Suomalainen Ooppera ei pystynyt työllistämään kaikkia tanssijoitaan 1950- ja 60-luvulla. Muutamat tanssijat, kuten Eva Hemming ja Irina Hudova siirtyivät työskentelemään ulkomaille. Jotkut tanssijat järjestivät omia näytöksiä ja kiertueita, ja lisäksi 1950-luvulla perustettiin kaksi Oopperan ulkopuolista balettiryhmää, Baletin solistit ja Uusi balettiyhtye.
Baletin solistit perustettiin vuonna 1953. Siinä olivat mukana Elsa Sylvestersson, Irina Hudova, Jaakko ja Into Lätti. Kaikki neljä olivat kiinnitettyinä tanssijoina myös Oopperan baletissa. Tämä oli mahdollista, koska Ooppera ei ollut vielä kieltänyt tanssijoilta omia näytöksiä ja vierailuja muissa teattereissa. Baletin solistien päämääriä Elsa Sylvestersson kuvailee seuraavasti:
Baletin solistit oli vapaa, ennakkoluuloton ryhmä. Olimme yksimielisiä siitä, että kokeilisimme jotain uutta ja erilaista, mitä se sitten olisikin, siitä meillä ei ollut aavistustakaan. Kävimme läpi monenlaisia aiheita ja teemoja. Into Lätin intohimo olivat kansantanssit, suomalaiset, slaavilaiset, mutta varsinkin espanjalaiset. Päästimme Inton valloilleen. Otimme ohjelmistoon kaksi meillä ennen näkemätöntä Balanchinen balettia, La Valse ja Neljä Temperamenttia (Don Quijoten, joihin minä tein omat koreografiani. Mutta vielä puuttui se jokin… Se olisi Sinuhe, Mika Waltarin teos Sinuhe. (Elämäni piruetit, s. 126)
Mika Waltari kirjoitti libreton Sinuheen ja Einar Englund sävelsi musiikin. Harjoitukset aloitettiin keväällä 1953 ja lisävoimiksi saatiin tanssijat Marita Ståhlberg, Ritva Vänttinen ja Seija Silfverberg. Teos ei koskaan tullut täysin valmiiksi, mutta osia siitä esitettiin Baletin solistien kiertueella sekä Bukarestin nuorisofestivaaleilla. Sen jälkeen ryhmän toiminta lakkasi.
Kolme vuotta myöhemmin, 1956, näki päivän valon Uusi balettiyhtye. Sen perustivat Oopperan jättäneet tanssijat Elsa Sylvestersson, Irina Hudova ja Heikki Värtsi, sekä samanaikaisesti Oopperassa tanssiva Kalevi Merikallio. Myöhemmin mukaan tulivat vielä tanssijat Hannele Keinänen, Uno Onkinen, Anneli Vuorenjuuri, Ritva Kasurinen ja Leena Ortola. Kotimaan esiintymisten lisäksi ryhmä vieraili Moskovan taidetapahtumassa.
Mutta kaikesta hyvästä huolimatta ongelmia alkoi kasaantua pikkuhiljaa. Jos elämä olisi ollut pelkkää tanssia ja tanssin tekemistä, niin luultavasti ryhmämme olisi pysynyt koossa hyvinkin pitkään, mutta kaikkien satojen pienten käytännönasioiden hoito alkoi käydä ylivoimaiseksi. Niiden järjestely vaati aikaa ja voimia ja ennen muuta opettelemista. Pelkästään harjoitustilojen saaminen oli jatkuva pulma. Piti ottaa, mitä milloinkin sattui saamaa. Silloin tällöin pääsimme stadionin tiloihin, pingissaliin harjoittelemaan. Pöytätennis ja baletti eivät oikein sopineet samaan tilaan. Lattia oli liukas ja pölyinen, piti liikkua varovaisesti, jos ei halunnut lentää selälleen tai nyrjäytellä nilkkojaan varvastossuissa. (Sylvestersson: Elämäni piruetit, s. 161)
Uusi balettiyhtye toimi vuoden 1957 loppuun asti.
Nämä kaksi Oopperan ulkopuolista lyhytikäistä balettiryhmää 1950-luvulla kertovat paitsi tanssin työmahdollisuuksien vähyydestä, ehkä myös halusta monipuolistaa ja uudistaa Suomessa nähtävää balettiohjelmistoa, mikä oli yhtä kuin Oopperan baletin ohjelmisto. Ensimmäiset pitkäikäisemmät vapaat teatteri- ja tanssiryhmät perustettiin vasta 1960–1970-luvuilla.