Kaikki vuosikymmenten tanssikokemukset ovat kehossani. Jollain tasolla ne pulpahtelevat esiin teoksissani, ja ainakin jälkikäteen pystyn tunnistamaan välähdyksen kulloisestakin ryylilajista ja vuosikymmenestä.
Minulla on ollut monia hienoja opettajia. Vuonna 1954 aloitin baletti tunnit kotikaupungissani Riihimäellä. Opettajani oli Varpu Heimolainen, silloinen Suomen Kansallisoopperan balettikoululainen ja myöhemmin ryhmään kiinnitetty tanssija. Tunteja säesti aina neiti Varmanen, joka oli mielestäni niin hieno, että sinnikkäästi kutsuin häntä neiti Farmaseksi. Tunteja kävi säännöllisesti seuraamassa ja valvomassa balettimestari Alexander Saxelin. Silloin opin, kuinka vakavasti tanssiin ja opetukseen tuli suhtautua.
Mieleenpainuvinta tältä ajalta oli tunnin aloitus, keskittyminen ja ihana tunnelma. Neiti Varmasen ensimmäiset tahdit, pehmeä käden liike – tanssi tunti oli alkanut. Tällaisia ikimuistoisia tuokioita muistan paljon eri opettajien tunneilta. Oivaltamisen hetkiä, jolloin minulla on ollut tunne, että olen juuri löytänyt etsimäni.
Myöhemmin balettiopettajanani oli balettitanssija Kari Karnakoski Hyvinkäällä. Hän piti myös kesäkursseja Östersundomin Karhusaaressa. Hyvinkäällä aloin harrastaa niin ikään suomalaista naisvoimistelua. Voimistelunopettajani Pirkko Tommila oli taiteellinen ja teki tanssillisia ohjelmia. Hän käytti harjoituksissa myös improvisaatiota, mikä oli minulle baletin” oikeat” liikkeet oppineelle hämmentävä kokemus. Lukioaikana liityin Riihimäen kansantanssijoihin. Pienellä paikkakunnalla tartuin kaikkeen, mitä oli tarjolla. 1950- ja 60-luvuilla ei ollut kovinkaan yleistä, että sai harrastaa. Minun vanhempani tukivat ja arvostivat tanssiharrastustani. Opin jo nuorena opettajiltani kunnioituksen taiteen tekemiseen ja harjoitteluun.
Melkoinen räjäytys oli hetki, jolloin Riitta Vainio tuli pitämään tanssikutssia Riihimäelle vuonna 1967. Energinen Riitta muusikoineen ja tulenpalavine puheineen tanssista sai minut kirjoittamaan hurmioituneita aineita koulussa. Sadepisaran putoaminen ja syksyn lehden leijuminenkin voi olla tanssia. Tanssia oli kaikkialla.
Koulun jälkeen aloin opiskella Helsingin yliopiston voimistelulaitoksella. Se oli jotenkin lähinnä tanssia. Kansallisbaletin koulu oli tuolloin ainoa paikka, jossa pystyi kouluttautumaan tanssijaksi. Elna Kopponen oli minulle voimistelulaitoksen sielu, monipuolisesti sivistynyt, laajakatseinen ja humaani opettaja. Hän oli opiskellut saksalaista vapaata tanssia ja perehdytti meidät myös Rudolf von Labanin ajatteluun. Olin melko huono urheilija, mutta opin juoksemaan ja uimaan, mistä olen iloinen. Näitäkin taitoja käytän yhä.
Voimistelulaitoksen opintojen ohella kävin tanssitunneilla Leila Sillantakan ja Göran Löfströmin juuri perustetussa Helsingin Modernin tanssin studiossa (nykyinen Helsingin Tanssiopisto). Tästä alkoi modernien tanssitekniikoiden opiskelu. Voimistelulaitokselta valmistumisen jälkeen valitsin tanssin. Sain opettaa alkeistunteja studiolla, ja muutaman vuoden kuluttua perustettiin tanssistudion ammattiryhmä. Siitä tuli myöhemmin Tanssiteatteri Rollo, joka nimettiin Jorma Uotisen ryhmälle tekemän koreografian mukaan. Tanssi täytti elämäni – opetusta ja harjoituksia viikolla ja esiintymisiä viikonloppuisin. Kesälomalla opiskelin uutta kesäkursseilla Ruotsissa ja Saksassa. Intomielinen pioneerihenki toii voimia.
Innokas opiskelu jatkui Rollon tanssijana: Graham-, Horton- ja Limón-tekniikkaa, jazzia Ja yhä balettia. 1970-luvun lopulla Jorma Uotinen työskenteli Pariisissa Carolyn Carlsonin ryhmässä ja teki muutamien lomakuukausien aikana koreografioita Rollon tanssijoille. Jorma loi näyttämölle näyn, tunnelman, kokonaisteoksen. Tanssi, läsnäolo, lavastus, puvustus ja musiikki rakensivat yhdessä teoksen maailman. Jorma oli äärimmäisen pikkutarkka kaikkien osaalueiden suhteen mutta samalla kuitenkin kannustava ja innostllva. Kaikki tämä loi tunnun vahvasta ammattimaisuudesta. Olimme mukana taiteessa.
Tähän asti teokset olivat olleet usein lyhyitä. Yhteen iltaan mahtui monia pieniä tansseja. Ulla Koivisto oli meistä ensimmäinen, joka Ruotsin Balettakademienin kesäkurssien ja Cunningham-tekniikan innostamana lähti New Yorkiin ja kävi välillä myös tekemässä Rollolle kokonaisia, pitkiä teoksia. Meree Cunninghamin ajattelu, tilan- ja liikkeenkäyttö, ajoitus ja musiikki vaativat taas uudenlaista ajattelua, läsnäoloa, tekniikkaa ja tarkkuutta.
Vuonna 1977 alkusyksyllä lähdin itse New Yorkiin. Olin opiskellut huolella kaupungin kartan ja merkinnyt muistiin tärkeät studiot. Niinpä tiesin heti liikkeelle lähtiessäni, missä liikuin. Jonkinlainen ihana vapauden tunne valtasi minut, kun aistin kaupungin tunnelmaa, hajuja ja alkusyksyn kuumuutta. Viola Farberin, entisen Cunnighamin ryhmän tanssijan, olin tavannut Kölnin kansainvälisillä tanssikursseilla edellisenä kesänä ja tiesin heti, että hän on minun opettajani. Cunninghamin liikeajattelu tietenkin näkyi selvästi, mutta Farber oli dramaattisempi ja erityisen musikaalinen tanssija, itsekin konsertti tason pianisti. Niinpä tuntien säestäjät oli valittu erityisellä huolella. Kaikki odottivat lauantaitunteja upean pianistin takia, ja myös Viola näytti nauttivan silminnähden yhteistyöstä.
Tunnit olivat teknisesti haastavia. Kaikki harjoitukset olivat kuin pieniä tansseja, täynnä eri suuntia, muuttuvaa ajoitusta ja tilankäyttöä. Välillä Viola saattoi lisäksi kysyä: “Mitähän sinun elämässäsi on mahtanut tapahtua?” – eli kuinka kaiken muun, liikkeen ja suuntien, melskeessä voisi vielä päästää oman olemuksensa vapaaksi. Toinen ihana opettaja oli Dan Wagoner. Paul Taylorin ja myös Cunninghamin ryhmässä esiintynyt nallemainen Wagoner toi tunneille haastavaa teknisyyttä, mutta myös leikkisyyttä ja iloa. Näiltä molemmilta opettajilta olen oppinut paljon. Oli myös vapauttavaa elää poissa Suomesta, ei kenenkään maalla. Opiskelijoita tuli ympäri Yhdysvaltoja ja Eurooppaa.
New Yorkissa opiskelin kahteen otteeseen, yhteensä noin vuoden. Sen jälkeen tein ensimmäisen koreografiani Kymmenen tikkua laudalla seitsemälle Railon tanssijalle. Musiikin sävelsi Sakari Kukko, ja teos esitetriin Suomen Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä. Se oli upea alku koreografin uralleni, joka sitten onkin jatkunut monipolvisena ja niin ylä- kuin alamäkeen kulkevina tunnelmina.
Vuonna 1981 syntyi tyttäreni Ilta-Maria. Tanssiteatteri Rollo, jossa työskentelin vuodet 1974–1980, oli hajonnut edellisenä vuonna. Olin tehnyt kaksi omaa koreografiaa. Monet ajatukset pyörivät päässäni: Mitä tämän tekniikan jälkeen? Voisiko tanssia tehdä helpommin? Ja missä itse asiassa on tanssi ja ilo? Olin väsynyt ja etsin jotain. En vain tiennyt, mitä.
Olin juuri aloittanut tuntiopettajana Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön laitoksella. Aloin miettiä opettamista uudelleen. Miten voisin auttaa näyttelijää käyttämään ääntä? Miten näyttelijä voisi tanssia tai luoda tanssia? Samaan aikaan luin lehdestä henkilöstä, joka työskenteli hengityksen, äänen ja kehon kanssa. Näin löysin bioenergetiikan ja reichilaisen kehoterapian. Taas kerran tiesin, että tässä oli etsimäni. Löysin uuden opettajan Matti Matilaisen ja myöhemmin Meri Lehtisen, joka on tuonut bioenergetiikan Suomeen.
Alkoi uudenlainen tutkiminen. Uppouduttiin kehon sisälle, hiljaisuuteen, meluamiseen, tunteisiin, mieleen, ihmiseen kokonaisuutena. Opin paljon kehon energioista, kehon sisäisistä yhteyksistä ja itsestäni. Ensimmäinen reaktioni oli, että olin löytänyt kultasuonen – ja niin varmaan löysinkin. Jos olisin tiennyt, kuinka kauan tie jatkuu ja mitä se toi tullessaan, tuskin olisin uskaltautunut tälle matkalle. Onneksi en tiennyt.
Tanssitekniikat olivat yhtäällä ja kehoterapia toisaalla. En halunnut palata vanhaan tekemisen tapaani, mutta en vielä hallinnut uutta. Muutama vuosi oli melkoista suossa tarpomista. Aloin kuitenkin vähitellen kehitellä harjoituksia, hitaasti yksi kerrallaan: syksyllä yksi, keväällä toinen. Olisin halunnut kiirehtiä, mutta en voinut. Kaikki, mitä kehoni ja mieleni oli käynyt läpi bioenergetiikan harjoituksissa, vaati myös sulattelua. Oli hyväksyttävä verkkaisuus. Työn alla oli kysymys, millä harjoituksilla voisin saada tanssijan käyttämään kehoaan taitavasti niin, että samalla oma persoonallisuus voisi avautua monimuotoisesti esiin.
Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitos perustettiin vuonna 1983. Vähän myöhemmin siirryin kouluun opettamaan. Olin jo ehtinyt vähän kypsytellä oppimaani. Olen ikuisesti kiitollinen niille ennakkoluulottomille oppilaille, jotka silloin ja myös myöhemmin ovat työskennelleet kanssani. Koko ajan lain uusia harjoituksia, vaikka en aina tiennyt, mihin ne johtavat. Opin vähitellen luottamaan hetkeen.
Toinen lapseni Juho-Kalle syntyi vuonna 1994. Taas heräsi kysymys, mitä nyt. Meri Lehtisen avulla tutustuin continuum-työskentelyyn, Susan Harperiin sekä Emilie Conradiin, continuumin perustajaan. Continuum-metodi perustuu äänityöskentelyyn ja ajatukseen siitä, että kehomme on suurimmaksi osaksi vettä. Ajatus vedestä vie työskentelyn ohi reichilaisen kehonmuistiajatuksen. Kehon muisti on paljolti lihaksissa. Veden muisti on kuitenkin universaalimpaa tietoa.
En osaa opettaa continuum-metodia, sillä en ole opiskellut sitä tarpeeksi pitkälle. Vesiajarus ja Masaru Emoton kirjat kuitenkin innostivat minua. Aloin saada työskentelyyn helppouden tunnetta. Teinkin vesiajatuksesta oman versioni. Mielikuva siitä, että luut ja nivelet kelluvat vedessä ja neste voi virrata vapaasti, mahdollistaa myös kehon sisäisen spiraalin aukeamisen. Vesimielikuva toi siis paitsi liikkumiseen helppoutta myös hengittävyyttä ja tarvittaessa hienovaraista aistivaa liikettä ja nopeutta – kuin itsestään syntyvää liikettä ja ajoitusta.
Olin jossain vaiheessa toivonut voivani pyyhkiä tanssitekniikat pois kehostani ja aloittavani uudestaan puhtaalta pöydältä. Hauskaa, että uudenlaisen työskentelyn avulla löysinkin tanssitekniikat uudelleen – niiden ytimen ja hienouden uudella tavalla. En edelleenkään halua palata vanhaan opettamisen tapaani, mutta arvostan kaikkea aiemmin tekemääni ja opiskelemaani.
Ihmiskuvani alkoi muuttua näiden vuosien aikana. Aloin ymmärtää, että itse asiassa meissä on jo kaikki. Aiemmin toivoin tanssijan jotenkin ylittävän rajansa. Nyt haluan harjoitusten avulla houkutella tanssijan löytämään oman rajattomuutensa. Sietokykyni on kehittynyt. Jaksan odottaa ja antaa tanssijan edetä omaan tahtiinsa. Toisaalta voin tarttua hetkeen, jolloin näen uusia asioita ja oivalluksia tapahtuvan, ja innostaa vauhdilla eteenpäin. Itselleni esitän aina kysymyksen opettaessani ja tehdessäni koreografiaa: mikä harjoitus olisi juuri tähän hetkeen oikea ja veisi tanssijaa eteenpäin?
Nyt noin 30 vuotta myöhemmin tuntuu siltä, että olen saanut monet asiat yhdistymään työssäni. Harjoitukset, tanssi ja koreografia elävät vuorovaikutuksessa keskenään.
Opetustunnin ja harjoitukset olen jotenkin jäsennellyt etukäteen, mutta usein kysymykseni muuttaa suuntaa. Olen oppinut luottamaan siihen, että saan hetkeen oikean vastauksen tai oivalluksen. Tanssijan toivon antautuvan tehtävään senhetkisen olotilansa mukaan ja luottavan tietoon omasta kehostaan.
Opetuksestani on muodostunut kehoa aistivaa työskentelyä. Sen tarkoituksena on avata kehon energioita ja tietoisuutta, tuoda työskentelyyn helppoutta, luoda liikettä ja liikkeen tarkkuutta, vapautta ja iloa. Ehdottomasti haluan painottaa myös taitoa, kehon tietoista taitoa ja harjoittelua. Nykyinen tapani opettaa on tuottanut paitsi paljon uusia harjoituksia myös suuren muutoksen suhtautumisessani tanssijaan ja tanssiin.
Tapani opettaa on niin ikään koreografisen työskentelyni perusta. Samalla tunnilla voin nähdä harjoituksia, tanssia, liikkeen löytämistä ohi tavanomaisen ja koreografisia aihioita. Harjoitus voi edetä esimerkiksi seuraavasti: “Vie huomiosi olkaniveleen. Olkanivel on pallonivel. Anna sen mielessäsi kellua kuopassaan vapaasti. Voit vähitellen liikuttaa niveltä, liikuttaa koko käsivartta alhaalla. Voit myös nostaa käsivartta ylemmäksi ja ylös oman tuntemuksesi mukaan. Anna hengityksesi virrata vapaasti. Huomioi välillä tietoisesti hengitystäsi. Voit kiertää pehmeästi olkaniveltä. Voit huomioida olkanivelen, kyynärpään, ranteen, sormet ja antaa kaikkien luiden kellua vapaasti.” Tavallisesti ehdottelen eteenpäin – esimerkiksi yhteys lapaluuhun, lonkkaniveleen, kylkeen, polviin ja jalkoihin. Olkanivelestä voi vähitellen alkaa kasvaa spiraaliliike, joka avaa kehoa omalla tavallaan. Tässä vaiheessa liike on vielä hyvin hienovaraista. Voin ehkä nähdä ylävartalon avautuvan jo voimakkaasti eri suuntiin. Voin myös nähdä tanssijan liikkuvan tilassa ja leikkivän vapaasti eri kehonosilla. Tanssija voi siis seurata ehdotuksiani, kuinka liike voisi edetä, tai seurata sitä, mitä olkapään huomioiminen ja liike hänen kehossaan aiheuttaa.
Nämä yhteydet kehossa – tämä tanssi – ovat aina tanssijan muistissa, koska keho on ne itse löytänyt.
Harjoitukset ovat pitkiä. Esimerkin harjoitus voi kestää 45 minuuttia, usein tunninkin. Ohjailen sitä koko ajan sen mukaan, mitä näen. Kyselen itseltänikin:
“Mitähän nyt kannattaisi sanoa?” Usein kannattaa olla hiljaa. Näin alkaa syntyä niin ikään koreografiani. Valitsen joitakin harjoituksia ja teemoja, joiden kanssa haluan työskennellä. Teetän harjoituksia pitkään.
Harjoituksista alkaa avautua jonkinlainen sisäinen tarina ja teoksen maailma. Se avautuu siitä, mitä alan nähdä tanssijassa ja miten hän kuljettaa teemaa eteenpäin. Valitsen suunnan, ja usein samasta teemasta löytyy hyvinkin monenlaisia mahdollisuuksia. Harjoittelen yhdessä kaikkien tanssijoiden kanssa ja usein myös yksitellen kunkin kanssa.
Alan olla sellaisessa vaiheessa, että työskentely on innostavaa ja hauskaa. Näen harjoituksissa loistavia tansseja ja keskittymistä. Siinä se on. Tämän lauseen voin sanoa monesti.
Melkoinen pudotus tulee alkaessani päättää, mitä voin ottaa mukaan teokseen. Harkitsen kohtausten pituuksia ja järjestystä. Musiikkia suunnitellaan. Hauskuus on tipotiessään, ihana lennokkuus häviää. Miksi olen tämän työn tehnyt? Missä ovat alkuperäiset ajatukset, joita lähdin toteuttamaan?
Jollakin tapaa prosessi tekee aina ympyrän. Vielä kerran palataan perusharjoituksiin, joista lähdettiin liikkeelle. Jollain kummalla tavalla näen taas alkuperäisen näkyni – en ehkä sellaisena, kuin aluksi ajattelin, mutta ydin on tallella.
Harjoittelen mielelläni pitkään, vähintään kolme kuukautta. Haluan, että prosessi etenee hitaasti ja tanssijat voivat asettua tehtäväänsä. Askelia ei ole annettu, vaan liikemateriaali luodaan teeman pohjalta. Jotta liikemateriaali olisi vapaata tehtävän seuraamista ja kuitenkin toistettavissa, käytäntö perustuu siihen, että kaikkea vain harjoitellaan paljon. Niinpä tanssija on joka kerta kuin uuden äärellä. Kaikenlaista ohjeistusta rakennetaan jossain vaiheessa, kuin turvaverkoksi. Usein ohjeista voi ainakin osaksi luopua ennen teoksen valmistumista.
Olen aina sanonut, että jos epäonnistumme, otan kaiken vastuun. Nautin kuitenkin työskentely tavastani suunnattomasti. Matkan varrella jokaisella tanssijalla on myös niin huikeita hetkiä, että harjoittelun avulla yritämme jotenkin saavuttaa lähes sen hienoimman hetken.
Olen onnellinen siitä rohkeudesta, jota tanssijat ovat osoittaneet hyppäämällä mukaan työskentelytapaani. Koreografiani ovat aina tanssijalähtöisiä, eli tanssijoista ja heidän persoonallisuudestaan työ lähtee käyntiin ja rakentuu vähitellen teokseksi.
Koko työryhmä on minulle tärkeä. On kiinnostava nähdä, miten muut suunnittelijat kokevat työni. Jokainen suunnittelija cuo aina työhön uutta assosiaatiopintaa ja nostaa esiin asioita oman näkemyksensä mukaan. Näin teos saa taas uuden ilmeen.
Muutamien viimeisten töiden ajan työryhmäni on pysynyt samana. Olenkin iloinen, että minulla on työryhmä, jossa ei tarvitse analysoida ja pitää pitkiä keskusteluja. On tunne, että he ymmärtävät, mitä olen tekemässä ja tuovat mukaan oman osaamisensa ja luovuutensa.
Hengityksen välityksellä olemme yhteydessä ympäröivään maailmaan. Sisäänhengityksellä otamme sisään ympäröivää energiaa ja uloshengityksellä annamme ympäristöömme jotain itsestämme. Löysin hengityksen moninaisuudessaan bioenergetiikan avulla. Tulihengitystä, läähätystä, hengityksen ohjailemista kehon eri osiin sekä vain hengityksen kuuntelemista – olen kokeillut kaikkia. Tietoinen hengitys on tuonut elämääni jonkinlainen henkisyyden; kokemuksen siitä, että olemme paljon enemmän ja laajempia kuin kehomme ja ajatuksemme.
Hengitys palauttaa minut aina elämän ytimeen ja yksikertaisuuteen. Myös työssäni se ohjailee ja muistuttaa perusasioista.
Tietoinen hengitys tuo joustavuutta tietoisuuteemme. Se tuo meidät nyt-hetkeen ja muistuttelee siitä, miten helppoa pitäisi olla. Elämäni on mennyt niin, että olen tarvinnut mainitun tietoisuuden arkeeni, tukemaan itseäni ja myös työtäni tanssin parissa. Tarvitsen rauhallisia, hiljaisia päiviä tässä moninaisessa maailmassa, jotta muistaisin, mikä minulle elämässäni ja taiteen tekemisessä on tärkeintä.
Hengityksen suhteen olen palannut kaikenlaisten kokeilujen jälkeen yksikertaiseen hengityksen seuraamiseen ja löytänyt myös uuden opettajan Tiina Nurmen, joka kysyy: “Miltä tuntuisi hengittää koko kehoosi puhtainta, korkeinta valoa?” Minulle kysymys toi heti mieleen sanat parantuminen, virtaavuus, vuorovaikutus, laajeneminen, helppous, ilo, leikkisyys ja tietäminen.
Tekemäni työ itseni kanssa tuo kaiken aikaa uusia oivalluksia. Toivon sen myös koko ajan herkistävän minua olemaan hereillä yhä enemmän, kuuntelemaan itseäni ja tanssijaa sekä toimimaan rohkeasti.
Tanssija ottaa suuren riskin esiintyessään teoksissani. Hän joutuu uskaltautumaan hetken ja tehtävän seuraamiseen tietäen, että tanssi ja ajoitus eivät koskaan toistu samanlaisena. Pitkän harjoitusajan kuluessa näen huikeita tansseja, jotka toteutuvat hetkessä ja saman teeman pitkän kehittelyn tuloksena, kehon energian avautuessa. Upeaa taituruutta ja tarkkuutta, loputonta kehon kekseliäisyyttä, täydellistä ajoitusta, vapaa keho sekä täysi tietoisuus liikkeestä ja tilasta – mikä koreografin unelma! Usein tällaista hetkeä on edeltänyt jonkinlainen luovuttaminen, antautuminen. Pitkän harjoituksen aikana kyllästyminen valtaa mielen. Tuntuu, kuin keho olisi jo keksinyt kaiken. Silloin voi palata alkuun, aistimiseen, hengittämiseen ja tehtävään. Usein sanon tanssijoille: “Juuri nyt ei mitään.” Tästä lähtee usein uusi vaihe -liike löytää uusia hienovireisempiä ja tarkempia reittejä. Mieli ja kehon luovuus vapautuu.
Miten saan tämän kaiken esitykseen? Miten yhä kehityn ohjaamaan tanssijaa, muistan oikeat harjoitukset tai keksin uusia? Miten voin luoda luottamusta tanssijaan, joka suostuu avaamaan kehonsa ja itsensä? Miten tanssija on valmiissa koreografiassa aina ja yhä uudestaan valmis löytämään tämän kaiken heti?
Harjoitusten aikana muistutan tanssijoita huomioimaan, miten koko kehon rakenne vapautuu ja avautuu, vaikka tehtävät olisivatkin rajattuja. En tietenkään anna kaikkia ohjeita yhdellä kerralla, mutta leikittelen harjoitusten edetessä lisäten aina jotakin. Samoin seurailen, kuinka tanssija itse vie työskentelyä eteenpäin. Yhä tarkentuvana ja rajatumpana työskentelynä etenemme, mutta tanssija itse kuitenkin löytää oman materiaalinsa – avautuu ehkä johonkin uuteen.
Luulen, että työskentelyni tulee jatkumaan samansuuntaisena ja työni tanssijakeskeisenä. Tanssija, ihminen, on aina kiinnostava. Toivon, että edelleen voin kehittää omaa työskentelyäni. Toivon itselleni kykyä pysyä valppaana. Toivon avartavani yhä ajatteluani oman kehotyöskentelyni avulla. Meillä on aina mahdollisuus liikkua korkeampaan värähtelyyn, korkeampiin ulottuvuuksiin ja mielikuvitusmaailmaan. Meillä on mahdollisuus tuoda kuvittelemamme tähän todellisuuteen ja näin luoda uutta.
Omilta opettajiltani olen aina oppinut jotakin tärkeää ja ajankohtaista. Joskus vain yksi lause on riittänyt. Usein on tuntunut siltä, että olen aina tarvitessani saanut uuden opettajan. Jokin muutos on lähtenyt käyntiin. Olen ottanut opetuksista vapaasti kaiken tarvitsemani ja vienyt niitä omaan suuntaani. Toivon, että samoin tekevät myös kaikki minun kanssani työskentelevät taiteilijat. Ei muistellen, mitä olen sanonut, vaan ottaen kehoonsa kokemuksen ja vievän sen omaan maailmaansa. Siitä syntyy aina jotain uutta.
Helsingissä huhtikuussa 2011
Ervi Siren (s. 1948) on opiskellut tanssia Suomessa, Ruotsissa, Saksassa ja Yhdysvalloissa. Tanssi on kuulunut hänen elämäänsä kuusivuotiaasta lähtien – baletti, modernin tanssin ja nyky tanssin tekniikat sekä erilaiset kehoterapiat. Siren valmistui voimistelunopettajaksi Helsingin yliopiston voimistelulaitokselta 1973, työskenteli tanssijana Tanssiteatteri Rollossa 1970-luvun lopulla ja myöhemmin freelancerina. Omia koreografioita on valmistunut noin 35 – ensimmäinen vuonna 1978. 1980-luvulla hän työskenteli Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön ja tanssitaiteen laitoksen tanssin lehtorina ja vuodet 1998–2007 tanssitaiteen professorina. 1980-luvulla alkoi uudenlainen työ tanssin parissa Sirenin pohtiessa, missä on tanssin ydin, ilo ja luovuus. “Kutsun työskentelyä kehon aistimiseksi harjoitukseen ja tanssiin” Siren on palkittu Pro Finlandia -mitaliIla 2000 ja tanssitaiteen valtionpalkinnolla 2001.