Taide ja taiteilija moniammatillisissa työyhteisöissä ja luottamussuhteissa

Taiteilijoiden ammattikuvat ovat edelleen laajentuneet 2000-luvulla samalla, kun taiteen käsite ja rooli ovat saaneet uusia ulottuvuuksia moninaisissa toimintaympäristöissä ja työyhteisöissä. Yhä useampi taiteilija ja taidepedagogi on toiminut jo pitkään yhteisöllisen taiteen parissa, mutta suomalaisen yhteisötaiteen kenttää, sen moninaisia toimijoita, projekteja, menetelmiä ja lähestymistapoja sekä aihetta laajasti esitteleviä ja kokoavia open access julkaisuja on toistaiseksi ilmestynyt verraten vähän. Tämä julkaisu pyrkii omalta osaltaan korjaamaan tilannetta.

Yhteisötaiteen alalla on toki jo ansiokas tutkimushistoria, ja tutkimuksiin liittyviä käytännön projekteja ja niihin liittyviä raportteja ja tuloksia on julkaistu myös open access muodossa. Myös useat tässä julkaisussa esitellyt projektit joko nojaavat aiempien tutkimusten avaamiin toimintamahdollisuuksiin tai ovat osa käynnissä olevaa tutkimushanketta^[1]. Tämän julkaisun kohderyhmä ja painopiste eroavat edellisistä siten, että kyseessä ei ole yhden tutkimushankkeen raportti tai sen tulosten esittely, vaan pyrkimyksenä on tuottaa konkreettista, menetelmällistä käytännön tietoa yhteisötaiteen moninaisesta kentästä niin laajalle yleisölle, yhteiskunnan eri sektoreille, yhteisötaiteen mahdollisille kumppaneille kuin yhteisötaiteen tekijöille ja taiteen opiskelijoille.

Huolimatta tutkimuksellisuudesta, toimenpideohjelmista ja hankkeista^[2] ja siitä, että yhteisötaiteeksi nimetyistä taideprojekteista löytyy mainintoja jo 1990-luvulta lähtien, Suomessa ei kuitenkaan toistaiseksi ole tarjolla yhteisötaiteeseen keskittyvää yliopistotasoista kandidaatti- tai maisterikoulutusta. Yksittäisiä koulutuskokonaisuuksia yliopistotasolla^[3] on ollut tarjolla, lähtien Teatterikorkeakoulussa 1998 toteutetusta yhteisötanssikoulutuksesta tanssintutkija Kirsi Heimosen johdolla. Ammattikorkeakoulut^[4] puolestaan ovat tarjonneet koulutusta sekä yhteisötaiteen että soveltava taide -kattokäsitteen alla. Taideyliopiston Avoin kampus on käynnistänyt vuonna 2018 täydennyskoulutuksena Soveltavan ja osallistavan taiteen asiantuntijan erikoistumiskoulutusta maisteritason tutkinnon suorittaneille. Kansainvälisistä koulutuksista mainittakoon Yhteisö ja taide -seminaarissakin vierailleen kanadalaisen Judith Marcusen luoma sosiaalisen muutoksen taiteen maisteriohjelma Kanadassa.

Tämä julkaisu pohjautuu syksyllä 2018 Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa pidettyyn Yhteisö ja taide seminaariin sekä sen yli 30 esitelmään, puheenvuoroon ja projektiesittelyyn. Seminaari järjestettiin vastaamaan sekä yhteisötaiteen tekijöiden keskuudessa että opiskelijoiden parissa olleeseen tarpeeseen päästä jakamaan vertaisia kokemuksia, niin hyviä käytäntöjä kuin eteen tulleita ongelmia, saada lisää tietoa ja päästä yhdessä pohtimaan alan ajankohtaisia kysymyksiä.^[*]

Taideyliopiston yhteisöllisen taiteen, taidelähtöisten menetelmien ja tulevaisuuden työn ulottuvuuksia tarkasteleva seminaari kokosi yhteen laajan joukon yhteisötaiteen tekijöitä ja tutkijoita esittävien taiteiden, kuvataiteen ja musiikin aloilta. Kolmipäiväisessä seminaarissa pohdittiin, mitä kaikkea taidelähtöisyys ja yhteisötaide voivat nykypäivänä tarkoittaa, mitä taiteilijan ja taidepedagogin tieto oikeastaan on, mikä siinä on erityistä ja jaettavaa, menetelminä tai mahdollisuuksina. 

Eräs keskeinen kysymys, jota toivoimme seminaarissa käsiteltävän ja johon julkaisumme tekstit tuovat useita näkökulmia, liittyy usein koettuun ristiriitaan taiteen itseisarvoisuuden, autonomian ja taiteen välineellisen käytön välillä. Yksi asian ajattelua selventävä näkökulma voisi liittyä siihen, mihin taiteellinen kysymys ja prosessi sijoitetaan. Onko taiteellinen kysymys taiteilijan määrittämä ja prosessi taiteilijan omaisuutta vai määritelläänkö taiteellinen kysymys yhdessä ja asetetaan taiteilijan ja yhteisön väliin, jolloin prosessi on yhteinen?

Julkaisun avaava Anna Jussilaisen artikkeli Yhteisötaide – historiaa, määrittelyä ja käytäntöjä on katsaus yhteisötaiteen historiaan ja siihen liittyvien käsitteiden käyttöön ja määrittelyyn. Eräs kaikkein keskeisin erottava tekijä niin sanotun autonomisen taiteen ja yhteisöllisen tai osallistavan taiteen välillä on historiallisesti ymmärretty juuri prosessin jakamisen ja yhteisyyden kautta. Työskenneltäessä muiden kuin taiteen ammattilaisten parissa, yhteisöissä, itse taide ei välttämättä aina menetä itseisarvoista asemaansa riippumattomana, luovana, materiaalisena ja diskursiivisena prosessina. Se sijaan autonomian menetys kohdistuu taiteilijan asemaan prosessin yksinomaisena määrittelijänä ja omistajana. Vuorovaikutteisuus, halu tehdä yhteistyötä, kuunnella, arvostaa ja kunnioittaa prosessiin osallistujia ovat keskeisiä yhteisöllisen taiteen ainesosia. Toki taiteen menetelmiä ja taiteilijan taitotietoa voidaan tietoisesti käyttää myös välineellisesti siten, että prosessin ensisijaisena tavoitteena on esimerkiksi osallistujien psykofyysisen hyvinvoinnin vahvistaminen tai sosiaalisen aseman muuttaminen. Tällöin taiteen lopputuloksella tai tuloksettomuudella ei ole tärkeämpää asemaa prosessin ohi. Näistä molemmista lähtökohdista on julkaisuissamme esimerkkejä. Kirjoittajat myös kertovat avoimesti siitä, että kaikkien osapuolien keskinäinen ymmärrys lähtökohdista ja tavoitteista ei aina ole suinkaan ongelmattomasti ja helposti saavutettavissa. Toivommekin, että julkaisun tekstit omalta osaltaan auttavat eri osapuolia ymmärtämään tällaisia lähtökohtien eroja ja sanoittamaan prosesseihin liittyviä toiveita ja tavoitteita.

Käsitteet ja määrittely

Anna Jussilainen tarkastelee yhteisötaiteen käsitteessä, ideologioissa, taiteen ja yhteiskunnan välisissä suhteissa tapahtuneita muutoksia 1800–1900-luvun vaihteesta 2000-luvulle ja tuo esiin aiheeseen liittyvän laajan bibliografian edelleen tutustuttavaksi. Mielenkiintoista on yhteisötaiteen juurien hahmottuminen osin 1900-luvun taiteen avantgardistisiin pyrkimyksiin, ja kokeellisiin keinoihin sekä osin poliittis-ideologisiin pyrkimyksiin horjuttaa yhteiskunnallisia hierarkioita ja päästä dialogiin syrjässä olevien kanssa. Erityisesti Isossa-Britanniassa yhteisötaiteen mieltäminen vahvasti yhteiskuntapoliittiseksi ja vasemmistolaiseksi liikkeeksi johti uuden, epäpoliittisen käsitteen osallistava taide (participatory arts) syntyyn Margaret Thatcherin uusliberalistista, yksilön merkitystä korostavalla 1980-luvulla.

Viime vuosikymmeniä on leimannut monien eri käsitteiden yhtäaikainen käyttö, eikä niiden määrittely ole edelleenkään yksioikoista. Eri viitekehykset määrittävät käsitteiden käyttöä, ja niillä on erilainen painoarvo ja ymmärrettävyys eri tilanteissa. Jussilainen toteaakin, että kohderyhmän tai viitekehyksen sijaan yhteisötaide voidaan määritellä myös seuraavasti: ”Yhteisötaide on taiteen ammattilaisen ohjaama prosessi, jossa taiteilijat työskentelevät eri ympäristöissä ei-ammattilaisten kanssa perinteisen taidekentän sijaan. Taide tuodaan ulos taidelaitoksista, ja se toimii usein yhteistyössä sosiaali-, terveys- tai kasvatusalojen kanssa.” (Jussilainen 2019)

Julkaisun tekstityypit ja teemat

Yhteisötaiteen kenttä Suomessa ja maailmalla on monimuotoinen, ja taiteilijan ammattikuvat ja mahdolliset toimintaympäristöt laajenevat edelleen. Olemme teemoittaneet julkaisun tekstit väljästi kolmen eri otsikon alle, mutta todellisuudessa tekstien esittelemät projektit tai tutkimusaiheet toki limittyvät toisiinsa. Tekstit ovat myös keskenään erityyppisiä, ja ne on kirjoitettu erilaisista positioista käsin. Teksteistä suurin osa on taiteilijoiden ja taidepedagogien konkreettisia projekti- ja tapauskuvauksia, mutta mukana on myös muutamia laajempia tutkimuksellisia artikkeleja. 

Taiteilijoiden ja taidepedagogien kuvaukset olemassa olevista projekteistaan ovat anteliaita avoimuudessaan ja antoisaa luettavaa. Ne avaavat sitä mitä on tehty, missä, kenen kanssa ja miten. Millaisia menetelmiä on käytetty, millaisia ongelmia mahdollisesti kohdattu ja miten niitä on ratkaistu. Millaiset arvot ja tavoitteet ovat työskentelyä ohjanneet ja mitä tulevaisuudessa on edessä. Taiteilijat ja taidepedagogit tekevät työtään persoonallaan, persoonansa kautta, ja on tärkeää, että heidän äänensä saa kuulua teksteissä. Taiteilija-tutkijoiden artikkeleissa aihetta käsitellään laajemmassa yhteiskunnallisessa ja tutkimuksellisessa viitekehyksessä, jolloin lukijalle avautuu näkymä taiteen ilmiön ja yhteisön välisten suhteiden pohtimiseen tutkimuskysymysten ja lähdekirjallisuuden kautta.

Ensimmäisessä teemaluvussa Taiteilijan laajentuvat ammattikuvat ja identiteetit: työelämä ja koulutus kartoitetaan muuttuvan työelämän tarjoamia mahdollisuuksia, pohditaan yhteistyötä elinkeinoelämän, oppilaitosten ja korkeakoulujen kanssa sekä taiteilijoiden yrittäjyyttä ja sen vaihtoehtoisia malleja. Tanssitaiteilija, tulevaisuustutkija ja työelämälehtori Satu Tuittila pohtii työelämän muutoksia tulevaisuusajattelun kautta. Megatrendit, kuten digitalisaatio, robotisaatio, globalisaatio, ilmastonmuutos ja väestön ikääntyminen, koskettavat kaikkia, myös taiteilijoita. Tuittila pohtii työn ja toimintaympäristön muutoksia ja tarjoaa maanläheisiä näkökulmia omien arvojen mukaiseen työelämäsuhteeseen. Mielenkiintoisia ovat myös teemaluvun pohdinnat ja esimerkit taiteilija-yrittäjyydestä ja taiteilija­–konsultti-työparina toimimisen mahdollisuuksista yritys- ja julkisella sektorilla.

Toisen pääluvun teema on Taide ja osallisuus eri ympäristöissä. Tässä luvussa keskitytään erityisesti esittelemään taidelähtöisten menetelmien käyttöä erilaisissa sosiaalisissa ja institutionaalisissa viitekehyksissä. Työtä tehdään usein erittäin vaativissa ja haastavissa olosuhteissa, yhtäältä hauraiden ja monien ongelmien kanssa painivien ihmisten kanssa, toisaalta taiteen, kehollisuuden, äänen, kielen, puheen ja eleen, kuvien ja materiaalien välittämässä ja luomassa väliaikaisessa ”ilmaisuyhteisössä”. Tekstit ovat sekä tutkimuksellisia avauksia taiteellisen prosessin luonteeseen ja mahdollisuuksiin että mielenkiintoisia ja havainnollisia tapauskuvauksia. Ne tuovat hyvin esiin taiteilijoiden ammattikuvan monipuolisuutta, persoonan kautta syntyvää intuitiivista ja luovaa, herkkää ja eläytyvää toimintaa ja toisaalta kykyä toimia uutta avaavana voimana instituutioiden raamien ja rajojen sisällä ja sekä oppijana vuorovaikutuksessa toimintaympäristön kanssa. 

Teksteissä kuvataan myös konkreettisesti niitä käytännön haasteita, joita taidelähtöisen prosessin ja vakiintuneen instituution kohtaamisessa saattaa syntyä. Keskeisinä nousevat yhä uudestaan esiin osapuolien ymmärrys toistensa prosessien ja tavoitteiden luonteesta sekä resurssien (ajan, tilan, rahan, työvoiman) käytöstä. Esimerkiksi Anu Koskisen artikkeli vankilateatteriprojektista, Katja Kirsin artikkeli TALK-kieltenopetushankkeesta ja Maria Saivosalmen artikkeli päihdehuollon parissa toimimisesta avaavat havainnollisesti näitä tavoitteellisia ja toiminnallisia haasteita instituutioiden ja taiteellisten prosessien välillä.

Kolmannen luvun teemana on Taide ja transformaatio yhteiskunnallisissa rakenteissa. Tekstien näkökulmana ovat laajemmin yhteiskunnan ja taiteen väliset suhteet ja aiheina ovat muun muassa julkinen taide, poliittinen taide, kulttuuriset törmäykset, tasa-arvon ja inkluusion kysymykset sekä taidelähtöiset menetelmät laajemmissa yhteisöllisissä hankkeissa. Johanna Tuukkanen kartoittaa luvun johdantoartikkelissa yhteisötaiteen historiaa erityisesti poliittisuuden näkökulmasta, laajentaen aiheen historiallisten ja tutkimuslähteiden variaatiota Anna Jussilaisen avausartikkelin rinnalla. Tuukkasen Anti-festivaalia sekä Satu Herralan Baltic Circle festivaalia käsittelevät artikkelit laajentavat yhteisötaiteen käsittelyn taideinstituutioiden roolin kriittisen tarkastelun alueelle. Jussi Lehtonen pohtii artikkelissaan yhteisön käsitettä ja sitoo eri viitekehyksistä tulevien ihmisten taiteellisen työskentelyn ilmaisuyhteisön käsitteen piiriin. Globaalia, suomalaiselle arkikokemukselle vierasta ja arvokasta näkökulmaa tuovat Helena Korpelan ja Lea Kantosen artikkelit, joissa taiteilija asettuu taidelähtöisten menetelmiensä avulla kulttuurista toiseutta herkällä korvalla kuuntelevaan asemaan.

Kokoelmasta sukeutui monipuolinen ja laaja katsaus suomalaisen yhteisötaiteen tilaan, toimintaan, tekijöihin ja tutkimukseen 2000-luvulla. Olemme tavattoman kiitollisia kaikille kirjoittajille, jotka lahjoittivat aikaansa, kokemustaan ja tietoaan tämän julkaisun kautta avoimesti eri yhteisöille ja yksilöille saataville. Lämpimät kiitokset myös Taideyliopistolle ja Teatterikorkeakoululle julkaisutuesta ja toimituksen resursoinnista, Kai Lehikoiselle asiatarkastuksesta, Laura Lehtiselle ja Merja Suomelalle kielentarkistuksesta, Jenni Mikkoselle kustannusprosessista ja Sari Koskiselle ja Outi Mansikkamäelle julkaisun verkkotaitosta sekä kaikille niille osapuolille Taideyliopistossa, jotka mahdollistivat tämän julkaisun pohjana olleen Yhteisö ja taide seminaarin toteuttamisen syksyllä 2018.

Kirsi Monni ja Kirsi Törmi
Syyskuu 2019, Helsinki

Viitteet

^* Koneen säätiö ja Taiteen edistämiskeskus järjesti ensimmäisen yhteisötaiteen triennaalin keväällä 2016 Saaren kartanossa. Tapahtuma piti sisällään taiteilijavierailuja, keskusteluja, teosesittelyjä ja tapahtuma-aikana työstettyjä teos- ja ohjelmakokonaisuuksia. Järjestäjinä olivat Saaren kartanon yhteisötaiteilija Pia Bartsch ja Taiteen edistämiskeskuksen Lounais-Suomen aluetoimipisteen yhteisötaiteen läänintaiteilija Suvi Solkio, jotka yhdessä luotsasivat treinnaalia. Mukana olivat mm. Helsingistä IHME-nykytaidefestivaali / Taidesäätiö Pro Arte, Kemiönsaarelta Ateljé Tjuda Pedagogi / Arkipelag Workshop ry, Turusta Tehdas Teatteri -yhdistys ry ja Läntinen tanssin aluekeskus, Raumalta Raumars taiteilijavierasohjelma, Porista Porin taidemuseo, Turun yliopisto / Maisemantutkimus, Porin lastenkulttuurikeskus ja sosiaalinen kulttuurikeskus Annankatu 6 / Porin kaupunki ja Vaasasta Platform ja Taiteen edistämiskeskuksen Pohjanmaan aluetoimipiste. Tapahtuma järjestettiin toisen kerran alkuvuodesta 2019, jolloin fokus oli yhteisötaiteellisten prosessien tutkimisessa ja yhteisötaiteen erilaisissa äänissä.

¹ Yhteisöllisen taiteen tutkimukseen keskittyviä ovat Taideyliopiston koordinoimat ArtsEqual-hanke ja taidekasvatuksen tutkimuskeskus CERADA (The Center for Educational Research and Academic Development in the Arts).

² Esimerkiksi OKM:n Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia toimenpideohjelma (2010–2014), Arvokas työelämä -prosessi ja monet EU-rahoitteiset projektit ohjelmakaudella 2007–2013.

³ Kuvataideakatemiassa Paikka- ja tilannesidonnaisen taiteen maisteriohjelma 2007–2009, IADE (Institute for Art, Development and Education) 2006–2008, Teatterikorkeakoulun koulutus- ja kehittämispalvelu yksikkö (Kokos-palvelut) 2009–2012 sekä 2013–2015 maisteritutkinnon jälkeinen erikoistumisohjelma Taiteilija-kehittäjäksi organisaatioon – taiteelliset interventiot työelämään. Taideyliopiston lisäksi esimerkiksi Lapin yliopiston taiteiden tiedekunta on tarjonnut yksittäisiä opintokokonaisuuksia.

⁴ Esimerkiksi Helsingin Metropoliassa tehtiin 25 vuotta uraauurtavaa työtä vuoteen 2013 saakka ja Turun ammattikorkeakoulu on tarjonnut Taiteen uudet kontekstit -yamk-koulutusta vuodesta 2018 alkaen.