Tanssilehti 2/29
Maailmalla tanssintutkimus pääsi kunnolla vauhtiin 1980-luvulla ja meillä aloiteltiin 1990-luvulla. Ensimmäinen suomalainen tanssiin liittyvä väitöstutkimus ilmestyi 1994, ja tällä hetkellä häämöttää, laskujeni mukaan, jo 20:nnen väitöksen raja.
Tanssintutkimuksen myöhäiseen käynnistymiseen ovat vaikuttaneet muun muassa tanssin hetkellinen, ruumiillinen ja liikkuva luonne, vähäinen kirjallinen dokumentaatio, tanssialan naisvaltaisuus sekä tanssin ja tanssijoiden moraalisesti arveluttava asema ja vähäinen sosiaalinen arvostus.
Vuonna 2006 Taiteen keskustoimikunta julkaisi artikkelikokoelma Finnish Dance Research at the Crossroads: Practical and Theoretical Challenges (toim. Aino Sarje ja Päivi Pakkanen), joka kokosi yksiin kansiin suomalaista tanssintutkimusta. Kirjan yhdeksäntoista tanssintutkimusartikkelia innosti minut miettimään millaiseen kansainvälisen tanssintutkimuksen maisemaan suomalainen tutkimus englanninkielisen viestinsä lähettää. Samalla ajatukseni kirja-arviosta muuttui pohdinnaksi siitä miten kotimaisen ja kansainvälisen anglo-amerikkalaisjohtoisen tutkimuksen historialliset vaiheet ja painotukset eroavat toisistaan.
Useimmissa maissa tanssin tutkiminen alkoi yliopistojen ulkopuolella ei-akateemisina tanssinhistorian esityksinä. Tanssin akateeminen tutkimus lisääntyi ja monipuolistui 1980-luvun lopulta lähtien, jolloin varsinkin anglo-amerikkalaisessa tutkimuksessa tapahtui niin sanottu teoreettinen käänne. Sen vaikutuksesta yliopistoihin jo aiemmin saapunut tanssinhistoriaan ja antropologiaan keskittynyt tutkimus laajentui ja muuntui 1990-luvulla muiden tieteenaloja teorioita ja metodeita soveltavaksi moni- ja poikkitieteelliseksi tanssiopinnoiksi (dance studies).
Erityisen keskeiseksi tanssintutkimuksen innoittajaksi muodostui tanssia sosiaalisena konstruktiona tarkasteleva kulttuurin tutkimus, joka ammensi näkökulmia mm. mannermaisen filosofiaan, postmodernismiin ja jälkistukturalismiin pohjautuvista kriittisistä teorioista.
Tanssintutkimuksen teoritisoituminen ja osallistuminen poikkitieteellisiin akateemisiin sosiaalis-poliittisesti painottuneisiin keskusteluihin ruumiista, identiteetistä, sukupuolesta, rodusta oli 1990-luvulla niin voimakasta, että osa tanssintutkijoista koki trendikkäiden akateemisten teorioiden ja aihepiirien vievän tanssintutkimuksen liian kauaksi itse tanssista ja sen ominaisluonteesta lähtevien tutkimusmetodien kehittelystä.
Merkille pantavaa on myös, että erilaisista teorioista eivät kiinnostuneet 1990-luvulla ainoastaan akateemiset tanssintutkijat, vaan myös osa nuorista tanssintekijöistä. He eivät vierastaneet taide- ja kulttuuriteorioita, vaan ottivat ne oman taiteellisen työskentelynsä apuvälineiksi ja tekivät teoksissaan näkyviksi mm. representaation muodostumista, sukupuolen ja identiteetin rakentumista ja tanssin tekemisen ja esittämisen konventioita.
2000-luvulle tultaessa myös kansainvälisten tutkimuskonferenssien ja julkaisujen uusiksi aihepiireiksi nousivat tanssin teorian ja käytännön väliset kysymykset sekä tanssin ruumiillistetun tiedon ja käsitteellisten ja kielellisten diskurssien väliset suhteet.
Näiden aiheiden käsittely on tapahtunut viime vuosina sekä tutkijoiden perinteisen käsitteellisen ja kielellisen tieteellisen diskurssin että taiteen tekijöiden taiteen prosesseista ja käytännöistä ammentavan taiteellisten tutkimuksen ja taideteosten kautta. Lisäksi erilaiset tutkijoiden, taiteilija-tutkijoiden, tutkija-taiteilijoiden ja taiteilijoiden väliset monipuolista tietoa ja erilaisia kokemuksia hahmottelevat yhteistyöhankkeet ovat lisääntyneet.
Parin vuosikymmenen ikäinen suomalainen tanssintutkimus eroaa historiallisilta vaiheiltaan sekä tutkimuspainotuksiltaan monessa suhteessa edellä luonnehditusta anglo-amerikkalaisesta tanssintutkimuksesta.
Suomessa akateeminen tieteellinen tanssintutkimus käynnistyi 1990-luvulla ilman laajaa maallikkojen luomaa tanssihistoriallista pohjaa. Meiltä ei löydy yhtään pelkästään tanssintutkimukseen erikoistunutta laitosta, vaan tutkimus on pisaroitunut eri oppialojen laitoksille.
Toisin kuin yleensä Suomessa tieteellisesti painottunut tanssintutkimus sai miltei alusta alkaen rinnalleen taiteellisen tutkimuksen. Teatterikorkeakoulussa on jo 1990-luvulta asti voinut harjoittaa sekä taiteellisesti että tieteellisesti painottuneita jatko-opintoja. Syksystä 2008 alkaen Teatterikorkeakoulun jatko-opinnot ja tutkimustoiminta on keskittynyt yksinomaan taiteelliseen tutkimukseen.
Tanssin ja sen käytännön poikkeuksellisen voimakasta läsnäoloa kaikenlaisessa tutkimuksessa on lisännyt suomalaisten tutkijoiden vahva henkilökohtainen ja kokemuksellinen sidos tanssin käytäntöihin tanssin harrastajina, opettajina, koreografeina tai tanssijoina.
Näistä ominaispiirteistä johtuen meillä on kansainvälisesti ajatellen vähän tanssin menneisyyteen kiinnittyvää tutkimusta, paljon fenomenologis-hermeneuttisia näkökulmia esitteleviä ja käyttäviä tutkimuksia, mutta poikkeuksellisen vähän tanssia sosiaalisena konstruktiona tarkastelevaa tanssintutkimusta.
Tällä hetkellä näyttää siltä, erilaiset vastakkainasettelut tanssintutkimuksen kentällä ovat alkaneet purkautua. Esimerkiksi tanssia historiallisesti, kulttuurillisesti ja sosiaalisesti rakentuneena toimintana tarkasteleva tutkimus ja aiemmin erityisesti tanssikasvatuksen ja tanssinharjoittajien esille nostamat fenomenologiset elettyä ruumiillista kokemusta painottavat lähestymistavat ovat hankkiutumassa kriittiseen toinen toistaan täydentävään vuoropuheluun.
Tänä päivänä jokainen tanssintutkija – tekee hän sitten tieteellistä tutkimusta tai taiteellista tutkimusta – joutuu kohtaamaan tutkimuksessaan tanssin hiljaisen ruumiillisen kokemuksen ja perinteisen kielellisen ja käsitteellisen tutkimusdiskurssin välisen dialogin ja vuorovaikutuksen esittämisen vaikeudet.
Tanssin taiteellisen tutkimuksen asiantuntija-tekijän on löydettävä kielellisen ja käsitteellisen kirjoittamisen rinnalle uusia, erilaisia ja perusteltuja tutkimuksen suorittamisen ja esille tuomisen muotoja. Samanaikaisesti tieteellisesti painottuneen tutkimuksen asiantuntija-katsojan on luovuttava tanssin haltuun ottajan asemastaan ja avauduttava myös sille tiedolle, joka rakentuu tanssin tekemisen prosesseista käsin asiantuntija-tekijän toimesta. Tällöin moni- ja poikkitieteellisen sekä taiteellisen tanssintutkimuksen esiin nostama ja eri tavoin artikuloima ruumiillistettu tieto voi todella monipuolistaa ja haastaa hallitsevia käsityksiä tiedon ja tutkimuksen luonteesta.