansoja ja muita laitteita ohjaamaan kulkijat yleiselle tielle. (Thoreau 1998, 24.)

Lähteet ja kirjallisuus

Bahadori, Hami; Franzén, Moa; Gomm, Ulrika; Heikinaho, Minna; Khosravi Noori, Behzad; Lee, Joanne; Mena de Torres, Jaime; Sandström, Pia; Séraphin, Lena. 2017. Omspelning. Replay. Uusintaotto. Repetición. Edited by Lena Séraphin. Gylling: Pro Arbitus, Narayana Press.

Benjamin, Walter. 1977. ”Über das mimetische vermögen.” In Gesammelte Schriften II. 210–213. Frankfurt am Main: Suhrkamp.

Benjamin, Walter. 1989. Messiaanisen sirpaleita. Kirjoituksia kielestä, historiasta ja pelastuksesta. Suom. Raija Sironen. Toim. Markku Koski, Keijo Rahkonen & Reijo Sironen. Helsinki: Tutkijaliitto, Kansan sivistystyön liitto.

Bourriaud, Nicolas. 2002. Relational Aesthetics. Transl. Simon Pleasance & Fronza Woods, with the help of Mathieu Copleland. Paris: Les Presses du réel.

Debord, Guy. 2005. Spektaakkelin yhteiskunta. Suom. Tommi Uschanof, Jussi Vähämäki. Helsinki: Summa.

Elo, Mika. 2005. Valokuvan medium. Helsinki: Tutkijaliitto.

Erkkilä, Helena. 2008. Ruumiinkuvia: Suomalaisen performanssi- ja kehotaide 1980- ja 1990-luvulla psykoanalyysin valossa. Helsinki: Kuvataiteen keskusarkisto.

Hardt, Michael & Negri, Antonio. 2005. Imperium. Suom. Arto Häilä, Mika Ojakangas, Taina Rajanti, Olli Sinivaara, Akseli Virtanen ja Jussi Vähämäki. Helsinki: WSOY.

Heikinaho, Minna 2018a. ”Harjoitus II, jossa kertojaminä asettuu tutkijan rooliin ja löytää tavan tutkia.” Teoksessa Etappeja. Kuvataideakatemian tohtoriohjelma 20 vuotta. Waypoints. The Doctoral Programme at Academy of Fine Arts 20 years. Toim., Mika Elo, Lea Kantonen & Petri Kaverma. Taideyliopiston Kuvataideakatemia. helda.helsinki.fi/handle/10138/299009. Haettu 02.08.2019.

Heikinaho, Minna. 2018b. ”Eksentrinen (kolmas) silmä tallentaa paikkakokemuksia Gambiasta.” Verkkojulkaisussa Esitys ja toiseus. Toim., Anu Koskinen, Tuija Kokkonen & Anna Thuring, 177–190. Teatteritutkimuksen vuosijulkaisu: Näyttämö ja tutkimus 7. teats.fi/esitys-ja-toiseus/ Haettu 03.08.2019.

Heikinaho, Minna. 2017. ”Tekijä etsii kotia. Avoin kirje minulta teille muille. Harjoitus, jossa tekijä vapautuu ja eettinen yhteisöruumis astuu esiin.” Ruukku – Studies in Artistic Research 7. www.researchcatalogue.net/view/294615/354085 Haettu 03.08.2019.

Heikinaho, Minna & Séraphin, Lena. 2017a. “Yhteisöllisen kirjoittamisen alkeet.” Nivel-verkkojulkaisu. nivel.teak.fi/poetics-of-form/lena-seraphin-ja-minna-heikinaho-havaita-ja-kirjoittaa.

Hirvonen, Ari & Lindberg, Susanna, toim. 2009. Mikä on mimesis? Philippe Lacoue-Labarthen filosofinen teatteri. Helsinki: Tutkijaliitto.

Hill, Leslie & Paris, Helen. 2014. Performing Proximity: Curious Intimacies. Hampshire: Palgrave Macmillan.

Hulkko, Pauliina. 2013. Amoraliasta Riittaan: ehdotuksia näyttämön materiaaliseksi estetiikaksi. Acta Scenica 32, Helsinki: Edita.

Lefebvre, Henri. 1991. The Production of Space. Transl. Donald Nicholson-Smith. Cambridge USA & Oxford UK: Blackwell Publishing.

Lindberg, Susanna. 2009. “Olemisen rytmi.” Teoksessa: Mikä on mimesis? Philippe Lacoue-Labarthen filosofinen teatteri., toim. Ari Hirvonen & Susanna, Lindberg, 19–37. Helsinki: Tutkijaliitto.

Olsen, Cecilia Sachs. 2019. Socially engaged art and neoliberal city. New York: Routledge.

Seppänen, Janne. 2001. Katseen voima. Kohti visuaalista lukutaitoa. Tampere: Vastapaino.

Thoreau, Henry David. 1998. Kävelemisen taito. (Walking 1862). Suom. Markku Envall. Helsinki: Jack-in-the-box, 18 ja 23–24.

Kuva-, tai esitystaiteelliset, muut toiminnalliset lähteet:

Artichoke 2017. www.artichoke.uk.com
www.artichoke.uk.com/our-mission/ Haettu 19.06.2019.
www.artichoke.uk.com/corporate/ Haettu 19.06.2019.
www.artichoke.uk.com/project/londons-burning/story/ Haettu 19.06.2019.

Heikinaho, Minna. 1994. Saa sanoa -tuotanto: Saa sanoa, Saatan sanoa, Sanonko. www.saasanoa.com/ Haettu 29.06.2017.

Séraphin, Lena. 2019. Wording – Collaborative Writing in Public Space. www.researchpavilion.fi/disruptive-processes-workshops Haettu 05.08.2019.

Konferenssi-, luento-, lukupiirilähteet:

Arlander, Annette. 2010. Performance ja kritiikki -seminaari. Helsinki 8.10.2010.

Art without The Borders -konferenssi 2016. www.uniarts.fi/arts-without-borders Haettu 05.08.2019.

Cerada. www.uniarts.fi/en/cerada Haettu 05.08.2019.

Heikinaho, Minna & Séraphin, Lena. 2017b. ”Omspelning. Replay. Uusintaotto. Political arts and aesthetics in the everyday.” Appearances of the Political 5/6. Winter Symposium: 2–4 February 2018 University of Copenhagen, Denmark.

Hollo-Instituutti. hollo-instituutti.fi Haettu 29.06.2017.

Muu aineisto

Osallistujan omakohtainen kokemuskommentti. Sähköposti 02.02.2019.

Taiteilija-kollegan kommentti. 21.08.2018.

Viitteet

⁴⁵ ArtsEqual (2015–2021) on yksi kuudesta Suomen Akatemian rahoituksella yhteiskunnallista tasa-arvoa tutkivista strategisista tutkimushankkeista (hankenumero 314223/2017). Taideyliopiston, Cuporen, Työterveyslaitoksen sekä Lappeenrannan ja Turun yliopiston yhteishankkeessa tutkitaan taiteen ja taidekasvatuksen tasa-arvoista saavutettavuutta ja sitä, miten taide peruspalveluna voi lisätä hyvinvointia.

⁴⁶ Olen tutkinut tilannekohtaamisia taiteellisten tuotantojeni Saa sanoa (2008–2013) ja Ruumiillisia harjoitteita (2013–) avulla. Saa sanoa -tuotanto käsitti kolmen näyttelyn sarjan: Saa sanoa (2008), Sanonko (2009) ja Saatan sanoa (2013). Ruumiillisia harjoitteita -tuotannon toteutus perustui omakohtaisesti tai kollektiivisesti tuotettuihin kaupunkitila- tai aistikokemuksiin: Paikkaruumis (2013–), Paikan paikantuminen (2013–) ja Paikkayhteisö (2016–).

⁴⁷ Monille esitystaiteen tutkijoille ero kehon ja ruumiin välillä on keskeinen aihe. Ruumis-käsitteen käytöstä kirjoittavat niin Pauliina Hulkko kuin Helena Erkkilä, joka myöntää kehon uudissanamerkityksen mutta puolustaa ruumis-sanan käytön merkitystä omassa tutkimuksessaan sanan sisältämän sisäkkäisyyden ja sen kaksoismerkityksestä käsin (2008, 89). Hulkon mukaan ruumiin arkipäiväisyys poikkeavuuksineen vuotaa esityksiin ja hän pyrkii antamaan tilaa ei-täydellisille ruumiskäsityksille omissa esityksissään (Hulkko 2013, 90–94).

⁴⁸ Benjamin kirjoittaa: ”Ihmisyys yksilöllisyytenä on sanalla sekä kehollisen olemisen täydellistymäettä sen perikato. Perikato, sillä siinä historiallinen elämä, jonka funktio keho on, saavuttaa loppunsa. […] Kehollinen luonto kulkee kohti purkautumistaan (Auflösung) ruumiillinen kohtiylösnousemusta. […] Ruumis on ihmiselle hänen yksinäisyytensä sinetti, eikä se murru edes kuolemassa, sillä tämä yksinäisyys ei ole mitään muuta kuin tietoisuutta sen itsensä välittömästä riippuvuudesta Jumalaan.” Siteerattu teoksessa Elo 2005, 119.

⁴⁹ Omassa sanastossani keho-sanan käyttö tuntuu luontaisemmalta kuin ruumis, joka viittaa kuolemaan. Ruumis sanan kaksoismerkitys (elävä ja kuollut) on ollut suomenkielessä käytössä jo 1500-luvulla. Kuollut ruumis sanana yritettiin korvata sanalla kalmo (1948), mutta se ei saanut suosiota. Keho-sanasta kirjoitan enemmän Kotuksen julkaisemassa artikkelissani (Heikinaho 2019, 73–74). www.kotus.fi/nyt/kolumnit_artikkelit_ja_esitelmat/kieli-ikkuna_(1996_2010)/ruumis_kalmo_ja_keho Haettu 03.08.2019.

⁵⁰ Tapahtuma järjestettiin ArtsEqual-tutkimushankkeen, Ceradan (Center for Educational Research and Academic Development in the Arts), Hollo-Instituutin ja Taideyliopiston välisenä yhteistyönä. Hollo-Instituutti on suomalainen taidekasvatustoimijoiden yhteistyöverkosto ja Cerada akateeminen taidekasvatuksen tutkimuskeskus. Kummatkin tahot edistävät ja rakentavat oman alansa sekä kotimaista että kansainvälistä tutkimusyhteistyötä.

⁵¹ Artichoke (2017) www.artichoke.uk.com/our-mission Oma vapaa käännös.

1. Lisääntynyt näkyvyys sponsoroinnin ja tuotemerkkien avulla.
2. Yleisön sitoutuminen.
3. Alueelliset, kansalliset ja kansainväliset tiedotusvälineet (näkyvyys mediassa).
4. Digitaalinen läsnäolo ja sitoutuminen.
5. Yksinomaiset oikeudet asiakkaan viihdyttämiseksi.
6. Kaupallinen toiminta, mukaan lukien tuotemerkkimaistiaiset ja lisensointimahdollisuudet uusien tuotteiden markkinoille saattamiseksi sekä asiakaskäsitykset, -suhteet ja -uskollisuuden rakentaminen.
7. Yhteiskunnallinen vaikuttavuus yritysten sosiaalisen vastuun tavoitteiden mukaisesti.
8. Vapaaehtoistyö ja henkilöstön sitouttamismahdollisuudet.
9. Räätälöidyt työntekijäpaketit ja verkostoitumiselle.

⁵² ”Kirjoittaminen tekona ja kirjailijan läsnäolo aukiolla määrittelevät myös harjoittamista. Sen sijaan, että Georges Perec pidättäisi näkemäänsä ja sulkisi sen sanoin kertomukseen, muuttuu hän – kirjoittava subjekti – yhdeksi aukion monista tapahtumista”, toteaa Séraphin. (Heikinaho & Séraphin 2017.)
”Wording is an attempt to make a public place accessible in words. Returning to the same public place during three days in row has a purpose. The writer not only returns to the place, but also to the text and the act of writing. In this way a relation, a dialogue, and maybe also transformation, is formed between the elements of at stake.
Returning raises insight in the seemingly unimportant events, the infra-ordinary as Perec would say, and is also a tool for discovering repetitive patterns. In short, the thought is less to compare different public spaces, and more to share how we perceive what occurs during the course of three days.” (Séraphin 2019. A Wording Manual – Collaborative Writing in Public Space. Research Pavilion 3#. The University of Arts Helsinki. Venice: Italy.)

⁵³ Havaintokokemusharjoituksen ohjeistus (Heikinaho & Séraphin): ”Kutsumme sinut jakamaan seuraavan esityksen kanssamme:
1. Ensiksi havainnoimme ja tarkkailemme ympäristöä viiden minuutin ajan. Sen jälkeen pyydämme sinua kirjoittamaan havainnoistasi. Voit kirjoittaa millä tahansa kielellä.
2. Kun olet kirjoittanut havaintosi muodostamme ympyrän ja luemme yhteen ääneen sen mitä olemme kirjoittaneet. 
3. Seuraavassa vaiheessa liikumme ja luemme omaa tekstiämme samalla kun liikumme tilassa. Voimme pysähtyä kuuntelemaan toisen henkilön luentaa ja jos oma tekstisi on lyhyt, voit halutessasi lukea oman tekstisi useaan kertaan”.  

⁵⁴ Oma, vapaamuotoinen suomenkielinen käännös englanninkielisestä tekstistä.